Esitys 4: improvisaatiota ja sisäänpäästön kuusi elintä, eli lisää musiikin kehollisuudesta

Kirjoitin aiemmin eräästä raskaan musiikin iltamasta, jossa musiikki pahimpina hetkinä vaikutti hidastetulta punkilta ilman energiaa. Elokuun ensimmäisenä päivänä olin Dynamossa, koska Mikko kehoitti menemään Six Organs of Admittancen keikalle. En tuntenut orkesteria, mutta tunnen ystäväni musiikkimaun, joten menin. Lämmittelijänä oli kuulemma samana päivänä perustettu bändi, jonka nimen olen unohtanut, mutta jossa soitti muun muassa Pauliina Haasjoki. Bändin musiikkia vertasin mielessäni kaikesta paitsi hälystä ja säröstä riisuttuun junnausmetalliin: samaa oli juuri tietty riisuttu rakenne, mutta tässä bändissä, joka soitti vain yhden improvisoidun pitkän kappaleen, äänenvoimakkuus oli siedettävä, sävyjä ja dramaturgiaa oli löydettävissä muustakin kuin volyyminvaihtelusta, ja ilmaisu oli melkolailla vapaata. Toisaalta, tässä improvisaation luonteeseen näytti kuuluvan se, ettei täsmällisiä komppeja tai melodioita nostettu esiin, vaan pikemmin vältettiin. Rytmi koostui enemmän tai vähemmän kiihkeistä iskuista, esimerkiksi viululla, sähköhammasharjalla tai tuollaisilla tiibetiläisillä kulhoilla. Kitarat oli etäännytetty soitinluonteestaan erilaisin efektein. Musiikki oli kokonaisuutena orgaanista, mutta yksityiskohdiltaan monesti mekaanista tai manipuloitua. Jotain meditatiivisen kaltaista saattoi olla läsnä - tai ainakin sisäänpäinkääntyneisyyttä: sivussa istui joku pitkät hiukset kasvoillaan ja puhui hiljaa ja epäselvästi mikrofoniin.

Parasta esityksessä oli aivan selvästi lopussa soittajien kasvoille spontaanisti ilmestynyt kollektiivinen hymy. Avaruksessakin vaikuttava Tero, joka myös orkesterissa soitti, kuvasi soittamista ainutlaatuiseksi läsnäolon hetkeksi. Jos nyt oikein muistan.

Six Organs of Admittance oli myös hyvä. Kahdella kitaralla ja nais- ja mieslaululla saatiin esiin yllättävänkin monia sävyjä aina lakonisista balladeista majesteetilliseen yhden soinnun tilanvalloituksiin. Taas kiinnitin huomiota keholliseen ilmaisuun. Yhtyeen naisjäsenen kitaransoittoon, silloin kun kitarasta piti saada irti kitkerimpää kitinää ja ulvontaa, liittyi usein ruumiillinen vääntyminen, tuskainen ilme ja jännittyneet raajat. Sellaisella tavalla, että kyse oli keinotekoisesti mutta ehkä osittain spontaanisti ylläpidetystä olemisen umpisolmusta. Olennaista on tietysti mainita, että Six Organs of Admittancen naisjäsen oli juuri se hiukset kasvoillaan mumissut henkilö illan ensimmäisessä orkesterissa. Miehen esiintyminen oli hillitympää, ajoittain kasvoilla häivähti jopa jonkinlaisen kosmisen kyllästymisen tai väsymisen ilmeitä. Silloin saattoi tulla mieleen, että pitäisi herättää laulaja heittämällä ämpärillinen kylmää vettä niskaan. Samantapaista väsymystä oli erään aika nuoren kuuntelijan kasvoilla, kun hän istui lavan vieressä ehkä äänenvahvistimella tai sen vieressä poikaystävänsä kanssa, en muista. Mutta ilmeen muistan. Minusta siinä oli jotain suurta tylsyyden väärinkäsitystä, tai jonkinlaisen sosiaalisen masennuksen ilmaisua tavalla, jota en osannut pitää oikein muuna kuin esityksenä. Toisaalta siinä oli jotain laiskaan nautiskeluun tai ankeuden romantisointiin viittaavaa, mikä kai on ihan ok niin kauan kuin se on väliaikaista ja leikillistä... Ja jotain outoa on siinäkin, että mainitsen lähinnä itseäni häirinneitä ilmaisuja, koska muutakin oli. Ehkä olen unohtanut, että Six Organs of Admittance oli lavalla parhaimmillaan voipuneen, jopa raukean tai matkasta uupuneen oloinen kaikkensa kitaroille vuodattanut kaksikko.

Jos siis tuollaisen jyrkimmän ja jarrutetuimman metallimusiikin kuuntelijat seisovat melkolailla liikkumatta, tai hieman huojuen, loputtoman metelin ajallisessa tunnelissa, jonkinlaista passiivista aggressiota imien, tämän neofolk-orkesterin konsertissa oli kyse vähän samanlaisesta passiivisesta tanssittomuudesta, tosin paljon vivahteikkaammasta, älykkäämmästä ja vaikkapa lyyrisemmästä. Ja siten mahdollisuudet jonkin olennaisen kokemuksen tai havainnon syntymiseen olivat ainakin minun kannaltani ylivertaiset Six Organs of Admittancen ja lämppärinsä musiikeissa kuin siinä degeneroituneen tuntuisessa musiikissa, jota aiemmin olin kuuntelemassa TVO:lla. Toisaalta, kun musiikki lähestyy täydellistä musiikin poissaoloa (niin mitä sekin sitten muka olisi), sunnasta tai toisesta, lähestytään myös hiljaisuutta, mutta ei hiljaisuutta ulkotilassa vaan sisätilassa, jolloin täytyy pystyä sulkeutumaan. Ja siinä mielessä totaalinen meteli voi olla rauhoittavaa, outoa kyllä, tai ehkä vain tavallaan.

Ajattelin jo jättää tämän tekstin kirjoittamatta ja julkaisematta, kun se ei heti luonnistunut, mutta tulipa nyt tehtyä. Jotain tästä tuntuu puuttuvan, mutta en enää muista konserttia tarpeeksi hyvin, joten jääköön unholaan.

Esitys 3: jotain mitä en tunne, jotain mitä tunnen

Todellisuuden tutkimuskeskus ja Nälkäteatteri, ja etenkin siellä tapahtuva Toisissa tiloissa, ovat eräitä niistä esitystaiteen ryhmistä, joiden teoksia en ole nähnyt, mutta olen ollut erittäin kiinnostunut näkemään jo pidemmän aikaa. Ei tule lähdettyä Helsinkiin katsomaan esityksiä kovin usein, ja silloin kun jokin noista on esiintynyt Turussa, en ole tietenkään onnistunut olemaan paikalla. Toivon, että tähän tulee muutos.

Sen sijaan näin noin vuosi sitten Porissa Houkan veljesten esityksen Lapsia, lintuja ja kukkasia. Se oli ytimiin kaluava musikaali Fransiskus Assisilaisesta, ja minulle päällimäiseksi tunteeksi esityksen jälkeen jäi valtava kodittomuus - se, että kuinka vaikeaa on jättää edes osa siitä rojusta, jota eri aistielimillään ja sosiaalisella olemisellaan kaiken aikaa nielee. Esitys onnistui luomaan illuusion hetkellisestä, täydellisestä vapaudesta esittää vaarallisia kysymyksiä ja perustavanlaatuisia tekoja lavalla, joka liukui kaikkiin suuntiin ulos teatteritilasta. Myös yleisössä saattoi tämän avoimen tilan aistia, mutta sinne astuminen vaatisi 1) esiintyjän kutsua, joita esityksen aikana tulikin joillekin yleisössä, 2) itsekeskeistä esiintymisviettiä, jota olen pyrkinyt vastustamaan, tai 3) itsekeskeisen esiintymisvietin jalostamista joksikin muuksi energiaksi, joka pistäisi käyntiin saman esiinastumisen. Miten vain, esityksen jälkeen minun teki mieli vain jäädä istumaan sille metalliputkien ja vanerin muodostamalle tuolille, odottaa että ketään ei ole missään, itkeä ja olla tyhjä. Olla tyhjä Porissa. Mustavaristen kaupungissa.

Marja Kangaksen (vai Kankaan?) Rakkauden kaupunki on myös eräs esitystaidehässäköistä, joista olen ollut kiinnostunut, mutten osallinen. Äskeinen linkki johtaa Marjan blogiin, joka ei ole ollut aktiivinen ihan viime aikoina, ja Rakkauden kaupungista enemmän asiaa löytyy sieltä vanhemmista kirjoituksista, ovat kiinnostavia. Jotakin tuollaista kaupunkitilan ihmettelyä, sosiaalisten ja henkilökohtaisten tunteiden ja käyttäytymismallien ja vapauksien ja rajoitusten kokemista ja kartoittamista, väliaikaisten yhteisöjen ilmestymistä, useinkin kaipaan tai visioin, mutta täytyy myöntää että sosiaalinen lahjakkuuteni on niin vajaata ja itsekeskeinen (ei välttämättä negatiivisessa mielessä egoistinen) tapani olla esiintyessäni ovat estäneet yleensä kaiken tuollaisen tekemisen minulta. Siis liikaa pelkoa, epäilystä ja varovaisuutta. Mutta Rakkauden kaupungissa noita päin on ilmeisesti kuljettu sellaisella rohkeudella, että tieto siitä, että Marja Kangas ohjaa jotain Ylioppilasteatteriin täällä Turussa tulevana aikana saa minut jopa harkitsemaan teatteriin menemistä.

haluan palaa kuin katkarapu
- ei, sinun tehtäväsi on palaa kuin ihminen

kun saa ensimmäisen askeleen otettua
toinen ja kolmas helpottuvat
ongelma on vain etten läheskään aina näe
mikä on ensimmäinen askel
- kysy, mitä sinun on nyt tehtävä, osaat kyllä vastata
tai jos en osaa, sinä vastaat
- miten siis voit kuunnella minua
pelkään vain että harhaudun elämässä yhä uudestaan
- ei niin ole pakko tapahtua
mitä sitten tekisin että en harhautuisi kaiken aikaa
- et ole harhautunut kaiken aikaa
miten säilyttää jokin suunta
- suroaan ei voi mennä, täytyy kiertää jotain itseä suurempaa
kuten mitä
- toista ihmistä tai todellisuutta

voiko niistä sanoa jotain tarkempaa
- ajattelet tietysti että ei voi
niin ajattelen
- mutta se ei ole totta
mitä siis voi sanoa
- että todellisuudessa on yhtä monta raaja kuin sinulla
mutta tarkoitatko sitten sitä että minä olen todellisuus ja kiertäisin itseäni
- tavallaan, mutta myös jotain muuta

ei toimi, ei onnistu

Kokemus ei voi onnistua. Kokemuksen kuvaaminen onnistuneeksi ei kerro kokemuksesta mitään. Se kertoo ainoastaan puhujan asenteista ja odotuksista suhteessa kokemukseen. Tässä nyt sanotaan, että kokijan suhde kokemukseen ei kerro kokemuksesta mitään. Kuitenkin oli tarkoitus kirjoittaa siitä, että kokemukset ovat absoluuttisesti onnistumisen ja epäonnistumisen tuolla puolen, ja tästä tulee mieleen, että en ymmärrä sitä, kun runot "toimivat". Kokemus, esimerkiksi se, kun kävelee kauppakeskuksessa eikä huomaa hälyä ympärillä, koska se on itsestäänselvää ja turruttavaa, ei voi onnistua. Kun havahtuu hälyyn ja alkaa kuunnella, kuulee askeleensakin, kuulee muutakin kuin hampaittensa kahinan, kokemus ei ole onnistunut. Onnistuminen liittyy joihinkin kriteereihin, jonkinlaiseen moraaliin tai arvostelmaan. Kokemus ei liity. Moraali ei ole kokemuksen tasalla, mutta ihminen joka reagoi automaattisesti tai tietoisesti johonkin havaintoonsa, voi toimia moraalin vallassa tai kohti moraalista päämäärää, joten mikä silloin on moraalin ja kokemuksen suhde? Näyttää siltä, että siellä missä on moraalia, on jotain pielessä, jokin ei toimi, ja siellä missä jokin onnistuu, on läsnä potentiaalisesti moraali. Missä ei ole? On mahdoton kuvitella, että tietokoneen tuulettimen hurina kuuluisi tuolla pölyssä, kaapin alla.

paskavoi on yksi niistä todellisuuden ihmeistä joita internetistä ei voi löytää

Black Sabbath (romaani)

Mitä minun edessäni on
Laihat kasvot verta määrittävät ihopoimut kuivat
Ylhäältä satavaa roskakuilun helminauhaa
Yhteenkytkettyjä pakkausjätteitä ja videonauhurit
Etääntyvät pankkikorttien tunnusluvut
nelinumeroiset niin kuin
jotkin jutut joita löysin netistä
toisin kuin
äyräpääskysymyslikoavat hajuajurit
Niiden varaan voisi perustaa sävellyksiä
pian se tarkoittaisi uutta postrockin alalajia
lajityypillistä käyttäytymistä olisi
vasemmanpuolimmainen tanssi, riuhtominen
vain vasemmilla elimillä
oikeiden pysyessä täysin tyyninä
Sitä tämä on
oh please god help me
Keksin uuden kompinkin muttei ole orkesteria sitä soittamaan
ei soittimia, mitä nyt näppäimistö, vierassänky sohvana
ja vuokraparketin ja omitun maton saundierot jalan alla
Aloitin kirjoittamaan tätä romaania
koska oli voimaa! Eikä mitään sanottavaa
Anker-Larsenilta varastettuja visioita
uuden ajan henkisestä romaanista
joka olisi yhtä pian vanhanaikainen ja vavisuttava
Ilmaisun toinen puoli puuttuu
Jätän sanomatta jotakin etten toistaisi
sitä mitä jo on kirjoitettu

Varmasti voisi olla paremminkin
aseteltuja valheita
totuutta voi lähestyä vain
valheita polttamalla
ja miten niitä polttaa jos niitä ei löydä
roskakasojen uumenista, taskusauman ratkettua
vuorin ja kankaan väliin tippuu hiekkaa
pakkohan minun jotain on näperrettävä sormissani
teiltä piilossa
Hyvä bassosoolo
En kestä sitä että asiat loppuvat kesken
ja niin käy aina
jään ehkä yksin johonkin
tai on pakko lähteä ennen sitä
Olisin tosiaan voinut jäädä siihen istumaan
selkä suorana, silmät ummessa
kehimään sitä että
rytmi ei puutu vaikka sen kaiken aikaa
pudottaisi, koko ajan
tiputtaisi rytmin
pois, ja vähitellen keskustelu olisi laantunut,
askeleet etääntyneet
Joku olisi ehkä kysynyt: voitko hyvin,
odotatko jotain, enkä olisi voinut vastata
odottavani sitä että menisit pois, se olisi ollut
vale
kitaralla kirjoiteltua kaipuuta ja ikävää

Se mun uusi komppini olisi kuullostanut kyllä paljon
sielun veljien ikävältä
tai circleltä
joten ihan samahan se on vaikken itsekään sitä enää muista
siinä oli sellaista hakkaamista vaikea sitä on näin
runoon kirjoittaa
paljon iskuja

Leviävä kommentti Leevi Lehdon tekstiin runouden julkaisurakenteista

Leevi Lehto sanoo, ettei mikään, joka kiinnostaa yli seitsemää ihmistä, voi muuttaa massojen tajuntaa. Georg Gurdjieff sanoi, että jos seitsemän ihmistä voivat keskittyä nähdäkseen Korkeimmasta Absoluutista johtuvia kuvia maan päällä, he muodostavat välilleen telepaattisen yhteyden ja ykseyden.

Samaisessa kirjoituksessa Lehto esittää myös runoilijoiden tai runouden yhteisön utopian, jossa lukijoista tulee kirjoittajia. Näinhän on toki tapahtumassa tai jo tapahtunut. Ja kuka sitten lukee, kysyy Lehto? Gurdjieff puhuu elämäkertansa alkupuolella, jos nyt mitään muistan, kirjoittamisen taudista, joka on vallannut länsimaiset ihmiset. Kaikki kirjoittavat, jos eivät kirjoja, niin artikkeleita, kolumneja, tai näitä blogeja. Yhteisön kansainvälistyminen, kirjoittaa Lehto, tapahtuu juuri runoilijoiden pienryhmien kautta ja kääntämisestä tulee keskeinen runouden alue omakielisen tuotannon rinnalle.

Lehdon Ntamolla on potentiaalia tällaisen yhteisöllisyyden luomisessa. On aivan selvää, ettei Ntamo, vaikka siitä ehkä tulisikin tunnustettu instituutio, voi olla eikä olekaan ainoa vastaava kanava Suomessa tai maailmassa. Tietysti Jukka-Pekka Kervisen Ankkuri-kustantamo Ntamon esikuvana on hyvä esimerkki, mutta se tavoittaa selvästi suppeamman yleisön (eli vaikuttaa Ntamoa tehokkaammin massoihin? juuri Ntamon kautta?) ja on vähemmän kunnianhimoinen.

En kovin täsmällisesti hahmota, mille perustalle runoilijoiden yhteisö Lehdon visiossa pohjaa. Siis, miksi runoilijat pyrkivät kansainväliseen tai kansalliseen yhteisöllisyyteen, mihin se yhteisö pyrkii (ei tietenkään yhteen ainoaan Päämäärään), ja miten...? Kysymyksiä olisi loputtomasti. Utopiat minun mielessäni yhdistyvät joko poliittiseen aktivismiin tai juuri Gurdjieffin neljännen tien kaltaisten henkistä elämää eri tavoin työstäviin yhteisöihin. Mikä on runouden paikka tällaisissa perspektiiveissä, vai katselenko ihan vääriin suuntiin?

Mitä runoudelle tapahtuu, kun se yhä selkeämmin jää, vaikka nyt sitten kansainvälisen runouskentän omaksi jutuksi? - Nimittäin siltä kerrassaan vaikuttaisi, jos lukijoiden roolia ei täytä kukaan. Kaikki vain kirjoittavat omia juttujaan, kukaan ei tajua mistään mitään, ja aina välillä käy haistelemassa, mitä muut ovat tajunneet, tai jotain. Tai, jos kaikkialla on ultimaattisia seitsemän ihmisen porukoita totaalisine runoineen, mitä helvettiä massat näiden porukoitten armoilla enää voivat! ( ei sellaisia porukoita missään ole, tietenkään, älkää peljätkö )

Ntamon suhteen on olennaista, että Lehto jättää kirjailijoille täydellisen vapauden julkaista ntamon kautta tulleita teoksia myös millä tahansa muilla tavoin, oma-aloitteisesti tai toisten kustantamojen avulla. Ja tässä tullaa kysymykseen, joka minulle heräsi: miksi Lehto asettaa tämän historiallisen kolmijaon ikään kuin nämä mallit (kustantaja-runoilija-kriitikko / runoilijoiden koulukunta / maailmanrunouden utopiayhteisö) olisivat toisensa poissulkevia tai erillisiä? Ilmeistä on, että nämä kolme mallia toimivat yhtä aikaa, ja terveessä (runous)julkisuudessa niiden tuleekin olla limittäisiä ja toisiaan ruokkivia & provosoivia. Ihmisten egoismi, vallanhalu ja varovaisuus, ynnä muu sellainen, tietenkin estää näiden kolmen (ja mahdollisten muiden) mallin vuorovaikutuksen. (Tuntuu aina kummalliselta, kun kuulee, että vaikkapa Helena Sinervo pitää jotain uusia runotouhuja aivan tuhoontuomittuina (en ole lukenut Kirjailija-lehteä, joten en tiedä asiasta enempää - huhut ovat tietysti myös mielenkiintoisia), tai kun runokilpailuja pidetään jotenkin täsmällisinä mittareina runojen olennaisuudesta.)

Minulle runous sinänsä on tärkeää (määrittelemättä sitä nyt tässä sen tarkemmin), joten näen teokset tärkeämpinä kuin niitä ympäröivät rakenteet (jotka toki niitä jossain määrin saattavat ohjata), tai niiden tekijät.

Ajatukseni alkaa levitä, eivätkä tämän kirjoituksen alkukappaleen kaksi seitsemään ihmiseen liittyvää sitaattia näytä nyt kohtaavan. Nehän muodostavat minua suuresti kiinnostavan risti-riidan, jonka yhteisöllistä toimintaa kysyvään polttopisteeseen voi heittää niin taiteen kuin henkisyydenkin.

Leevi Lehto on merkittävä runoilija ja teoreetikko, on hankala löytää yhtä laajoihin visioihin yhtä avoimesti suhtautuvaa ihmistä. Ehkä niitä on jossain. Laaja-alaisuuden sivutuotteena Lehdon ajattelussa tuntuu kaiken aikaa jäävän huomiotta tietty hitaus tai sisäänpäinkääntyneisyys, tai jokin, mitä en nyt tyydyttävästi sanoiksi saa, mutta joka on aivan täsmällinen ilmiöalue. Ehkä sellaiselle asenteelle on riittävästi huomioitsijoita toisaalla, mutta suurin osa runoilijoista (ja kaikista muista) kiinnittää huomiota aina vain hetkellisen sosiaalisen tilanteen määräämiin, ei-kovin-kapeisiin-muttei-laajoihin seikkoihin. Pitäisi oppia sietämään putkikatseisia ja panoraamakatseisia ihmisiä, ja epäilemään kaikkea siltä väliltä nukahdukseksi. Ja mitä minä tälläkin tarkoitan.

Lehdon kolmijaossa on myös suuria aukkoja, sillä en näin äkkiseltään tiedä, mihin tässä jaottelussa asettuu vaikkapa Palladium-kirjat.

Jätetään tämä nyt tähän hautumaan.

The Sun Tryst

The Sun Tryst on myös kuuntelemisen arvoinen orkesteri. Ovat julkaisseet musiikkiaan vapaasti netissä albumikaupalla. The Sun Tryst tekee progressiivista metallista taiderokkia, englanninkieliset lyriikat kertovat myyttien ja kaupunkien puistoissa vaeltelusta - Antti Filppu onkin todellinen älyn romantikko.

Ihmeellistä tämän orkesterin suhteen on, ettei heidän musiikkiaan enemmälti kuunnella!

Tenhi

Tenhi on orkesteri, jota olen salaa ihaillut jo vuosia, mutta kuunnellut yhteensä ehkä kymmenen kertaa, ja ehkä suunnilleen yhtä monta biisiä. Ovat julkaisseet juuri kokoelmalevyn, johonka tekee mieleni tutustua. Ihmeellistä tässä hyvinkin suomalaiskansalliseen mielikuvitukseen folkin ja hevin laitureilta sukeltavassa bändissä on, että se on suositumpi Keski-Euroopassa kuin Suomessa, eikä esimerkiksi tulevana syksynä tee yhtään keikkaa Suomessa, toisin kuin Saksassa. Ehkä Suomessa ollaan jotenkin huomattu, etteivät tällaiset kalevalaishenkiset mielentilat ole todellisuutta, ja siksi illuusiot haetaan amerikkalaisesta viihteestä. Luit oikein, jonkinlaisesta paradoksistahan suomalaisessa antisuomalaisuudessa on kyse kaikkine sinivalkoisine trikoineen. Ehkä Keski-Euroopassa Tenhin orastava banaalius jää täysin eksotiikan verhoon. Toisaalta Tenhin musiikki on sikäli hidasta ja sisäänpäinkääntynyttä, että ei ehkä löydy riittävästi suomalaisia, joille tuo rytmi yhdistettynä kansallisromanttisiin fiiliksiin olisi sulatettavissa. Ja ehkä siksi minäkin olen kuunnellut tätä vain noin kerran kolmessa vuodessa. (Eräs harvoista bändeistä, joita olen kuunnellut melkein pelkästään netistä.)

Lisäsin nuo labelit. Jäsentävät mukavasti, mutta näyttävät typeriltä. edit: saavat olla nyt rauhassansa.

Katsoin silti vähän noita Leevi Lehdon kuvaamia videopätkiä esityksestäni (ks. edellinen postaus).

Karmeaa on tietenkin, miten kaikki virheet ja kömpelöys korostuvat tuhatkertaisesti noinkin suttuisella videolla. Omituista on myös, miten tilanne ja hetki katoavat, ja tilalle tulee digitaalisen audiovisuaalisen simulaation epämääräisyys ja julkisuus

Ei tässä muu auta kuin etsiä lisää herkkyyttä.

Kukaanhan ei toki tiedä, että lauloin väärin, kun olen kutakuinkin ainoa, joka tietää miten omat lauluni menevät, ja miten ne nyt yleensä menevät, mutta onhan se hassua. Ja ei se nyt niin vakavaa jos laulaa nuotinvierestä, mutta jos koko laulun sävy vääntyy, se on hankalaa.

Ei tässä muu auta kuin etsiä lisää herkkyyttä.

Ohhoh. Leevi Lehto on laittanut sivulleen jotain videoa viime viikonloppuisesta esityksestäni Jyväskylässä. En mä kestä kattoo.

runon syntymä

Jo muutaman vuoden olen tullut tehneeksi pitkiä runoja. Yleensäkin intohimonani on ollut runojen välisten karhunlankapuhelimien epäselvät keskustelut, ja kun vielä kirjoittamisrytmini on usein vuolas, on kai vain luonnollista, että jossain vaiheessa olen pyrkinyt pitämään rytmejä ja jännitteitä yllä pidempään kuin yhden sivun verran. Toisaalta jatkuvasti syntyy myös fragmentteja, jotka eivät asetu kohdakkain sepäselvästä sukulaisuudestaan huolimatta, ja olen jotenkin päätynyt sulattamaan niitä yhteen. Ainakin näillä kahdella tavalla on hahmottunut eripituisia pitkiä runoja.

Samalla olen oppinut arvostamaan uudella tavalla aivan lyhyttä muotoa. Lyhyen ja pitkän muodon erossa on kyse samantapaisista asioista kuin lumen kanssa. Kun ensilumi sataa, se korostaa kaikkia muotoja, jokainen kanto näkyy selvemmin. Mutta kun muutaman viikon on satanut, lumi peittää alleen kaiken, eikä sen alta enää erotu juuri mitään.

Eilen sain valmiiksi, jos niin voi sanoa, runon, jota kirjoitin kesäkuun alusta lähtien. Siinä on lähtökohtana Eeva-Liisa Mannerin Kromaattiset tasot, joka on hänen runoistaan minulle läheisin ja tärkein. Runon muoto ja sisältö seurailevat jossain määrin Kromaattisia tasoja (puhun nyt vain Mannerin runosta, en musiikin rakenteista). Epäilemättä runo tulee joskus löytämään yleisönsä, tavalla tai toisella, mutta tietokoneen ruudulta luettavaksi se on minusta liian pitkä ja raskas. Tässä blogissa tai muuallakaan sitä ei toistaiseksi siis voi lukea.

EDIT syys/2009: Runo, josta viimeinen kappale puhuu, on siis esikoiskirjani päättävä runo, jonka nimi muistaakseni on: "Shekhinah, ainoa askel, eli äänen lähestyminen kaikkialle käännetyin kasvoin".

Kommentti Unabomberin manifestiin

Kaczynski on väärässä siinä, että ihmisen perustarpeet olisivat tyydytetyt yhteiskunnan toimesta modernissa järjestelmässä, nimittäin kukaan ei voi hengittää tai aistia toisen puolesta. Hienojakoisinkaan teknologia ei voi hengittää tai aistia ihmisen puolesta – happea voidaan kyllä tuoda mekaanisesti kehoon ja erilaisin menetelmin voidaan korvata puuttuvia aisteja tai laajentaa olemassa olevia, mutta aistimus ei tapahdu aistinelimessä tai –välineessä, vaan aivoissa. Samoin hengitys ei tapahdu ainoastaan siinä, että happea yhtyy verenkiertoon, vaan hengitys on koko kehossa tapahtuva asia, josta ihminen voi olla hyvin monilla eri tavoilla tietoinen. Näin ollen Kaczynskiltä jää välttämättä huomaamatta täysin olennaisia vallan prosessiksi kutsumansa ihmisen itsenäisyyden mittarin toteutumismahdollisuuksia. Totta on, että ravinnontuotanto on etäännytetty ja riistetty pienyhteisöiltä, ja tämä onkin laaja ongelma. En voi paneutua siihen nyt. Samoin sosiaalinen arvonanto määräytyy pitkälti yhteiskunnassa normitetuin tavoin, mutta toisaalta ihmisillä on taipumus muodostaa myös omat ystäväpiirinsä, ja on myös asetettava kyseenalaiseksi se, kuinka paljon ja millaista sosiaalista arvostusta ihminen yleensä todella tarvitsee. Hengitys ja aistiminen eivät ole korviketoimintoja, vaan ihmisen olemisen välttämättömiä osia: meillä ei ole kovin monia muita tapoja olla yhteydessä ulkoiseen ja sisäiseen maailmaan. Näin ollen Kaczynskin käsitys vapaudesta ja ihmisen olemisesta on vajaa. Tämä näkyy myös hänen kirjepommikampanjastaan: ihmisten hengen tahallinen uhkaaminen ei osoita missään olosuhteissa tietoisuutta, vaan epätoivoa tai jotakin muuta tietoisuudelle vastakkaista negatiivista energiaa. Tietoinen ihminen ei pyri tappamaan, sillä tappaminen on teko, jonka seurauksista voi tietää minimaalisen vähän. Mitä kuolemassa tapahtuu? Kaczynski oletettavasti ei myönnä ihmisen tietoisuudelle muita tiloja kuin unen ja arkitajunnan. Muuten hän käsittäisi vapaudenkin laajemmin kuin vain yksilön mahdollisuutena itsenäisesti tyydyttää perustarpeensa ja suojella omaa lähipiiriään. Kaczynski ilmeisesti olettaa, että ihminen on vain biologinen olento, ja että biologia käsittää vain tiettyjä aineellisia prosesseja. Kaczynski on oikeassa siinä, että ainoastaan todellisiin olemisen tarpeisiin liittyvä toiminta ei ole korviketoiminto, mutta hän näkee olemisen tarpeet liian kapeasti. En väitä, että esimerkiksi tämän tekstin kirjoittaminen olisi muuta kuin korviketta, mutta väitän, että näiden huomioiden kautta on mahdollista nähdä jotakin niistä ihmisenä olemisen puolista, joita Kaczynski ei ota huomioon manifestissaan.

K:n näkökulma olemiseen on se, että ihmisen tulisi tapa tai pakene –mekanismin avulla selviytyä elämänsä ristiriidoista. Mutta koska tämä mekanismi ei nyky-yhteiskunnassa pääse toteutumaan, ihmisen oleminen on rajoitettua, orjuutta. Enää ei ole mitään sellaista taistelua, jonka voitettuaan ihminen olisi vapaampi: sodat jatkuvat kyllä, uutiset tipahtelevat postiluukuista ja kuvaruuduilta. Kysymys siis on, kuinka ylittää tämä tapa tai pakene –mekanismi, kuinka kestää ylenmääräistä stressiä, tai kuinka muuttaa se toiseen muotoon. K. itse pyrki tappamaan, ei pakenemaan, mutta teollinen yhteiskunta ei ole vielä kumoutunut. En sano, että hänen työnsä oli turhaa. Sanon, että se ei riitä. Mikään vallankumouspyrkimys, konkreettinen tai teoreettinen, ei riitä, jos se ei ota huomioon ihmisen henkistä olemista, ja ennen kaikkea, jos se ottaa huomioon vain ihmisen. Ihmiskunta hirvittävine ongelmineen on nähtävä suhteessa niihin ympäristöihin, joissa ihminen elää, ja nämä ympäristöt on käsitettävä äärimmäisen tarkasti sekä äärimmäisen laajasti: mittakaavat globaalista lokaaliin eivät riitä, tarvitaan mittakaavoja kosmisesta molekyyliseen.

kielen riekaleita

Kieli läpäisee kaiken, joten se ei eristä ihmistä mistään muusta todellisuuden osasta. Itse asiassa se on miltei puhdasta yhteyttä. Tosin, se on yhteyttä mihin tahansa, joten ihmisen tarkkaavaisuuden varassa on se, mihin ja minkälainen yhteys muodostuu. Kielen ehtona nimittäin on sen ulkopuolinen, vieras kieli. Näin ollen mitä tahansa ilmauksia eli havaintoja, tai suhteita asioiden välillä, on löydettävissä. Kuka muka pystyisi erottamaan, mistä alkaa suomen kieli, ja loppuuko venäjän kieli siinä, missä suomen kieli lainaa venäjästä sanan?

Kieli toki myös pinnoittaa kaiken, ja siten on täysin mahdollista, että muodostuu sellainen suhde kieleen, joka tukkii kaiken havainnonteon ja hengityksen päällekkäisillä, miltei kaksiulotteisilla kalvoilla. Mutta sen sijaan, että on huolissaan kielen todellisuutta peittävästä mahdollisuudesta, runoilijan kannattanee kiinnittää huomionsa kielikokemuksen elävöittämiseen, laajentamiseen tilassa ja ajassa. En tiedä, onko koko todellisuus kieltä, mutta aivan varmasti ne ovat erottamattomat. Kieli tässä mielessä ei rajoitu kielioppeihin, sanoihin, kirjoitukseen, puheeseen, tai mihinkään määriteltävään. Kieli samastuu ennemminkin havaintoon, tietoisuuteen, vaikka ei ehkä ole sama kuin se.

Kieli on suhteita. Kaikkialla missä on eroja, on suhteita. Kieli yhdistää. Kaikkialla, missä asioita hajoaa, syntyy uusia olentoja. Niiden olemassa olo on havaitsijan vastuulla. Ne voivat havaita itsensä.

Kaikki ei käänny kieleksi, mutta kieli kääntyy kaikkeen.

Esityksellisyys 2: performanssitaiteilijan karikatyyri ristiriitojen kehona

Suomalainen performanssitaiteilija, ainakin mies, on joskus ramman oloinen, naamaltaan jäykkä, eleissään pakkoliikkeinen tai epäröivä. Koko liikekieli ja kehollinen olemus ilmaisee valtavien sosiaalisten paineiden kanssa kamppailua.

Minun olemisessani sinulla on jokin minulle melko tuntematon, mutta täysin olennainen merkitys. Jonkinlaisena majakkana. Minun on helpompi olla täsmällinen toisaalta näyttääkseni sinulle, miten voin olla, toisaalta minun on helpompi olla tehokas sinun käskystäsi. Kun et ole paikalla, fyysiset himot ja impulssit saavat minusta helposti otteen. Koti menettää merkitystään. Ajan raamit, päivän alku ja loppuhetket alkavat siirtyä paikoiltaan. Käveleminen kaupungilla menettää päämäärän. On helppo kuvitella, että olisin hyvin irtonainen ja sekava, jos en lainkaan olisi sinun kanssasi.

Esitykset, esityksellisyys, esiintyjä 1: Mannila puhui kehopsykoterapiasta

Aloitan tällaisen miniesseiden tai huomioiden sarjan koskien esitystaidetta, esittämistä, esityksellisyyttä ja esityksiä, joita olen todistanut tai toteuttanut. Tässä ensimmäisessä kirjoituksessa, joka on viime keväältä, ja joka on kirjoitettu alunperin ihan toiseen yhteyteen, muistelen Laura Mannilan esitelmää Reichin kehopsykoterapian ja esitystaiteen suhteesta.


Kolmas toukokuuta Turun Kirjakahvilassa Laura Mannila esitelmöi Wilhelm Reichin kehittämän kehopsykoterapian ja esitystaiteen risteyskohdista. Hän on sekä esitystaiteilija, että vasta valmistunut kehopsykoterapeutti. Tilaisuuden järjesti Iholla ry, joka tunnetaan kokeellisen esitystaiteen yhdistyksenä.

Mannilan esitelmän ympärille muodostunut väliaikainen yhteisönkaltainen oli mielestäni esityksessä keskeinen: useimmat olivat selvästi joko terapia- tai esitystaidekulttuurista kotoisin, ja kiinnostuneet tästä risteysalueesta, jonka Mannila esitelmässään rakensi. Huomionarvoista on, että minun lisäkseni tilaisuudessa oli läsnä yksi mies. Ennen tilaisuutta vallitsi hymyilevä hiljaisuus, mikä kertoi siitä, että osa läsnäolijoista tunsi toisensa ennalta. Sitten ihmisiä tuli lisää ja Kirjakahvila täyttyi intiimillä hälyllä, kahvilla, puheensorinalla ja nälällä. Kello 19.00 esityksen on määrä alkaa, ihmiset hiljenevät odottamaan – he siirtyvä kahvilan asiakkuudesta yleisörooliin; tilaisuuden juontaja ja esiintyjä siirtyvät valmistautumistilastaan puheilmaisun tilaan, esiintyjän rooliin. Jos esitelmä ei olisi kahvilassa, se olisi hyvin tyypillinen puheluento; mitään oheismateriaalia tai havaintoesimerkkejä kehotyöskentelystä Mannila ei tarjoa. Minun kannaltani tilanne on hieman hämmentävä, satun istumaan samassa pöydässä kuin esiintyjä – pohdin siirtymistä ja yleisön ja esiintyjän välistä tilallista rajaa. Esityksen tapahtuminen tilassa muodostuu lähinnä eri puolilla istuvien ihmisten uteliaista, välttelevistä, tunnistavista tai hajamielisistä katseista kohti toisiaan, toistensa ohi, tai muistiinpanoihinsa, joita joku muukin kuin minä tekee. Ajallisesti esitys rakentuu selkeästi Mannilan jäsentyneen puheen ja sen jälkeisen keskustelun varaan. Yhteisöllisyyden vaikutelmaa korostaa keskustelun avoimuus, humoristisuus ja se, että hieman henkilökohtaisen oloisiakin kysymyksiä esitelmöijältä kysytään. Tämä liittyy suoraan hänen terapeutti-rooliinsa.

Esityksen aikana huomaan, että puhe psyko-fyysis-sosiaalisista ilmaisuesteistä tai jännityksistä tekee minut kohosteisen tietoiseksi läsnä olevista jännityksistäni ja antaa minulle mahdollisuuden rentoutumiseen tai ainakin jännityksen syiden pohdintaan. Keskustelun aikana taas saan haasteen samastua vieraaseen kokemukseen: eräs paikallaolijoista on selvästi ajatuksellisesti ja myös kehollisesti ja psyykkisesti hieman jumissa joissakin asioissa, mikä herättää minussa ärtymystä ja jännitystä, josta koetan päästää irti ja suunata jännitykseen liittyvän energian empatiaan. Juuri tällaisista asioista Mannilan esityksessä on kyse, ja niiden käytännön kokeilu tulee välittömästi minulle mahdolliseksi.

Erittäin kiinnostavaksi käsitteelliseksi yksityiskohdaksi Mannilan esityksestä nostaisin jaon hengittävään seksuaaliseen kehoon ja jännittyneeseen pornografiseen kehoon. Tämä liittyy suoraan esityksen etiikan kysymykseen: millaista (kehollista) olemisen tapaa esiintyjän tulisi tarjota tai mahdollistaa yleisölle, millaista vallankäyttöä esiintyjän kehollinen oleminen on suhteessa yleisöön, tai päinvastoin, millaista valtaa yleisö käyttää esiintyjää kohtaan. Mannila tuo esiin peilisolu-teorian, jonka mukaan ihmisen seuratessa toisen toimintaa hänessä itsessäänkin aktivoituu niitä aivojen alueita, joita toiminnan suorittaminen aktivoisi. Tekoni tulevat sinun kehoosi, katseeni tulevat sinun kehoosi. Näin mikä tahansa esitys on poliittinen: se käyttää suoraa kehollista valtaa suhteessa ympäröiviin olentoihin. Tunteva ihminen kykenee luovuuteen ja vastuunkantoon, tunteensa menettänyt ihminen pystyy tuhoamiseen ja välinpitämättömyyteen. Mannilan esitys viritti ainakin minut, ja ymmärtääkseni myös suuren osan tästä ikään kuin sisäpuolisista koostuneesta yleisöstä, hetkellisesti tarkempaan tietoisuuteen omasta kehollisesta olemisestani suhteessa tilaan ja toisiin ihmisiin. En halunnut kommentoida tai kysyä mitä tahansa, vaan avasin suuni vasta kun sille oli selkeä tarve ja koetin kuunnella ääntäni tarkkaavaisesti.

Kay Pollakin Niin kuin taivaassa

Ruotsalainen leffa Niin kuin taivaassa (2004 tai sinnepäin) on elokuva, jonkalaisia ei tule mieleen monia. Sen näyttelijäntyön laatu vertautuu vain ja ainoastaan Berliinin taivaan alla -elokuvan kameratyöskentelyn virtaavaan tarkkuuteen ja inhimillisyyteen. En halua kirjoittaa siitä paljon, sillä kaikkien, jotka eivät ole sitä vielä nähneet, pitäisi katsoa se täysin vailla ennakkoluuloja.

Ruotsissa on muutenkin tehty erinomaisia elokuvia viime aikoina, tai ainakin yksi, nimittäin Pahuus, joka myös yllätti minut täysin. Elokuva, joka aiheuttaa loppumisensakin jälkeen jatkuvan ruumiillisen tärinän. Tai ainakin minulle aiheutti.