lauantai 23. kesäkuuta 2007

Elokuva voi täysin menettää uskottavuutensa, tai ainakin se alkaa tuottaa tahattomia merkitysvääristymiä, jos päähenkilö mielisairaalasta tai vankilasta päästyään elää kolme kuukautta sama littana tukka päässään.

Samoin elokuvan uskottavuus voi horjua vakavasti, jos sen olennainen moottori on suhde mielikuvitukseen, mutta suhde onkin puolinainen tai vajaa: eilen katsoin teeveestä Chronenbergin Solariksen, jossa Solaris-nimisen tuntemattoman taivaankappaleen tai avaruussääilmiön läheisellä avaruusasemalla nukkuvien ihmisten unien keskeiset henkilöt (jo aiemmin kuollut vaimo, oma poika, oma itse...) materialisoituivat nukkujan viereen. Ero näillä "vierailijoilla" todellisiin ihmisiin oli, että ne olivat ikään kuin nukkujan muistin kokonaisuudesta hahmottuneita, siis subjektiivisia. Kiinnostavaa kyllä, mutta miksi Solaris tuotti vain ihmisvierailijoita, miksei esineitä, paikkoja, eläimiä jne. Vastaus on joko, että Solariksella oli jokin paljastumaton tietoinen päämäärä tutkia ihmisten suhdetta miltei-ihmisiin, tai sitten se, että käsikirjoittaja (Lem, jonka romaaniin leffa perustuu) oli jättänyt muut kuin ihmishahmot huomiotta. Joka tapauksessa minua jäi kiusaamaan antroposentrinen mielikuvitus.

3 kommenttia:

Pasi Anssi kirjoitti...

Mikä helevetin Chronenberg? Tarkoitat ehkä David Cronenbergia vaikka tv:stä tulleen Solariksen onkin ohjannut Steven Soderbergh - berg, bergh...hgh..hargh. . . .

Anonyymi kirjoitti...

Kannattaa katsoa vertailuksi myös Andrei Tarkovskin Solaris vuodelta 1972.

jonimatti joutsijärvi kirjoitti...

joo tarkovskia pitäisi katsoa paljon painavimmistakin syistä kuin vain vertailun vuoksi, vaikka tosin ystäväni ollipekka sanoi että tarkovskia ei pitäisi enää katsoa koska se on jo itsestäänselvää materiaalia, tai jotain, en muista (kuten en muista Nimiäkään, armon asipanssi). ajatus liittyi jotenkin siihen, ettei "vierasta" kuvastoa (ks esim. harri nordellin runous) tulisi ryöstöviljellä tai se muuttuu jalosteeksi ja tutuksi. ehkä jotenkin näin.