kysymystyhjyys läpi oven

On vielä paljon opittavaa

Keuhkoilta.

Terveisiä vaan täältä kuutiosta.

Elokuva voi täysin menettää uskottavuutensa, tai ainakin se alkaa tuottaa tahattomia merkitysvääristymiä, jos päähenkilö mielisairaalasta tai vankilasta päästyään elää kolme kuukautta sama littana tukka päässään.

Samoin elokuvan uskottavuus voi horjua vakavasti, jos sen olennainen moottori on suhde mielikuvitukseen, mutta suhde onkin puolinainen tai vajaa: eilen katsoin teeveestä Chronenbergin Solariksen, jossa Solaris-nimisen tuntemattoman taivaankappaleen tai avaruussääilmiön läheisellä avaruusasemalla nukkuvien ihmisten unien keskeiset henkilöt (jo aiemmin kuollut vaimo, oma poika, oma itse...) materialisoituivat nukkujan viereen. Ero näillä "vierailijoilla" todellisiin ihmisiin oli, että ne olivat ikään kuin nukkujan muistin kokonaisuudesta hahmottuneita, siis subjektiivisia. Kiinnostavaa kyllä, mutta miksi Solaris tuotti vain ihmisvierailijoita, miksei esineitä, paikkoja, eläimiä jne. Vastaus on joko, että Solariksella oli jokin paljastumaton tietoinen päämäärä tutkia ihmisten suhdetta miltei-ihmisiin, tai sitten se, että käsikirjoittaja (Lem, jonka romaaniin leffa perustuu) oli jättänyt muut kuin ihmishahmot huomiotta. Joka tapauksessa minua jäi kiusaamaan antroposentrinen mielikuvitus.

maapallo on syntynyt kestämään äärimmäinen kysymys elämästä

pahkanaaraaja

metabloggaus

Blogin pitäminen liittyy paljolti siihen automaattisten assosiaatioiden ja kuolleen ajattelun kihinään, joka pitkin päivää ja yötä hallitsee mieltäni ja kehoani. Ainakin Nietzsche ja Manner väittivät jossakin yhteydessä kirjoittavansa päästäkseen eroon ajatuksistaan. En tiedä, mikä on julkaisemisen suhde tällaiseen kirjoittamiseen. Miksi tarjota toisille jotain sellaista, mistä itse pohjimmiltaan haluaa vain eroon? Tavallaanhan julkaiseminen muistuttaa tekstien polttamista.

Toisaalta, täydellisen ajattelun avoimuuden saavuttaminen tai sen illuusion luominen kirjoituksessa on jotakin kiehtovaa. Viime aikona olen törmännyt tällaiseen Arto Virtasen blogissa. Hetkittäin siellä on meneillään jotain muutakin kuin ulostamista. (Nyt lienee lomalla.)

Mitä on tärkeä?
Mikä on tärkeää?
Kun ohitimme toisemme nopeasti, minun mieleeni jäivät tutut kasvot.
Kun tulin eilen joenrannassa samaan paikkaan, en aivan ollut tunnistaa sinua.
Sinulla oli tuntematonta seuraa, kuten minullakin.
Näkymättömät köydet vetelevät ihmisiä.

(kompastuminen runokilpailuun)

Viime Lumoojassa (1/07) Juhana Harju arvostelee Runot 2006 antologiaa siitä että sen kokoajat ovat olettaneet valitsemiaan kirjoittajia tulevaisuuden runoilijoiksi heppoisin perustein. Kriitikon mielestä tulevaisuuden runoilija antologiaan valituista voisi hyvinkin olla mm. Jermu Koskinen. Ei pidä paikkaansa. Samaisessa Lumoojassa, kuuden sivun päässä esitellään lehden tekijät. Siellä lukee "Jermu Koskinen on runoilija lentokentällä." Ei suinkaan "runoilija tulevaisuudessa". Antologian Harjun epäilemistä kirjoittajista ainakin Satu Manninen on saanut kustannussopimuksen. Eikö hän siis ole runoilija?

Tässä pitäisi nyt kirjoittaa runoilijan tai taitelijan roolista, sen merkityksestä ja suhteesta "sosiaaliseen runoilijaan", mutta nyt ei aivot toimi.

Varmaa on, että tuomaristo valitsi hivenen omituisia kirjoittajia (siis runoilijoita täysin ennalta-arvattavilta esteettisilta kapeikoilta ja vähän yli roiskuneita), mutta voisiko mitenkään muuten olla, kun tällaisten kilpailujen lähtökohdat ovat väistämättä omituisia. Juhana Harju näyttää kuitenkin olevan johdonmukainen siinä, mistä runoudesta tykkää: miesten tekstit, ja ne runot kirjoittajan sukupuolesta riippumatta, joissa puhutaan "ostoskärryistä" vetävät häntä puoleensa ja vakuuttavat laadullaan.

Itse antologiaa en ole lukenut, eikä se oikeastaan kiinnostakaan, mitä nyt vähän ärsyttää (lähetin nimittäin runoja itsekin siihen, enkä sijoittunut edes x parhaan joukkoon - tästä Kiiltomadossa jotkut ovat keskustelleet vähän.)

Tämä koko blogiteksti on sinänsä yhdentekevä, mutta sisältää reittejä niihin olennaisiin kysymyksiin "runoilijuudesta", "kustantamisesta", ja "kirjallisesta julkisuudesta", joita pitäisi kysyä hyvin painokkaasti. Jos ajatellaan esimerkiksi Leevi Lehdon Ntamoa. Ntamolla on potentiaalia runouden julkaisemisen konventioiden perusteelliseen kyseenalaistamiseen. On hyvin kiinnostavaa nähdä, mitä Ntamo tulee julkaisemaan syksyllä, kun Lehto on ennakkoon uhonnut julkaisevansa enemmän runoja kuin tavan kustantajat yhteensä. Tunnen jonkinlaista houkutusta tarjota tekstejäni Ntamolle, mutta en halua olla runoineni mukana missään ennätyspuuhassa. Se ei auta kääntämään runousjulkisuuden huomiota epäolennaisuuksista (kustantaja, tekijä) teokseen, itse runouteen. Eikö? En tiedä.

Joka tapauksessa tulee olemaan niin, ettei kukaan edes tulevaisuudessa tiedä laajasti, mikä on uutta ja olennaista runoutta, jos ei satu tuntemaan tekijöitä. Minä tunnen joitakin sellaisia runoilijoita, jotka eivät pahemmin ole olleet esillä, saati julkaisseet "esikoisteosta", mutta jotka ovat saletisti runouskäsitykselleni ja lukukokemuksilleni tuhat kertaa olennaisempia kuin suurin osa "virallisista runoilijoista" tässä maassa. Samoin Juha Kulmalan tai Jorma Erosen runous on kymmeniä kertoja merkittävämpää minulle kuin Bo Carpelanin runous. Taiteen merkitystä voi määritellä vain subjektiivisesti, eli erehtyen. Sosiaaliset arvotukset ovat harhaanjohtavia ja objektiivisia arvotuksia ei juuri kukaan pysty tekemään.

Tästä tuli liian yleistä nyt... Palaan asiaan joskus, jos niin on tarkoitus. Kaikki vaan kiertää jotain olennaisempaa

Esikoisteos?!? Esikoi...- - - Steos?

Julkaisin erään vanhan runokäsikirjoitukseni tässä blogissa joku viikko sitten. Onko se sitten ikään kuin esikoisteokseni?

Monella tavalla ei, mutta jossain mielessä kyllä. Ensinnäkään, se ei edes vuonna 2002 ollut ensimmäinen tekemäni runoteoshahmotelma, vaan olin jo 2000 osallistunut Runo-Kaarina kilpailuun (jonka voitti onneksi Antti Koivumäki) käsiksellä, joka koostui kahden vuoden aikana kirjoittamistani, melkolailla ensimmäisistä runoistani. Jos esikoisteos ei kuitenkaan tarkoita ensimmäistä kirjoitettua teosta, vaan ensimmäistä julkaistua teosta, Vieras puhuu kuin riekko on nyt ensimmäinen laajempi runokokoelma, jonka olen julkaissut. Vai onko sittenkään? Mitä julkaiseminen tarkoittaa? Onko runokäsikirjoituksen julkinen ääneenlukeminen sen julkaisemista? Jos on, Vieras puhuu kuin riekko julkaistiin jo pian valmistumisensa jälkeen elokuussa 2002 Orivedellä silloisessa Kalliolinnassa, talossa joka on nyt jo purettu.

Toisaalta, jos esikoisteoksen täytyy olla kirja, esikoisteokseni täytyy sitten olla Harmaa matkakirja, joka koostuu käsinkirjoittamistani ja piirtämistäni sivuista, jotka Kaija Rantakari sitoi kirjanäyttelyynsä Löytöretkiltä (joka oli Järvenpään käsintekijöiden Yläpytingissä syksyllä 2004). Kirja oli osa kolmen teoksen sarjaa, jonka muut osat olivat Kaija Rantakarin ja Mari Kosken käsinkirjoittamat runokirjat, joista toinen oli musta ja toinen valkea, en muista niiden nimiä. Toisaalta, kirjan tavanomaisessa määritelmässä minimisivumäärä on rajattu, ja voi olla että Harmaa matkakirja on ohuempi kuin "kirja". Silloin se olisi kai "pamfletti", joka määritellään alle 50 sivuiseksi, mutta koska ko. teos on sidottu japanilaisittain, eikä pamflettisidoksella, sen pitäminen pamflettina on ongelmallista. Lisäksi voi olla, että pamfletin tulisi olla painotuote, ja Harmaa matkakirja on käsintehty uniikkikappale. Voi myös olla, että "teoksen" siis myös "esikoisteoksen", tarkoittaen ensimmäistä kirjallista julkaisua, pitäisikin olla, ei vain kirjoitusta, vaan myös painotuote. (EDIT: itseasiassa tein jo ensimmäisestä runokäsiksestäni vuonna 2000 kirjankaltaisen, jossa oli porakoneella tehdyt reiät ja kengännauhaa pitämässä aanelosia yhdessä, jonka lahjoitin Sudelle.)

Merkityksessä "painotuote" en ole toistaiseksi julkaissut esikoisteosta - paitsi, että olen tehnyt taannoisesta runosarjastani Maan arkki yhdeksän kappaleen kopiokonesarjan A3-kokoista vihkosta kansikuvineen, jota vihkosta lahjoitin Turussa kesällä 2004 lähinnä satunnaisille vastaantulijoille. Tosin Saana Junkkoselle annoin yhden kappaleen, sillä kohtasin hänet juuri lahjoituspäivänä "sattumalta" kirjastossa. Toisaalta Maan arkki on myöskin varsin ohut vihkonen, joten sitä on syytä pitää myöskin pamflettina - sen sidos on tosin hieman epämääräinen: liitin paperit yhteen ruosteisen rautalangan pätkällä. Hyvällä tahdolla sidosta voisi pitää "japanilaisena", mutta ei se sitä ole. Onko kopiokonetuote painotuote? Monikaan ei huomaisi eroa digipainoon, jos tekisin kopiokoneella tai tulostimella kirjoja. Eron Heidelberg-kohopainoon kyllä huomaisi jokainen...

Toisaalta, jos käsite teos halutaan ymmärtää laajasti, vaikkapa siten, että kirjallinen teos on tekijöidensä määrittelemä kokonaisuus julkisia tekstejä, voi sanoa, että esikoisrunoteokseni voisi olla sellainen runojen kokonaisuus, joka muodostuu, kun luetaan kaikki erilaisissa lehdissä ja antologioissa julkaistut tekstini vuosilta 2003-2005.

Tähän kuuluvat ainakin seuraavissa julkaisuissa ilmestyneet runot tai runosarjat: Motmot 2005, Tuli&Savu 3/2005 ja 4/2005, Reviiri 2005, Kaltio 3/2005, Parnasso 2/2005, Kerberos 1/2005, Virta 2/2004 ja 3/2004, Nuori Voima 2/2004 ja ensimmäisenä Kirjo 3/2003. Nämä julkaistut tekstit muodostavat eräänlaisen varjoversion niistä käsikirjoituksista tai niiden käsikirjoitusten materiaaleista, joita noina vuosina kirjoitin, hahmottelin ja visioin, ja jotka kulkivat ainakin nimillä Maan arkki, Tule on minun nimeni ja Tarttumapimeys, joita käsikirjoituksia kukaan ei halunnut julkaista, mutta jotkut kustantajat ns. kiinnostuivat, mikä oli hyvä asia, sillä siten runot päätyivät joskus myös mainittuihin lehtiin.

(Mainittakoon, että julkisesti minua kutsuttiin "runoilijaksi" ensi kerran, kun Nuori voima julkaisi runojani, ja minut piti esitellä lehden takasivulla. Ehdotin lausetta "J. on runoilijan rakastettu." Se oli sitten väännetty lehteen "J. on runoilija.", ja näin Eino Santanen tuli siis nimitelleeksi minua, ei tosin julkisesti ja ehkä sattumalta ja ainakin ainoastaan hyvätapaisuuttaan, runkkariksi.)

Näiden lehti- ja antologiajulkaisujen lisäksi tähän mahdolliseen, julkaisujen välisistä teksteistä koostuvaan esikoisteokseeni kuuluvat muuten myös Nokturno.org -sivustolla julkaistut piirtokirjoitukseni ja ääniteos Minuun on tunkeuduttu, joka myös löytyy Nokturnosta.

Täytyykin siis lopputuloksena todeta, että minulle on täysin epäselvää, olenko julkaissut "esikoiseni", vaiko enkö. Suomalaiselle kirjallisen julkisuuden pääuomalle on tietysti päivänselvää, että minä en ole julkaissut esikoisteosta, mutta selvää on myös, että runouden julkaisemisen osalta tuo uoma on siirtymässä.

Mutta kaikenkaikkiaan minusta on ollut hassua, että olen kuulemma "debytoinut" ainakin kolmasti: Reviiri 2005 antologiassa, TekstiKonst-tapahtumassa ja Motmot 2005:ssä. Mitähän hittoa "debytointi" sitten yrittää tarkoittaa. Muuta kuin kirjallisten piirien sirpaleista pikkuruisuutta tai jotain sellaista.

matkavalmisteluja

taivaan keräluomet aukenevat parhaimmat vihansolmut
purkautuvat kireimmin punotut narut
antavat myöten
tämä hiljaisuudeksi sirpaloituva maailma äänen varassa olemustaan roikuttanut maailma
antaa myöten
astiakaappiin kätketty sileäksi hyväilty savihahmo päästää ilmeestään irti jumalan ajatuksiin
sidottu kahdeksanraajainen lipeää ulos seitiltään kiiltävä vilahdus kylpyhuoneen lattialla
räiskähtää siihen paikkaan katseesi alle

tämä solmu kestää kauemmin kuin köysi käsissäsi
solmu, luotettavampi kuin köysi rautaan säilötty
köyden kuituja paremmin katseilta suojattu solmu
antaa myöten
valtoiminaan tuulehtivat aukeat luomet
aukoista ripsii lumikonkynsiä luonnospaperiin
käärityn lapsen rintakehälle

"Jos aivot ovat niskanpäällä..."

Talonvaltaukset Turussa

Kaksi talonvaltausta Turussa - Koulukadulla ja Ratapihankadulla.

Jos ei muuta, nämä talonvaltaukset synnyttivät orastavaa yhteistyötä kahden eri aktivistiryhmän kesken. En tiedä, mikä tilanne nyt on, mutta käväisin Koulukadun paratiisimaisella sisäpihalla ja kylmässä, autiossa rakennuksessa jossa soi musiikki. Juttelin laihan pojan kanssa, joka oli melko väsynyt valvomisesta ja jatkuvasta poliisien odottamisesta, sillä häätöuhka oli välitön. Talossa oli paikalla myös joku tyttö. Oli keskipäivä, illalla kuulemma tulisi enemmän porukkaa, ja minut kutsuttiin, mutta tein illalla jotain muuta, en muista mitä. Ratapihankadun talon valtaajat olivat kuulemma lähteneet talosta itse motivaation ja ihmisten puutteen vuoksi, ja osa heistä oli tullut mukaan Koulukadun valtaukseen. Aiemmin käväisin Ratapihankadun vallatuissa taloissa (pihassa on kaksi rakennusta), jossa silloin ei ollut tosiaan paikalla ketään. Viime vuotisen valtaukset jäljet olivat vielä nähtävissä, ja osa toisesta rakennuksesta oli ihan viihtyisän oloinen. En tiedä, aikovat Koulukadun valtaajat siirtyä Ratapihankadulle, jos heidät häädetään.

Eurooppalaisissa kaupungeissa talonvaltaus on suhteellisen tavallista, ja vallatut talot olennaisia paikkoja kulttuuritoiminnalle. Miksi ei siis myös Suomessa? Millainen kulttuuripääkaupunki Turusta tulee?

Jotakin lisää aiheesta: www.takku.net

kuulaskos
aurinkoleka

"Something unknown is doing we don't know what"

"Something unknown is doing we don't know what." Sir Arthur Eddington

Dean Radin (Institute of Noetic Sciences) sanoo ettei kvanttifysiikka sellaisena kuin sen tunnemme tule selittämään psi-ilmiöitä, koska kvanttifysiikka tutkii sitä miten kuollut materia toimii tietyissä tilanteissa, ja elävät systeemit vaativat luultavasti aivan toisenlaisen teorian, joka ottaa huomioon tarkoituksen ja tietoisuuden.

puron vuon roinaa

joskus se on, joskus en

Vieras puhuu kuin riekko

Tästä löytyy Vieras puhuu kuin riekko (PDF-tiedosto), runokäsis jonka valmistelin kesällä 2002. En koskaan tarjonnut sitä kenenkään julkaistavaksi. Se on pisimmälle hiottu kirjallinen työni, neljän vuoden työn tulos, josta oli siirryttävä kaoottisempaan ilmaisuun, joka siirtymä oli erittäin hedelmällinen ja kauaskantoinen.

Käsiksestä muistan kuulleni ainakin seuraavankaltaisia palautteita:
"Ahdistava."
"Jos kerran haluat täyttä vapautta, miksi kirjoitat näin, hiot valmiiseen muotoon?"
"Älä päästä ketään itsesi ja kirjoittamisesi väliin."

EDIT 2012: olen siis jo taannoin poistanut tuon netistä, tai se on poistunut teknisistä syistä, en muista kumpi.

ajankohtaistoimitukselta

Alkoi ilmestyä ikään kuin äitiensä kohduista
ihmisrotu joka oli kyvykkäämpi, läsnäolevampi ja täydellisempi
kuin yksikään aiemmista
Satuin jotenkin selviämään hengissä tästä ilmestymisestä
vaikka en mitenkään voi sanoa kuuluvani tuohon uuteen rotuun
Nyt istuskelen pääosin kadunkulmilla, portailla tai puistoissa
kuin eksynyt vanha aasi, kulunut työjuhta tai yleinen lemmikki
ja katselen kuinka uusi nuori rotu pelastaa maailman tuholta
Välillä he kantavat eteeni jäätelön tai jotakin mitä nuoruudessani
en olisi osannut kutsua valuutaksi, ja näin ylläpitävät omalta kannaltaan
surkeaa olemistani
En valita
Saanhan katsella tuota sulavaa ihmisrotua joka kättelee maailmankaikkeutta haikeanvärisin kämmenin
eikä minun tarvitse huolehtia muusta kuin kaltaisieni muistamisesta
ja olla silmänsyvyys hiljaa kahden huokauksen välissä

taannoin taidenäyttelyssä

(Tämä on kirjoitettu jo ehkä kuukausi sitten.)

Viime perjaintaina astuin Just-galleriaan, ja yllätyin todella. Tilassa oli selvästi tosi kyseessä, tajusin välittömästi. Se on harvinaista. Yleensä näyttelyissä ei ole mitään. Ei ollut kyse vain siitä, että teosten materiaalit ja estetiikka, niiden välittämät mielikuvat ja niin edelleen, vaikuttivat minuun suoraan, kiehtoen, vaan myös siitä, että seinälle ripustettu kartta "Etsitty / Naarattu" ja muovipussia alaspäin painava vanha rannekello olivat todellisia, ne koskettivat jotakuta, joitakuita, ja siksi ne koskettivat minua. Nurkkaan jäänyt astia, jossa tahallisen oloinen omituinen iso reikä ja pienet sarvet vai pieni oksa. Toinen huone oli hämäränä, ei valaistuna, ja siellä koin iloa. Oksina ajelehtivat ihmisen sirpaleet, seinästä läpitulevat kuonot, suuret nisäkkäät.

esimerkki vastateosta

Helsingissä, galleria Forum Boxissa 10.2.2007, Saturnuksen ja Auringon välissä, kuvantekijöiden ryhmä Brotherhood of Evil Painters esiintyi mustissa naamioissa, kuvaten yleisöä videolle (Miksi videokamerasta on tullut jokaiseen performanssiin tunkeutuva dokumentaristinen instituutio?) ja keräten mustaan kolehtihaaviin rahaa. Cd-soittimesta soi rituaalimusiikki ja kliiniseen tilaan levisi suitsuke. Esiintyjät olivat kiertäneet kerjäämässä rahaa jo melkein kaikilta autoritaarisin elein (kaikki eivät antaneet), kun kuvataitelija Dwi Setianto kaappasi äkisti rahat haavista ja jakoi ne takaisin ihmisille. Pseudosatanistinen kolehdinkeruu kaljarahoja varten olisi voinut olla aktiivinen teko jossakin tavaratalossa, mutta ei galleriassa performanssi-iltana, jolloin ”mitä vain voi tapahtua” ja kaikki tietävät miten käyttäytyä. Rahan antamisesta kieltäytyminen oli yleisön kritiikkiä. Sen sijaan se, miten Dwi Setianto rikkoi esityksen vallankäytön ja olemisen rajat, oli aktiivinen teko, joka pelasti koko tilanteen.

"poissaoloa on vaikea havaita"

Otsikon teksti johtaa yksinkertaiseen harjoitukseen, jota tulisi suhteuttaa kaikkiin kuviteltavissa oleviin ilmiöihin kussakin eletyssä tilanteessa.

Katastrofialue

Suomalaiset tytöt ovat maailman itsemurhatilastossa toisena ja pojat viidentenä. Paremmin sijoittuvat lähinnä katastrofialueilla elävät nuoret, josta voidaan vetää yksinkertainen johtopäätös: Suomi on katastrofialue.

Katastrofi, joka Suomen on kohdannut, on kestänyt tavalla tai toisella jo satakunta vuotta, mutta kiihtyvänä prosessina se alkoi toisen maailmansodan muodossa. Sen jälkeinen kehitys on vienyt suomalaisen kulttuurin täyteen sotaan perinteitään ja ympäröivää luontoa vastaan. Sodan maata vastaan voi huomata konkreettisimmin toisaalta vaikkapa Helsingin Ruoholahdessa, toisaalta millä tahansa moottoritietyömaalla. Sota perinteitä vastaan ilmenee selkeimmin niissä käsityömarkkinoiden kojuissa, joissa myydään sinivalkoisia Suomi-tuotteita, ikään kuin teollisesti tuotetut, täysin merkityksettömät rituaaliasut olisivat edes tulleet ihmiskäsin kosketuiksi tuotantoprosessinsa kulussa.

Nämä esimerkit ovat vain symboleita varsin monisyisille, hienovaraisille ja kammottaville katastrofin muodoille, joita en halua tässä eritellä. Erittelyä eräästä subjektiivisesta näkökulmasta on, paljon tehokkaammin kuin haluan edes yrittää, harjoittanut Sven Laakso Käymälässään.

gathandulaista käännösrunoutta

Aurora Pirran: Äänikerrat #1

Kuihtunutta sepeliä
Pakottavat kivekset
Tyhjiin viilletyt
Energiajuomamuovipullot
Kaasuista vettä
Typpeä poistava virtsaputki
Ruokkii ruohikkoa
Kusi kohottaa kuusikkoa
Pakottavat silmämunat
Täyteen ammennetut
Energialehvästökeuhkosuonet
Tietoista vettä
Uloshengitys puhdistaa
Syötän sitä yrttitarhassa
Kaikkein laihimmille mintunvarsille
Pakottavat kylkiluut
Unohdettu hengitys josta ei tiedä onko se täysi vai tyhjä
Energianmuunninkammioaivot
Palava lantio
Kurkusta loriseva ääni
Impulsseja nielevä korvakäytävä
Avautuvat kasvot


(gathandun kielestä kääntänyt J.J.)

Emme ansaitse mitään

Emme ansaitse mitään
kutistuvassa metsässä
ruostunut moottorisaha kourassa
hikistä herätä mehupilli suussa
Laiha sielu veltossa ruumiissa
työntää täyteen laskettua mieltä ulos kidasta
Enemmän tyhjyyttä

Lällällää, kahvikuppiin syljetään
kuka osaisi korjata juoma-automaatin
kuka löytäisi kävellen ulos kaupungista
joka perkaa ihmisestä vasemman keuhkon
En erota sotaa rauhasta, itsepuolustukseksiko
vieraat elämänmuodot haudattiin asvalttiin
Enemmän tyhjyyttä

Hukkumissyvät tietovarastot minulla on
mutta en ymmärrä mitä tekisin
rumpuni on särkynyt
mutta mikä tahansa on soitin
Ansa on viritetty, järki hyvä
anna sydämmelle sen ansaitsema tila
Enemmän tyhjyyttä

Naisella on kireät vaatteet
joiden alla veri vaatii tilaa
joiden yllä pakkanen sulaa ilmaan
joiden ympärillä dna-säiliöitä panettaa
Tietoinen luonto, sen vyöryvät hampaat
lävistävät yliopistonkadun ja parkkihallin, jokaisen tuulilasin, kaikki leluosastot
Enemmän tyhjyyttä



(Runon, tai tulisiko sanoa profetian, on löytänyt Jaakko Juteinin varhaisesta muistikirjasta, joka sijaitsee SKS:n arkistoissa, V.P. Bäckman laatiessaan Juteinin koottuja runoja, jotka Marrasworkshop kustantaa toivottavasti erittäin-lähitulevaisuudessa. Tämä on profetian ensijulkaisu.)