Suunnaton lintu Rekolan, Trungpan ja Lehikoisen teksteissä – kysymys kirjallisuuden ruumiillisuudesta

(Essee on alunperin julkaistu Kaltiossa 4/2013 -- ja kerro Paavo toki, jos et halua sen olevan esillä tässä. Lehti kannattaa lukea paitsi siksi, että se on hyvä, myös koska esseeni on siinä kuvineen taitettu aikas hienosti. Tässä blogissa vain osa kuvista, joskin tää ensimmäinen kuva Kaltiosta taisi puuttua.)

Etsin ruumiillisesti vaikuttavaa kirjallisuutta, koska olen oivaltanut, miten organismin kyky tajuta sisäisyytensä ja ympäristönsä on keskeistä kirjallisuuden synnylle ja kokemiselle. Kutsun tuota sisäisen ja ympäröivän ruumiillisuutta 'somaattiseksi avaruudeksi'. Se on ruumiillisesti koettu tila, joka pitää sisällään ruumiin kielineen ja äärillään ruumista ympäröivän tilan ja aineen kirjallisuuksineen.

Koska me, lukijat ja kirjoittajat, aistimme kirjoituksen intensiteetit suoraan kehon ja mielen kokonaisuudella, muokkaa kirjoitus suoraan somaattisen avaruutemme kokoa, suuntia, tiheyksiä, painoja ja liikkeitä siellä. Mutta emme huomaa tätä muokkausta, koska emme huomaa somaattista avaruutta, eikä suuri osa kirjoituksesta, jota luemme tee mitään mainittavaa muutosta vakiintuneeseen, mutta epänormaaliin tilaan jossa tajuamme itsemme ja maailman hyvin vaillinaisesti. Vakiintunut somaattinen avaruus on epänormaali, koska se on seurausta tunnottomuudesta, turtumuksesta, ei vastaanottavuudesta, huomiosta tai herkkyydestä. Se on vakiintunut tavanomaisia elämässä selviämisen, persoonan kasvattamisen ja sosiaalisen toiminnan kaltaisia tarpeita varten. Samalla olemme unohtaneet sitä suppeammat ja sitä laajemmat somaattiset tilat sekä sen rytmejä radikaalisti hitaammat tai nopeammat sykkeen, paisumisen, romahduksen tai hengityksen rytmit. Niinpä meidän on varsin hankalaa löytää luettavaksemme tai luotavaksemme kirjoitusta, jossa havahdumme kielen somaattista avaruutta muokkaavaan luontoon.

Lukiessani Mirkka Rekolan kolmatta runoteosta Syksy muuttaa linnut viime keväänä pidin mielessäni, että runoilija itse kertoo kokoelman kirjoittamiseen liittyneen kokemuksen "poistumisesta". Vaikken ollut varma, mitä se merkitsi, se kiehtoi. Kenties oli kyse havaitsijattomasta havaitsemisesta. Tai ehkä jostakin muusta. Valmistauduin siihen että kirjalla voi olla vaikutus, jota en ennalta tunne. Liian harvoin luen sillä tavoin. Yleensä lukiessa havahtuu itseä koskettavissa kohdissa, jos käytössä on vähimmäismäärä uteliaisuutta. Nyt yritin kuitenkin lukea muutakin kuin sitä, mikä minua koskettaa. En yhäkään tiedä ”poistumisesta”, mutta erästä runoa lukiessani tilankokemus avautui kaikkiin suuntiin:

"Olet näkevä toisin, et näin,

tämä olisi ajatuksen lento,

suuren keinusi kuviteltu

ihme että putoaisit

linnun hahmoon

syöksyisit yhdessä kuilussa

kaikki ilmansuunnat

katoamatta."

Myöhemmin luin esseetä, joka lainasi tiibetiläisen Chögyam Trungpan Shambhallah -kirjaa. Trungpa kirjoittaa pelon ja toivon ylittämisestä. ”Outrageousness”, joka tästä seuraa on Sarvamitran suomennoksessa ”riehakkuus”, mutta kääntyy myös ”hillittömyydeksi” – tai ”suunnattomuudeksi”:

"Riehakkuuden vertauskuva on garuda, tiibetiläinen tarunomainen lintu, josta perinteisesti puhutaan lintujen kuninkaana. Garuda kuoriutuu munasta täysikasvuisena ja kiitää kauas avaruuteen levittäen ja kurottaen siipiään yli kaikkien rajojen. Samalla tavoin riehakas soturi, joka on voittanut toivon ja pelon, tuntee suurta vapautta. Riehakas mielenlaatu on siis hyvin nopea. Ihmisen mieli käsittää koko avaruuden. Se ylittää kaikki mahdollisuudet pidätellä ohjaksia. Se suuntautuu vain yhä laajemmalle. Garuda-kuninkaan tapaan riehakas soturi ei kohtaa mitään, mikä estäisi hänen avaraa mieltään.

Riehakkuuden soturi ei pyri mittaamaan avaruutta, koska esteitä ei ole missään. Ihmistä ei huolestuta, kuinka kauas hän pystyy etenemään ja missä määrin hänen pitäisi hillitä itseään. Hän on hylännyt kokonaan oman edistymisensä mittaamisen viitekohdat. Hän on tavattoman vapautunut. Riehakkuus on laaja mieli, joka on ylittänyt tuonpuoleisen."

Ruumiillinen lukukokemus tilan vapaasta aukeamisesta ympärilläni toistui tätä lukiessa. Kokemus ei ollut sama, mutta siinä määrin yhteisellä tavalla poikkeuksellinen, että aloin pohtia, onko tällainen linnun kirjallinen hahmo yleinen, ja miksi en ole ennen kohdannut sitä tällä tavalla. Ibn Arabin universaalin puun oksilta puhuvat neljä lintua edustavat todellisuuden olemuksen prinsiippejä tavalla, jossa lentämisen tai tilan kokemus ei nouse keskiöön. Marja Mattlarin Lintu-kappaleessa linnun suunnattomuus nähdään ulkopuolelta toisessa ihmisessä kuoleman hetkellä. Samaa laatua en myöskään kohtaa Richard Bachin Lokki Joonatanissa: Joonatanin lentämisen vapaus ja lintuus on ensin ajassa kehittyvää, sitten hyppyä rajoitteiden yli, ei tilallista rajattomuutta. Trungpan ja Rekolan linnut ovat hetken suunnattomuudessa, laajentuvassa tässä.

Etsin turhan kaukaa. En muistanut lukeneeni jotain tällaista jo pari vuotta aiemmin. Kun sattumoisin löysin tekstin uudelleen, ymmärsin, että jo ensi kertaa lukiessani olin kokenut Tiina Lehikoisen Isoympyräkatu-kokoelman tekstin ”16.6.2007/klo 06.37” erityisellä tavalla.

"Piirrän kokoistasi valoa, aamu-sinä, jättiläishaukka, männynkäpy, kuukkeli -- sormien oksastoissa taivasvärit, lakeus, lakipiste. Olemme jättiläiskottarainen, sen verran äärettömyttä, yhtä rajaa."

Minulle "[o]lemme jättiläiskottarainen, sen verran äärettömyyttä" kuvaa tätä samaa suunnatonta lintua kuin Rekolan näkemisen lintu ja Trungpan Garuda. Yhdistin Lehikoisen runon muinaisegyptiläisen veistotaiteen motiiviin, jossa valtava Horus-haukka suojelee jaloissaan seisovaa pikkuruista faaraota. Kenties viidennen kerran Lehikoisen tekstiä lukiessani näen sanan "jättiläishaukka", vaikka itsekin naputtelin sen tietokoneelle tekstiä kopioidessani. Näin vain kottaraisen, lempilintuni; en nähnyt lukemiseni rajaa. Keskustelussa Lehikoinen vahvisti egyptiläisen assosiaation: hänelle merkittäviä ovat haukkaveistoksista ne, joissa haukka nousee pään takaa ihmisen ylle.

Yhteistä näille kolmelle tekstille on paitsi linnun ja suunnattomuuden ilmaisut, myös pyrkimys ”läsnäolon” tai ”näkemisen” muutokseen. Trungpalla tämä on ilmeistä – olla lintu on pelon ja toiveen ylittävä mahdollisuus. Rekolan runo lupaa ”näkemisen” muuttuvan – ja sitten muuttaa sen avoimessa lukijassa. Lehikoisella pyrkimys ilmenee epäsuoraan kielellisissä hahmoissa, jotka haastavat tavanomaista käsitystä maailmasta: valon piirtäminen, lintujen jättiläismäisyys, ihmisen raajan samaistaminen puun oksaan ja puhe ”meidän” olemisesta erottelematta subjekteja ehdottavat lukijalle tiettyjä tapoja kokea. Kaikki suunnat on suunnaton, "yhtä rajaa" – rajan kaikkiallisuudessa voi kokea äärettömyyden.

Kenties kirjallinen lintukokemus on linnunhahmoisen vapauden kokemista sisäpuolelta, "lintuna". Sisältä koettavat kielelliset hahmot eivät edes runoudessa ole liian yleisiä, sillä kielen esineellistävät kyvyt ovat yleisemmin käytössä kuin kielen kyvyt herättää meissä sisäinen aistimus ja tunne jonkin toisen olemisesta.

Edellä tarkoitukseni ei ollut vain kuvailla erästä toistuvaa lukukokemusta. Toivon esimerkillä kirjallisten lintujen suunnattomuudesta herättäväni lukijoiden kiinnostuksen siihen, miten kukin kirjoittamisen tai lukemisen hetki haastaa kokemuksen tajuisesta ruumiista ympäröivässä maailmassa. Tällainen käsitys kirjoituksen ja ihmisorganismin yhteydestä sivuuttaa tarpeettomana kysymykset, kuten ”voiko esikäsitteellistä kokea”, sillä käsitteellinen kokemus asettuu vain yhdeksi kerrostumaksi tai sävyksi monitahoisessa tajunnallisessa kokonaisuudessa. Miksi me luemme ja kirjoitamme?

Hartolassa 31.12.2012

Jyväskylän taidemuseossa Olli Marttilan Muistikuvia Litorinamereltä ja 6 taiteilijaystävää

Jyväskylän taidemuseon Holvissa 11.10.2013-12.1.2014 on esillä Olli Marttilan retrospektiivinäyttely Muistikuvia Litorinamereltä ja alagalleriassa Marttilan koollekutsuma näyttely 6 taiteilijaystävää (sivun alalaidassa). Taidemuseo toteaa retrospektiivistä:

"Marttilan taiteen kokonaiskuvaan kuuluvat varhaiset 1970-luvun surrealistis-naivistiset öljymaalaukset, 1980-luvun omaelämäkerralliset vesivärimaalaukset, Gloria Witosen nimiin kirjattu lyhyt tuotannon kausi 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa sekä keskeisimpänä 1990-luvulta lähtien omaperäiset pastellimaalaukset."

Mulla on ilo olla mukana yhtenä Ollin taiteilijaystävänä muuannella tussimaalausinstallaatiolla. Muut näyttelyn tekijät ovat Aaron Hiltunen, Teemu Mäenpää, Antti Ruuhela, Joonas Salusjärvi ja työryhmä sekä Jaakko Tornberg.

Laitan tähän kuvan, "Luonnollisia, keinotekoisia ja koettuja hengityksiä", josta osa on julkaistu vuoden alussa Parnassossa kuvarunojutussa, joka edesauttoi osallistumistani näyttelyyn. Kuva on nykyisin jossain päin Arabiaa, ei näyttelyssä, mutta antaa riittävän vaikutelman tekemiseni sarjallisuudesta ja yleisluonteesta.

Esitykset loppukesältä 2013 / En ole yksin & Luento kuuntelemisesta

En ole yksin; yksin en ole. Joen ylitys ihmisten vetämän köyden varassa, laulaen.
TaidePiknik, Mynämäki, syyskuu 2013. Kuvat Santtu Sandell.
Esitys demonstroi sitä, että ihminen ei pysty mihinkään yksin.
Siksi on harmillista, että kuvaa köyttä vetävästä vastarannan yleisöstä ei mulla ole näyttää.

Luento kuuntelemisesta. Ensiesitys.
Performance on the Boat, elokuu 2013. Kuva Roope Pellinen.
Kolme varttia puhetta makuupussin uumenissa ja laivan hytissä kuuntelemisesta kokemuksena reitillä Turku-Rymättylä. Luento kuuntelemisesta on ensimmäinen esitykseni, jonka toistaminen tuntuu ja on osoittautunut mielekkääksi. Toinen esitys tapahtui juuri viime sunnuntaina Vuosaaressa Jenni Koistisen ja Anna Krogeruksen kanssa keskustellen ja syöden. Esitys etsii aktiivisesti uusia toteutumistilanteita. Siitä voi sovittaa paitsi luennon myös työpajan tai pitkäkestoisen ääniperformanssin

Pari

tuokaa mulle, kuukammolle
guacamolee! kuka mä olen?!?

 * * *

Puistonpeitossa.

Mitkä 10 tämän vuoden runokirjaa pitäisi lukea?

Hyvä lukija, mitkä 10 tämän vuoden runokirjaa mielestäsi pitäisi lukea? En seuraa, mitä runoteoksia nykyään julkaistaan, koskei siihen ole aikaa ja koska luen ja teen muuta. Tästä syystä en myöskään kirjoita tällä hetkellä kritiikkejä - en yksinkertaisesti pystyisi asettamaan kirjoja nykyrunouden kontekstiin. Ilmiselvä syy on, ettei tuo konteksti tunnu kovin olennaiselta. Tästä voisi kirjoittaa paljonkin ja koska minua on viime vuosikymmenellä suhteellisen yleisesti pidetty jotenkin tärkeänä runokriitikkona voisi ajatella, että minulla on jonkinlainen velvollisuus selittää, mitä tarkoitan, ja mieluusti niin tekisinkin. Vaan vetoan tällä erää vain siihen, ettei se tunnu olennaiselta. Ei se ole mikään argumentti, jota tarvitsee perustella. Kuitenkin, toivon lukevani 10 hyvää tänä vuonna julkaistua runokirjaa. Ehdottakaas! Salmenniemen Kivirivit mulla on, ehdottakaa jotain muita.

EDIT 6/2014: tähän liittyen ks. "Kynnys kutsuu yli"

merten muovimoskamantereet ja niiden puhdistamisen mahdollisuus

On tunnettua, mutta melko vähän käsitettyä, että valtamerissa velloo muovimoskamantereita, muovipakkauksien ja -esineiden pikkuruisiksi hajonneiden sirusten koostamia alueita, joilla kalat ja muut merieläimet syövät planktonin mukana ja ehkä muutenkin vahingokseen muovijätettä, jotka päätyvät ravintoketjuihin. Muovinsirujen on tutkittu myös keräävän itseensä saasteita moninkertaisesti hiekansiruja enemmän. On pidetty mahdottomana tai hyvin vaikeana puhdistaa meriä tästä saasteesta. Kuitenkin uutinen kertoo, että on keksitty mielekäs menetelmä tuohon puhdistamiseen. Puhdistaminen veisi vain 5 vuotta, väitetään. Tämä on eräs parhaista uutisista, joita muistan lukeneeni, sikäli kuin keksintö osoittautuu myös käytännön todellisuudeksi.

supernormal stimulus suomeksi

Miten suomeksi käännetään tai voisi kääntää käsitteen supernormal stimulus? Yliluonnollinen ärsyke ei tietenkään käy, vaikka olisi tarkalleen merkitsevä. Kohtuuton ärsyke ei tarkoita samaa. Superstimulus sen sijaan voisi olla yliärsyke.

jostain joulukuulta and then some

otsa. vaikutelma joka raastaa

ota. vastaan
pura rakenne
ja ammenna sisään
vettä, valoa
harmaata savua
lämpöä, multaa
elokuun tuulta

huomio heinä-elokuiden vaihteessa

1. left or right?

2. left and right

3. l i g h t


ps. reft (ryösti, ryöväsi, varasti)

rakas maa, rakas planeetta,
voiks sua joku muka määräillä?

kehä

Montako miellettä voit yhtä aikaa pitää huomiossasi?

Mitä asioita et voi koskaan unohtaa?

Mitkä niistä pystyt kerralla muistamaan?

Montako miellettä voit yhtä aikaa pitää huomiossasi?

kolme säettä tuttuun sävelmään

haukka lensi ohitseni
haukka lensi sivuitseni
haukka lensi meren rantaa

1. mä varjelen varjoani paahteelta

2. puun suojaava varjo, varjelija

lääkkeitä / vastalääkkeitä

anomalia-addiktio

kitkeminen

linnut kokoontuvat puihin

hopeapajun latvaoksan ympäriltä kyntensä irtipäästävä, lentoon pudottautuva kottarainen vaikenee; koska kottaraisia on hopeapajussa kymmeniä ellei satoja, ja koska ne kaiken aikaa visertävät, viheltävät, juttelevat ja kihertävät, on koko laakso merensalmen molemmin puolin täynnä niiden ääntä, ja koska yht'aikaa suuri joukko päästää irti ja pudottautuu ääneti lentoon, on hiljaisuuden aukko tuntuva kaiken viserryksen keskellä: se tuntuu nimenomaan viserryksen keskellä

veistäminen alkaa reunasta

esimerkiksi männynoksan kuorelta, jolle kymmensiipinen varisjoukko on iskenyt kyntensä toistuvasti useiden kesien ajan

viehätysvoima

viehätys-voima

rennoksi valahtaminen

vanteiden retkotus metallijätelavalla

metsään on kaivettu kaivos, kaivokselle on kaivettu ja rakennettu jätealtaat

sitkeäluuloiset tutkivat journalistit

kaksi tai kolme kokoontuu

ihmisorganismin yksilöttömyys

syntyvä kieli

muutamia muistikuvia

mantelin kuorittuaan sen kaksi saumattomasti yhdessä olevaa puolta saa erilleen

niiden vastakkain olleet pinnat ovat loputtoman sileitä


housujen haarasaumaa parsiessa lävistää sisäpuolta uudestaan ja uudestaan
ja sitten kääntää ulkopuolen esiin nähdäkseen työn jäljen


philip k dick, depressiivinen mystikko


raskaus kasvojen pinnassa
ajateltaessa jotakuta josta ei olekaan kuulunut


lattialle avoimiksi jätettyjä kirjoja; muistikuva
kahden sekunnin takaa


livvinkielisiä muistoja kahdeksankymmenen vuoden takaa
paikasta missä kylän läpäisevä valtionraja ei merkinnyt paljoakaan asukkaille, eikä puhuttu neuvostoliitosta vaan ve`nasta (transkriptio ontuu)


mutta philip, zebra on vain sen mitä on modulointia

"se ei voi kohdata itseään ilman meitä"


kansallisvaltiot ovat ylimielisiä valheita; se ei ole mikään muistikuva
mutta sanoin sen silti

raja on epätyydyttävä muoto

etsitään valkeaa tyhjää tilaa

Etsin valkoista tai valkoiseksi lavastettavissa/maalattavissa olevaa, tyhjää tai tyhjennettävissä olevaa korkeaa (huonekorkeus väh 3 metriä) tilaa esitystä/valokuvateosta varten. Joten, jos tiedät moisesta, kerrohan.

pikaviestit henkilön kanssa

  "From the perspective of the ecstatic non-duality of Kashmir Shaivism, nothing can be excluded from the Supreme Consciousness, not even Not Yoga with Pink Floyd laser light shows and Ganesha images."

 Lähetetty perjantaina klo 13.35

 minä:  joo, sit next level of non-duality super-including light-and-shit-equal-awareness ottaa huomioon myös menneet, nykyiset ja tulevat kidutuskokemukset, keskitysleirit ja apartheidit

se on mitä Kristus teki ristillä

 Lähetetty perjantaina klo 13.36

 minä:  mitä ois Here Comes the Sun + Black Hole Sun?

Thierry Cohenin kaupunkien tähtitaivaat

Ranskalainen valokuvaaja Thierry Cohen on tehnyt sarjan kuvia, joissa suurkaupunkien maisemaan on liitetty aution, vastaavalla leveyspiirillä olevan alueen tähtitaivas. Kuva kaupungista ja kuva yötaivaasta on otettu samassa kulmassa suhteessa taivaaseen, joten tähtitaivas vastaa kaupungin ylistä tähtiloistoa, jonka todellisuudessa sähkövalosaaste peittää lähes tyystin. Valosaaste on Suomessakin miltei kaikkiallinen ongelma. En välty ajatukselta, että monet mielenterveyden ongelmat liittyvät osaltaan tähtitaivaan poissaoloon. No, ainakin valosaasteella, liiallisella tai vääränlaisella valaistuksella on todettu olevan haitallisia vaikutuksia psyykeen ja seksuaalisuuteen. Linkkaamassani wikipedia-artikkelissa on myös kiintoisia ekologisia valosaasteen seurauksia.

Valaistus yöllisessä kaupungissa palvelee tietenkin monia asioita, kuten turvallisuutta, valvontaa, koristusta, viihdettä, vallan symbolia, mainontaa, taidettakin.


[jne. joku tämmönen miniesseenalku, jota en rupea jatkamaan, mutta jaanpa tämmöisenä]

Minä olen hyvin hidas.

Hitaus jättää jäljen.

tukos
paine
vuoto
purku
syöksy
virta
suvanto
tukos
paine
jumi
ratkos
hulahdus

Jenni Eskolan "Pimeänkäsittelyharjoituksia" 12.7. asti galerie anhavassa Sanomatalossa

Jenni Eskolan yhden huoneen kokoinen "Pimeänkäsittelyharjoituksia / Exercises in Handling Darkness" on näyttely, jota katsoessa koskettaa miten teoksissa näkyy työskentely, työn jälki, jälkeen käytetty aika. Näyttely on esillä Helsingissä galleria anhavan "projekti"-tilassa Sanomatalossa vielä tämän viikon perjantaihin asti. Suosittelen viettämään näyttelyssä aikaa.

Mustan ja valkean suhdetta tutkivassa huoneessa vastakohtien samuus ja sen kaltaiset ideat tulevat kohdattaviksi juuri teoksissa näkyvän työn kautta. Huoneessa on jonkinlaisissa seinävitriineissä tai laatikkomaisissa kehyksissä 10 suurikokoista raapekartonkia, joiden alla vastaavissa kehyksissä 10 keltaista pitkää hiekkapaperisiivua. Raapekartonki on mustaa kartonkia, jonka sisus on valkeaa. Hiekkapaperilla kukin kartonkia on hiottu eritavoin ja eriasteisesti vaaleammaksi, hienovaraisesti naarmutettu tai kulutettu valkoiseksi ja lähes puhki. Musta kartonkipöly on jäänyt hiekkapapereihin. Jäljet ovat sellaisia kuin luonnollisissa prosesseissa - virtauksissa, pilvien muodostumisessa, homeen kasvussa tai jossakin sellaisessa. Yhdestoista teos on ilmeisimminkin työpöydän suojana ollut valkea suuri paperiarkki. Näyttely on esteettisestikin vaikuttava - mutta olennaista kokemuksessani on viettää huoneessa aikaa, ikään kuin seuraten työskentelyä jälkikäteisesti. Huomasin, että ihmisten on vaikea katsoa teoskokonaisuutta. He näkevät vain estetiikan, tai ehkä jopa ideat, mutta tuskin kokonaisuuden rakennetta saati työn intensiteettiä. Jos pystyisin, ostaisin koko duunin ja laittaisin esille julkiseen tilaan, esimerkiksi johonkin sairaalan odotushuoneeseen, missä ihmisillä on sattumalta aikaa marinoitua teosten vaikutuspiirissä.

Galleriatilassa teosten voima jää helposti piiloon, esillepanonsa sosiaalisen itsestäänselvyyden varjoon, eikä intensiteettiä helposti löydä kärsimätön, paatunut tai huolimaton katsoja. Vaatii havainnolle uhrattua aikaa, erityistä kiinnostusta kuten ystävyyttä, vilpitöntä uteliaisuutta kohdata töille uhrattu aika. Missä taide eläisi, missä uteliaisuus kukoistaisi? Galleriatila on kaikesta päätellen kuoleva taidemuoto.

Pimeänkäsittelyharjoituksia on affektiivista käsitetaidetta, jonka affektiivinen voima eli tunteellinen intensiteetti syntyy ruummillisesta tehdystä työstä. Työ on hiljaa huoneessa, johon se on pantu esille. Jos siellä viettää aikaa seuraten työn jälkiä, kaiken aikaa paljastuu uutta. Jäljissä käsite/idea tulee aineelliseksi ja teosten parissa käytetty työskentelyn aika tuottaa jännitteen, tunteellisen tai affektiivisen potentiaalin, jonka varassa mieli voi tuottaa assosiaatioita - - kuten nämä analyyttiset lauseeni tässä, mutta myös henkilökohtaisempia: Mitä on käsitellä pimeää? Mitä on puhtaus? Mitä on sekoittuneisuus? Mitä ovat vastakohdat? Mitä niiden välillä on? Mitä on sovitus? Mitä ihminen voi itselleen? Muuta kuin kohdata? Kuin toisen? Vieraan?

Kuvataiteilijoilta olen oppinut, että ilman ajan käyttöä ja syvää tekemisen kanssa vietettyä aikaa ei synny sellaista todellista kauneutta, joka ravitsee kysymyksiä ja kokemuksia olemassaolosta.

"pimeässä kuka vain on sinä / sinä kuka vain / pelkäävät omaa nimeään / aurinkojen kiertoa / toisen kätensä viisautta / eläimen lempeää turpaa" - ehkä nämä sanat tulivat mieleen katsoessani Pimeänkäsittelyharjoituksia erään valkean huoneen aika-avaruudessa; ainakin tunnistan ne nyt kuten joskus viisitoista vuotta sitten, vähän ennen kuin näin Jenni Eskolan taidetta ensi kerran.

ainakin kolmenlaisia koevetoja

kevät 2013

inventaario uutenakuuna

mustien samettihousujen taskusta kaivettu kirjava lautasliina

askel tuntemattomaan

ALISTUMINEN

bussin hattuhyllyjen vihreä verhoilu

Psychoplasma, On the Road

"kaikki nuo taivaallisen kauniit kitarat"

ja muita mitenkuten muistettuja lainauksia

ennen niin kiihottava musiikki

seksuaalinen turhauma

kirjahyllyssä kuivunut sisilisko

valokuvantarkkaa sumua

puskemisen hyödyttömyys

aikaansaamisen välttämättömyys

käsi; heiluri joka roikkuu heilurista joka roikkuu ilmakehästä

fysiologian psykologia

valu

kitka ja vitka

inventaario yläkuussa

kokonainen kylmä keitetty peruna

aamuyötyö ja aamupäiväunet

satakieltä matkiva rastas

hihittää päälle

paranoiaa sähköpostilistoilla

läpeensä mustattu kalenteri

lapsuuden kartoitus

esitys, ystävyys, katsojuus ja koetus

kallio, tuulensuoja

sadetta asvalttiin, sadetta metsään

useimpia puita suurempi oksa

valkopyykki

tiilitalon seinästä punatiilen sävyjä kuoreensa imevä kotilo

inventaario alakuussa

vanhan naisen hymy ja vaikutelma tukirangan hauraudesta kun hän hyppää laatikon päälle tasajalkaa

yöllä lauluaan moduloiva tiainen

unessa käyty keskustelu josta muistaa vain "ei vielä"

kuivan mantelin kastuminen suussa ja särkyminen hampaissa mauksi

korvien soinnin muutokset alaleukaa eteenpäin työnnettäessä

intiimeimmän passiivin lausuminen

ambivalentti suhde Rainer Maria Rilkeen

soittotaidottoman ystävän kitaran auttava virittäminen

pitkät pinsetit

kirjoitanko minä kaikki sinun lauseesi?

ei. en kirjoita

ilmaishylly josta löytyy säännöllisesti juuri se kirja mitä tarvitaan

peipon laulu auringonvalossa

postimaksut yhteensä 17.40 e

avaamattomat musta ja valkea lankarulla

surkean huomaavainen

Hänen tragediansa on, että huomaavaisuutensa on niin alkeellista, että se on lähes huomaamatonta, paitsi niille, joissa se herättää säälinsekaista inhoa.

pykälä

insân-i-kâmil ain't some insane camel

Täydellinen Ihminen ei ole hullu kameli.

(acapella punk)

hei,

elämä ei ole mikään vitun oi-keu-den-käyn-ti

elämä ei ole mikään helvatin li-ha-myl-ly

elämä ei ole mikään hiton a-se-teh-das

elämä ei ole mikään pirun kes-ki-tys-lei-ri

metsän mahdottomuus

metsää puilta, mutta kokea metsää
keväältä, talvelta, salassa
vuodenajoilta
tai tuntea kevättä huolimatta
perhosista, ala- ja yläkuuta
unohtamatta

katlema kevätiskelmää

kadut täyttyy askelista
ne ei tiedä meistä mitään
ne ei ole edes eläimiä

ja mä en jaksa käsittää
että tää maailma palaa
aina maailmaksi uudestaan
vaikka miten sitä unohtaa


Ps. "katlema"? Joko a) olen kyllästynyt kieleen/koneelliseen kirjoittamiseen tai b) mulla on orastava lukihäiriö tai jokin muu, tai c) oon vaan pirun välinpitämätön yksityiskohdista, tai d) ____. Linnut lentää kohta sisään.

3 x Celan

Tuli vastaan muutama Celan-käännös vuodelta 2005 (JJ ja KR).
--

[alkuteksti?]


Kirvesparvia
ylitsemme,

keskustelu
olkityllikirveiden kanssa alamaassa -

eristettyerämaa sinä,
se ylläsi
sumentunut
toivo.


---


Einmal, der Tod hatet Zulauf,
verbargst du dich in mir.




Kerran, kun kuolemassa oli tungos,
piilotit itsesi minuun.


---


(Ich kenne dich, du bist die tief Gebeugte,
ich, der Durchbohrte, bin dir untertan.
Wo flammt ein Wort, das für uns beide zeugte?
Du – ganz, ganz wirklich. Ich – ganz Wahn.)



(Minä tunnen sinut, sinä olet kumartunut syvään,
minä, läpiporattu, olen sinulle alamainen.
Missä leimahtaa sana, joka todisti meille molemmille?
Sinä – pelkkä, pelkkä tosi. Minä – pelkkä harha.)

luonnokset esiin

Terve, julkaisin tuossa alla juuri kaikki blogissani luonnoksiksi tallennetut tai tallentuneet tekstit, joissa oli yhtään potentiaalia tai mieltä tänä päivänä lukijoiden silmille asti. Tai senhän päätätte viimekädessä te. Muut luonnokset poistin, paitsi yhden, joka on edelleen kesken ja tavallaan ajankohtainen, kunhan saisin aikaiseksi. Pitää ilmeisesti koettaa muistaa tai tajuta, mikä sen tekstin intentio on ja sitten seurata sitä intentiota vääjäämättömiin seurauksiinsa.

jo ennen inhimillistä kieltä ei-inhimillisten kielten moneus

"En tiedä,"

Jungin Synchronisity on erinomainen kirja, jos pohtii tilanteita, joissa sisäisen ja ulkoisen todellisuuden ero hälvenee. Jotakin muodottoman tunnistamista ja tunnustamista Jungin näkemyksestä tuntuu puuttuvan - synkronisiteetin määritelmä kun korostaa merkitystä ja toisinaan synkronisiteetin kokemus tuntuu perustuvan ei-juuri-mihinkään. Ehkäpä tällaisia kokemuksia olisi päätöntä analysoida Jungin menetelmillä. En tiedä,

Hasan Shushudin Fakir Sozleri

Brent Hyderin ja Anthony Blaken englanninnoksesta suomeksi kääntänyt J. J. 2006.

Hasan Shushud

Sheikki Hasan Lufti Shushud (1901-1988) oli turkkilainen epäortodoksinen sufilaisuuden opettaja, eräs ensimmäisistä sufilaisuutta länsimaihin tuoneista. Tähän kulttuurien kohtaamiseen juontaa juurensa sekin, että 1200-luvulla elänyt Mewlana Rumi on nykyisin länsimaiden luetuimpia runoilijoita. Hasan Shushud julkaisi vuonna 1959 omaan opetukseensa liittyvien aforismien kokoelman Fakir Sozleri. Opetustaan hän kutsui nimellä Itlak Yolu – absoluuttinen vapautuminen. Sen harjoitukseen kuuluu voimakkaasti asketismi.

Fakir Sozlerin alkuteosta ei käytännössä ole saatavilla, eikä englanninnostakaan ole ymmärtääkseni julkaistu muuten kuin internetissä. Englanninkielinen käännös (katkelma teoksesta) juontaa juurensa Shushudin toimintaan Iso-Britanniassa 1960-luvulta eteenpäin. Shushud oli tekemisissä muun muassa matemaatikko ja filosofi J. G. Bennettin ja hänen oppilaittensa kanssa. Fakiiri Sozlerin lisäksi Shushudin kirjalliseen tuotantoon kuuluu Hacegan Hanedani (1958), 1200-1500-lukujen sufimestareista kertova teos, joka on käännetty englanniksi nimellä Masters of Wisdom of Central Asia (1983).

Hasan Shushud: Fakiiri Sozleri (katkelma teoksesta)

Jotka eivät ole löytäneet Todellisuutta, ovat tehneet seremonioista uskonnon.

Vapautuksen nautinto on sen, joka on uskonnon olemus, mutta ei uskonnon vallassa.

Monet puhuvat Jumalasta, yksikään ei Häntä tunne.

Mystiikka on tietoa ei-olemisesta.

Ihmisen pelastus on inhimillisen tilan tuolla puolen.

Kaikki on sinä, mutta sinä et ole sinä.

Siinä määrin kuin et ole, hallitset;

siinä määrin kuin olet, sinua hallitaan.

Maallisissa arvoissa on perustava virhe: ei-oleva on luultu olevaksi.

Ei ole Aatamin poikia, on vain Älyn poikia.

Älä pysy konkreettisena, saavuta abstrakti.

Luomisen arvoituksen ratkaisee ei-oleminen.

Onko sinulla takeita siitä, että ruumiisi on ruumiillinen?

Monet ovat hereillä, mutta yksikään ei herännyt inhimillisestä tilasta.

Kylläinen ruumis ponnistelee rajattuun, nälkäinen ruumis absoluuttiseen.

Jos olet tyytyväinen löytämääsi, kuinka upeaa! Jos et – ihanuuksien ihanuus!

Toteennäyttäminen ei ole tie ”olemisen ykseyteen”, vaan ”olemisen olemukseen”.

Ilman asketismia et voi muuttaa pelkkiä sanoja ilmestykseksi!

Sinä päivänä, kun vaellat kylläisenä, älä pidä itseäsi etsijänä.

Ihmiselle ei koskaan ole ollut rauhaa, paitsi sammumisessa.

Henkinen opas haluaa etsijän, jolla on röntgenkatse; jonka katse voi nähdä näkemättömän.

Etsi voimaa heikkoudesta

Etsi rikkauksia köyhyydestä

Etsi elämää kuolemasta

Etsi olemista ei-olemisesta

Asketismi laittaa etsijän kosketukseen Jumalallisen Olemuksen kanssa. Se tekee hänet riippumattomaksi oppaasta.

Nälkä on profeettojen leipä.

Profeettuus on halpaa, sammuminen on kallista.

Hän joka ei saavuta köyhyyttä on todellakin köyhä.

Hän joka vaeltaa valtamerellä – mitä tekemistä hänellä on joen kanssa?

Hän joka tavoittaa absoluutin – mitä tekemistä hänellä on viestinviejän kanssa?

Mitä juoppo tietää päihtymyksestä? Kysy viinalta mitä humala on.

Maailma on ilmaus, jonka luonne on ”ikään kuin se ei koskaan olisi ollut”.

Ikuisuus löydetään ei-olemisesta; siihen saakka kuin jokin ei ole, se on ikuinen.

Näkemätön on Anteliaisuutta ilman kiitoksenvelkaa.

Luovu maailmallisista juonista jotta voisit saada ikuista edeltävän tarkkaavaisuuden.

Tästä maailmasta häipyminen on suurin ihme.

Kaikki on ainetta, mutta aine ei ole ainetta.

Kerrassaan kaikki oleva on todellisuutta – mutta todellisuus ei ole todellinen.

Tieto on verho joka peittää Näkemätöntä.

Tunne surun arvo, rakasta koettelemuksia.

Kysymyksesi on täydellisyytesi.

Sen mitä menetät syntymässä, löydät kuolemassa.

”Maailma on keskentekoinen homma.”

Käännä olemisen sivu, ja kirja on lopussa.

Ruumis on puhdasta tarkoitusta, joka ilmenee aineena.

Mene niin pitkälle, että ”sinussa ei ole sinuutta jäljellä”, asioissa asiuutta, eikä Jumalassa Jumaluutta.

Tiellä sammumiseen sinulta kielletään sallittu, jotta mahdottomasta tulisi mahdollista täydellistymisessä.

Tulet löytämään todellisen elämän kuolemassa.

Toteennäyttämisen logiikassa vähäinen peruste on havainto, suuri peruste on näkemätön.

Huolettomat ovat syvässä koomassa joka on ”Luominen”.

Maailman ainoa nautinto on sen katoaminen.

Jumala on kuilu; ne jotka rakastavat putoamista etsivät.

Ole maailmassa muukalainen, Jumalallisella Olemuksella ole sellainen. Juhlissa ole malja.

Saavuta Realiteetit ja vaikeudet ovat ohi.

Mystiikassa ei ole kyse tietämisestä vaan loppuunsaattamisesta.

Mystiikka seuraa asketismia; mielikuvitus seuraa tarinankerrontaa.

Älä kulje ovelta ovelle; se mitä haluat on sinussa.

Katso oppilaisiin ja huomaat opettajan.

Älä etsi ulkomaailmassa: kun mitään ei jää ulos, olet tullut Olemaan.

Se ei tapahdu Jumalan Kauniiden Nimien kautta, se tapahtuu sammumisen kautta.

Laita syrjään lohdutuksen mystiikka ja siirry ilmaisun mystiikkaan.

Sammumisessa jokainen ajatus muuttuu toiseksi totuudeksi.

”Paganinin kaksikymmentä vuotta.”

Ruumis ilman asketismia on virittämätön soitin.

Sammumisessa totuus siitä mitä Jumala on, ottaa toisen laadun, toisen luonnon.

Hän joka saavuttaa varmuuden on pelastettu, tänään pimeydestä, huomenna orjuudesta.

”Kärsimys, kuin kuvanveistäjä, kaivertaa sinua järkäleestä.”

Mitä enemmän ihmisluontosi kuolee, sitä enemmän olennainen luontosi nousee esiin.

Rakkautesi ja kiintymyksesi ovat välinpitämättömyytesi.

Maailma on negatiivi, jota he kutsuvat ilmaisuksi.

”Ihminen on kompromissi Olevan ja Ei-Olevan välillä.”

Aatamin poikien totuus on laajennettu ymmärrys. Muhammedin poikien totuus on sammutettu ymmärrys.

Se joka on löytänyt Jumalan on löytänyt kaiken.

Silmä annettiin näkymättömän näkemiseen. Jalka annettiin saavuttamattoman saavuttamiseen.

Taipumus ja kaipaus ovat passiiviset yhteydet, Asketismi on aktiivinen yhteys. Muut yhteydet ovat illuusiota.

Maailma ja sen rauniot kestävät.

Ajan alku on pimeys, säteilevä. Ajan loppu on kirkkaus, peittävä.

Hän joka etsii uskon samuutta saavuttaa kaikkien uskontojen lähteen.

Etkö koskaan ole saavuttanut maailmaa ilman itseäsi?

Huku rukouksen hengitykseen kunnes etsijää tai etsittyä ei jää jäljelle.

Älä syö, älä syö; kunnes nälkä on kotisi ja kylläisyys pakolaisuutta. Rakasta koettelemusta; kunnes olet 

täysin pelastettu.

Putoa pohjattomaan kuiluun jotta voit olla vapaa putoamisessa, kuin planeetat.

Kerran he puhuvat alhaalta, toisen kerran ylhäältä… se näyttää meistä ristiriidalta.

Ole aamuun asti palava kynttilä, jotta löytäisit Pysyvyyden.

Sammuminen alkaa paikassa jossa olemassaolo loppuu.

Työ on käänne olemisesta ekstaasiin.

Henkinen opas on majakka; hän ei ole päämäärä, eikä hän liioin peitä valoaan.

Maailma on myrkyllinen ihme: palvonta on sen vastamyrkky.

Todellinen henkinen opas on olennainen tieto jumalallisesta.

Jumalan pakottama on kuin kultalehti: murskattu muttei särkynyt.

Oi Shemsi Tebriz! Mikä aurinko sinun on täytynyt olla kun yhdestä valosi säteestä tuli maailman Herra.

Laita syrjään uskonnolliset lait ja löydä Ylivoimainen Tuomari.

Toteennäytön polku kulkee joskus moskeijan rauhan läpi, joskus läpi kapakan viettelysten.

Sydämesi ei voi herätä eloon ennen kuin sinä kuolet.

Valot riistävät yhden mysteereistä.

Yksi aurinko laskee, tuhat aurinkoa nousee: näkyvien iltana, piilotettujen aamuna.

Hämmästyttävätkö ihmeet sinua, tai huumaako sinut rakkaus?

Ei ole lakia tiedolle olemattomasta.

Etsi Jumalaa jota ei ole rajoitettu Jumaluuteen.

Eläimellinen Henki on aineettoman tuolla puolen; suhteellinen Henki ruumiin tuolla puolen

Absoluuttinen Henki on kaiken olemassaolon tuolla puolen.

Mitä olet löytänyt on sen este mitä et vielä ole löytänyt.

Olevat asiat ovat ilman syytä tai tarkoitusta.

Henkinen opas on peili, jonka arvon rakastetut ymmärtävät.

Olemattoman Keksijä – mitä tämä tarkoittaa?

Pyhät asiat ovat olemattomia asioita.

Henkisen oppaan tehtävä on viedä sinut tuolle puolen sinua.

Nirvana on viinikuppi ilman kantajaa.

Nälkä elvyttää kuolleet, kylläisyys tappaa elävät.

Saatana on kätkenyt itsensä ”bismillahiin”.

Mitä olet etsinyt muttet löytänyt islamista?

Rakkaus on vertauskuvallista niin pitkään kuin se on persoonien tai Herran ja orjan välistä.

Ihmiskunnan nautinto löytyy lauseiden ”Hämmennä minut” ja ”Anna minulle anteeksi” välistä.

Havainto on yhteys välttämättömän ja mahdollisen välillä.

Mitä enemmän olet välinpitämätön Todellisista Todellisuuksista, sitä suurempaa on käsityskykysi epävarmuus.

Välinpitämättömät ravitaan olemassa olevalla, täydellistetyt sillä mitä ei ole.

Totuus on vihkimättömän herra, vihityn tosiolemus.

Mutta harvojakin harvemmille Totuus ei ole yhtä tai toista.

Absoluutti on lähtökohta ja vastaus joka kysymykseen.

Joka ei saavuta ei-olemista ei ole saavuttanut Totuutta.

Se ei ole ykseyttä eikä moneutta, se on merkitysten Totaliteetin tajuamista.

Olla koostuu ”olemuksen tiedosta”.

Sammuminen ratkaisee ”hiuksenhienojen erojen ristiriidat”.

Vanha viini on puhetta toteennäytön mestarilta.

Mitä etsitään on musiikki;

sanat ovat vain keino.

Mitä halutaan on huumaus;

lasi on vain tekosyy.

Mitä etsitään sammumisesta

Tiyhin erämaassa

on Siinain ilmaus.

Mitä luvataan

päämäärän Visiossa

on Näkemättömän Kanaani.

Jos olet tietoinen mysteeristä, et ponnistele muuttaaksesi Maailmaa.

Sammumisen ihmiset löytävät elämää tulesta kuten salamanteri.

Korkein rukous on tietää korkeinkin rukous välinpitämättömyydeksi.

Se jota ei ole heitetty Niiliin, ei voi määrätä Punaista merta.

Täydellinen ihminen on kahden maailman kohtaamispaikka.

Hän joka sanoo, että Jumala on Yksi, sanoo ”illa”,

Toteennäytön mestari sanoo ”la”.

Ruumiisi on olemassaolosi laajuus;

ymmärryksesi on löytösi laajuus;

Poissaolosi on olemassa olemattomasta saamasi nautinnon laajuus.

Luodut asiat palvelevat muistuttajina, niin kuin rahasummat absoluuttisessa kirjanpidossa.

”Mikä on tosi nimeni?” – Sinun kunniasi on olla nimetön.

Et voi selittää uskontoja; niiden lähde on Näkemättömän salaisuus.

Muinainen työ on pyhää: ”se oli silloin kun sinä et ollut”.

”Olen Totuus” ei ole mystiikkaa.

”Naittaa kaksi ihmistä on pakottaa kaksi maailmankaikkeutta kärsimään toisistaan.”

Jos se polttaa sinua, se on taideteos.

On niitä jotka testamenttaavat ja on niitä joille on lahjoitettu.

”Ihminen on rannikko loputtomasti olemassa olevan ja loputtomasti olemassa olemattoman välillä.”

Tapahtumat ovat tapahtumattomia, sattumat sattumattomia.

Uskonnot tulivat mystiikasta, ei päinvastoin.

Tuleeko se mikä ei ole sinua sinun tietoosi?

Hän joka ottaa sammumisesta on ottanut Profeetan lamppusyvennyksestä.

Toteennäytön mestari tulee todelliseksi realistiksi, sillä hänet on pelastettu harhoista.

Maailma on ihmeellinen valhe.

Olemattomuus on koti, olemassa olo maanpakoa, jollekin jolla on korkea henkinen luonteenlaatu.

Absoluutin polulla ei ole Allahin jumalointia.

Ole porsliinimalja jota kosket kerran ja kuule sitten tuhat huokausta omasta rinnastasi!

”Mitä on elämä? Pelkkää kamppailua.”

Ihmispaljouksista suurin on vain ylväs haamu; mahtavin valtaistuin on suurin vankila.

Hurskaus on onni, politiikka on katastrofi.

Luomisen tarkoitus on ymmärrys.

Moraalit ovat fyysisiä ilmenemiä; mikä tahansa ensimmäinen askeleesi on, niin on viimeisesikin.

Et voi tuntea maailmaa ennen kuin olet jättänyt sen.

Ei ole köyhyyden vertaista rikkautta, eikä nälän vertaista ruokaa.

Et ole voinut tietää suhteellista tavoittamatta absoluuttia.

Etsijän kehitysasteet ovat: peräänantamaton kaipaus, polttava anominen, omistukseen saaminen, ja vapaus tarpeesta.

------

Suom. huom.:

Olen pyrkinyt kääntämään Shushudin aforismit kokonaan suomeksi. Alkukielisiä termejä on jäljellä niissä lauseissa, joissa kääntäminen olisi johtanut jonkin merkityksen ylikorostumiseen. Sanojen translitteraatio on mitä on. Muutkin virheet ovat vastuullani. Anthony Blake antoi luvan julkaista käännöksen, mistä kiitos.

”Bismillah”, Jumalan nimeen, lausuvat muslimit perinteisesti ennen ruokailua tai muuta tärkeää toimitusta.

”Illa” ja ”la” viittavat islamilaiseen uskontunnustukseen, ”La ilaha illa Allah”, ei ole muuta Jumalaa kuin Allah. ”La” on lauseessa negaatio, ei, ”illa” merkitsee paitsi.

Eräässä lauseessa esiintyvä Paganini (1782-1840) oli italialainen virtuoosiviulisti. Romanttisen huhun mukaan hän oli istunut kaksikymmentä vuotta poliittisena vankina viulua soittaen, mikä ei pitänyt paikkaansa.

Shemsi Tebriz (myös Shamsi Tabriz tms.) oli dervissi, jonka kohtaaminen muutti sufirunoilija Mevlana Jalaluddin Rumin elämän.

vanha hahmotelma "toisesta maailmanjärjestyksestä"

Toisesta maailmanjärjestyksestä.

Kun on valmis, sen aistii: tapahtuu jotakin poikkeuksellista, joka on aina mahdollista, mutta aina epätodennäköistä, sillä se on toden ohjaamaa, ei sen jäljitelmää.

Kun näin tapahtuu, siihen kiinnittyy ja sitoutuu, mikä osoittaa tarkasti todennäköisen maailmanjärjestyksen ja toden ohjaaman maailmanjärjestyksen eron: toden ohjaamassa tapahtumisessa rakkaus on vapaa, ei johonkin kohteeseen sidottu. Voisi puhua subjektin ja objektin harhaisen eron kumoutumisesta myös mielen tilassa (tai mielen kumoutumisesta, sillä toinen maailmanjärjestys on nimenomaan mieletön, kun taas kuvittelemamme todennäköinen maailmanjärjestys on silkkaa mielivaltaa).

Kuitenkin poikkeuksellisen tapahtuminen on ainoa yhteys mielettömän ja mielivaltaisen välillä - ikuisuus kaipaa aikaa niinkuin ajalliset olennot kaipaavat ikuisuutta, joka ne on synnyttänyt.

radikaali into

[Kirjoitin tätä tekstiä varmaankin marraskuussa 2011, ja julkaisen sen nyt melko keskeneräisenä, koska en kuitenkaan sitä viimeistele:]

Olen nähnyt lyhyessä ajassa kaksi jokseenkin samankaltaista, toki hyvin erilaista näytelmää. Niitä yhdistää nuori innostunut ryhmä, pitkä kesto, tunteellisesti latautuneet aiheet ja aikeet, pyrkimys esitykselliseen radikaaliuteen. Nämä näytelmät ovat Kajaanin harrastajateatterin Radix ja Von Krahli Teaterin/Smeds Ensemblen 12 Karamazovia.

Intensiteetin tiheydessä 12 Karamazovia ylittää Radixin. Mutta mikä näissä esityksissä oli merkityksellistä ja voimakasta on lopun ilo: teatterinkontekstissa teatterista irtaantuva fyysinen ja yhteinen riemu.

Molemmissa näytelmissä on myös muita erityisiä kohtauksia. Varsinainen poliittinen radikaalius, juuriinmenevyys, Radixissa liittyy erityisesti tähän. Fasistit ja fasismit, joita Radixin ensimmäinen puoliaika pyrki esittämään näyttäytyi näyttelijänsuorituksien sijasta pikemmin siten, että ryhmä näytteli. Fasistit ja fasismit olivat jokseenkin stereotyyppisiä. Uskonnolliseen fasismiin, erityisesti kristilliseen, kajaanilaiset nuoret näyttelijät pääsivät sisälle paremmin. Samoin Breivikin kaltaiseen hahmoon, koska on niin ilmeistä, että ulkoisilta puitteilta ja sisäiseltä rakenteelta kenen tahansa nykymaailmassa kasvavan elämä muistuttaa paljon Breivikin elämää. Mutta fasistiset poliittiset ideologiat ja niihin liittyvät massaliikkeet näyttyivät ulkoaohjattuina ryhminä, joissa yksilön subjektiviteetti on pinnallinen ja siksi epäuskottava.

Kommentoin Radixin jälkeen eräällä tekijöistä, että näki ettette uskoneet fasismiin, esiintyjä myönsi, vaikka olivat kuulemma pyrkineet objektiivisuuteen. (Ei kenties pitäisi esityksen jälkeen kommentoida nopsasti jotain kriittistä esiintyjälle ja häipyä tilanteesta, mutta niin pääsi käymään.) Siksipä he eivät voineetkaan uskoa fasismiin - se vaatisi subjektiivista antautumista sille, minkä kokee arkirooleissaan vastustettavaksi, pelottavaksi, jos huokuttelevaksi niin ei ainakaan myönnettävästi, jne

Hippiasut vasemmistoradikalismin ilmaisuna saattoi nähdä esiintyjien melkein tavanomaiseksi olemisen ilmaisuksi. [Tässä olisi varmaankin pari kappaletta Radixin tavasta esittää vasemmistoradikalismi ja sen vertailua fasismin kuvaukseen, mutten enää muista esitystä riittävän hyvin niitä kirjoittaakseni.]

Tanssi. 12 Karamazovia päättyy tanssiin, johon yleisö kutsutaan. Esiintyjät fasilitoivat piirileikkiä sun muuta ja pysyvät siinä mielessä esiintyjinä. Radix päättyy tanssiin, johon yleisö spontaanisti osallistuu lähinnä taputtamalla, mutta koska esiintyjien esiintyjyys rakoilee, he pikemmin iloitsevat siitä mitä tapahtuu kuin suorittavat jotain sovittua, he ovat lähempänä yleisöä kuin Karamazovit, jotka säilyttävät esityksellä saavutetun ammattilaisuutensa.

[Tähän teksti jäi. 12:n Karamazovin suhteen olisin varmastikin muistellut kohtauksia, jossa Karamazoveista nuorin tyttö kivitetään muiden esiintyjien ja yleisön toimesta, koska hän himoitsee lihallista rakkautta, joka Karamazovien moraalin mukaan ei niin nuorelle vielä kuulu, ja koska hän ei suostu tähän nöyrtymään. En suostunut heittämään paperi-tai-teippi-myttyä. Tilanne oli järkyttävä. Toinen kohtaus, jota olisin kommentoinut, oli sellainen jossa suuri pahvihevonen hakataan pesismailoilla osiin, sitten näyttämö tyhjenee ja nuori nainen poimii yleisöstä jonkun, jolle tarjoaa pesäpallomailaa.

Mitä tekstin otsikkoon "radikaali into" tulee, voisin nyt sanoa, että yhteisöllinen tanssi, jolla esitysten tunteelliset, sosiaaliset ja fyysiset jännitykset purettiin, yhteinen musiikin ja liikkeen vapaa kudos, on oikeasti radikaali toiminnan muoto siinä mielessä, että väliaikaisenkin yhteisön jakama into on jotakin, minkä varaan voi muodostua yksilöllisiä kokemuksia, siemeniä ihmisenä ja yhdessä olemisen tavoille, jotka eivät perustu pelkoon, vihaan, pakottamiseen ja tukahtumiseen.]

muttei aina

Tekisi mieli kirjoittaa sinulle. Itkeä ja kirjoittaa, mutta se on maneeri; ne ovat maneereita. Kuuntelen toista musiikkia kuin sinä. Istun lattialla, tietokone jakkaralla. Kurotan päätä vähän ruutua ja näppäimiä kohden ikään kuin olisin siten lähempänä, mutta suoristan rintarankani ja päästän hartiat alas. Silloinkin voi alkaa itkettää; se ei ole maneeri. Silloin on lähempänä. Aamulla heräsin levänneenä. Milloin viimeksi niin on tapahtunut? Tänään tapahtui. Kiitos. Aurinko nousi. Ei liiemmin pilviä. Puhtaita vaatteita. Naisen ääni seinän takaa televisiosta.

yhteensattuma viululle ja kitaralle

Noin viikko sitten päädyin jonakin iltana Turun kaupunginkirjaston vanhan puolen eteisaulaan, ja kuulin ylhäältä musiikia, jonka tunnistin kokemuksellisesti, mutten heti osannut nimetä. Seurasin ääntä, nousin portaat musiikkiosastolle ja tulin levyosaston päätyyn, sinne missä länteen antava ikkuna näyttää Linnankadun liikenteen ja näin keväisin laskevan auringon. Siellä soi Arvo Pärtin Fratres viululle ja kitaralle. Mikä sydäntäravitseva hetki. Myös viulistin kamppailu huiluäänien soittamisessa oli yksinomaan koskettavaa siinä hetkessäni. Joku nätti tyttö yleisössä vilkuili, kuten minäkin, mutta emme kiinnostuneet toisistamme.

Arvo Pärtin Fratres kuuluu niihin hänen teoksiinsa, joita olen kuunnellut noin kahdentoista vuoden ajan. Pärtillä on parhaimmillaan kyky säveltää hengellisesti koskettavaa, älyllisesti rauhoittavaa ja tunteellisesti haastavaa musiikkia, joka paitsi luo oman äänellisen maailmansa - mikä ei ole ihan itsestäänselvää kun klassisen musiikin soundimaailma on kuitenkin suht vakiintunut meikäläisen ei-muusikon-korvissa - myös onnistuu kuulijan niin halutessa hetkittäin edustamaan toista maailmaa, joka on, mutta ei kuulu. Olen ollut iloinen aina kun on sattunut mahdollisuus kuulla näitä teoksia elävässä tilanteessa.

roskis

toseus on katkos samuudessa

katkos on viilto sameudessa

esikliininen hiirimalli

kaaos on muunnos tunnetussa

muunnos on laadullinen

kaikkein eniten virheitä

laadun muunnos muuttaa määrän

pisteen ja ison alkukirjaimen välissä

Vakava juttu: amalgaamipaikka

Amalgaamipaikka yhdistää paranoian eri kerroksia nykylänsimaisessa kokemusmaailmassa, voisi puhua kollektiivisesta alitajunnasta, jota jotkut ihmiset elävät arkenaan.

Amalgaamipaikka tuottaa lääketieteen kannalta tunnistamattomia ja diagnostisesti olemattomia sairaustiloja, allergioita ja hiivasyndroomaa, joita ei voida luonnontieteen välinein todeta, mutta jotka näistä vaivoista kärsiville ovat subjektiivisesti todellisia ja elämää monin tavoin, usein nimenomaan monioireisesti haittaavia.

Amalgaamipaikkaan liittyy tietenkin myös kertomuksia radiolähetysten kuulemisesta, jolloin amalgaamipaikka rinnastuu antenniin, lähettimeen tai vastaavaan. Amalgaamipaikka on siten sukua tai osa "targetted individual" -ilmiötä, jossa yksilö kokee että hänet on yleensä tuntemattomasta syystä johtuen alistettu valtion tai vastaavan ylivoimaisen toimijan taholta salaiseen mielenhallintakokeeseen tai muuhun psykososiaaliseen manipulaatioon, jossa häntä seurataan, vakoillaan, kuunnellaan, uhkaillaan, vahingoitetaan ja hänen elämäänsä eri tavoin pyritään muokkaamaan teknologisin välinein.

Otin tossa vajaa kuukaus sitten just amalgaamipaikan.

Marina Abramovicin maski murtuu, mutta rakentuu

Marina Abramovic ja Ulay tekivät eräitä innostavimpia peformansseja. Performanssitaide merkitsee minulle "katoavaa taidetta", johon kuuluu hetkellisyyden ja määrittelemättömyyden mahdollisuus. Sitähän se ei pelkästään ole, etenkään nykyään museo-, video- ja cv-konteksteissa. Toisaalta olen kiitollinen, että olen voinut nähdä vaikkapa sen kadonneen hetken, jossa Ulay ja Abramovic juoksivat kahtapuolta päin jonkin gallerian jykevää valkoista nelikulmaista pylvästä. Tai sen tuokion, kun he huutavat toistensa suihin.

Nykyisin Marina Abramovic ärsyttää minua, en ymmärrä miksi hetken taidetta pitää teettää uudestaan toisilla. Miksi performanssitaiteilija haluaa pönkittää asemaansa taiteen maailmassa, tehdä itsestään kaanonia toisintamalla vanhoja töitään. Enkä voi sanoa pitäväni erityisen kauniina, totuudellisena tai edes tajunnallisena hänen "The Artist is Present" -teostaan, jossa hän istuu museosalissa tuolissa pöydän ääressä vastapäätä tyhjää tuolia, jolla aikataulutetusti halukkaat tai ajan varanneet ihmiset tulevat istumaan ja jakamaan hänen kanssaan kohtaamisen hetken. Tässä hetkessä The Artist sitten on Present, ja tuoli-pöytä-tuoli-asetelman ympärillä vallitsee tärkeilevä ja tirkistelevä aura. Kuvailin tätä auraa, jonka jollain videolla näin, ystävälleni: "Vittu minuu ällöttää toi taideyleisö, omahyväiset lihavat runkkarieliitit kännykkäkameroineen. Hyi saatana. Ja tuolla ollaan "hiljaa" ja "läsnä" ja "takertumatta", haasteellinen ympäristö täytyy sanoa, ois mulle! sit nää kaikenmaailman wannabetaiteilijat (just like me!) jotka tulee "haastamaan" "mestaria" jota tietenkin eivät kutsuisi mestariksi vaikka mielessään toivoisivatkin että M. A. olisi... emmä tajuu tota koko skeneä ja teosta, höpsöä." Asioiden ollessa kuten ovat, Abramovic on performanssitaiteen diiva, pönöttäjä.

The Artist is Present -teoksessa Abramovic istuu vakaasti, yläselkä jännittyneenä ja pää siten hieman eteen kurottaen, silmät kiinni, kunnes kuulee tai muuten huomaa vastapäiseen tuoliin istuneen toisen ihmisen, jolloin hän avaa silmänsä ja ulkoisesti reagoimatta ottaa vastaan toisen ihmisen katseen. Ympärillä on yleisö ja lukuisia audiovisuaalisia tallennusvälineitä, valaistus, ilmastointi ja lämmitys.

Kaikki on äärimmäisen mekaanista ja toisteista, hallittua ja yhdentekevää. Kiinnostavaa on vain joidenkin Abramovicin ääreen - sillä hänhän on tilanteessa vain interaktiivinen veistos - istuvien henkilöiden reaktiot, ja miedosti kiinnostavaa on toki esityksen kesto. Se, että tällainen teos ja sen suuri huomio on yleensä mahdollinen (moni tuttuni, joka ns. ei tunne performanssitaidetta, on puhunut minulle siitä tai lähettänyt jotain linkkejä videoihin, joita pitkään pyrin olemaan katsomatta nihkeyttäni), niin teoksen ja sen huomioarvon mahdollistaa kulttuurimme henkinen keskenkasvuisuus. Jos jokin läsnäolon taito olisi suht tavallinen ja yleisesti arvokkaaksi huomattu muutenkin kuin naistenlehtien aiheena, kenelläkään ei olisi tarvetta tällaisen esityksen tällaiseen esillepanoon, eikä montaakaan ihmistä kiinnostaisi osallistua siihen etenkään tuolla tavoin. Performanssitaiteilijan päivätyö. 

Video, jonka lopulta kiinnostuin teoksesta katsomaan on se, missä Abramovic kohtaa Ulayn, ilmeisesti vuosien tauon jälkeen. Hehän olivat pariskunta ja työpari, joka suunnitteli menevänsä naimisiin keskellä Kiinan muuria, käveltyään ensin vastakkaisilta puolilta siihen paikkaan, mutta projektille luvan saaminen ja kaikki byrokratia vei niin kauan, että kun he lopulta pääsivät toteuttamaan muurillakävelyä, kohtaamisen intentioksi oli tullut ero. Ja sen jälkeen he ilmeisesti eivät tavanneet.

Kun maltoin katsoa siihen saakka että Ulay tulee istumaan Abramovicin esitykseen, tapahtuu ensimmäinen aito kohtaaminen tuon muutaman minuutin videon aikana (varmasti esityksessä sen ääliömäisistä puitteista huolimatta tapahtui jotain muutakin aitoa, sitä lienee turha epäillä). The Artist murtuu ja kehopanssarin ja maskin takaa paljastuu ihminen, kaipaus, ilo, elävä muisti, kyyneleet, tarve kokea yhteys: ihminen Abramovic ojentaa kätensä pöydän yli ja Ulay, joka ilmeisesti puhuu jotakin, ojentaa omansa. He pitävät toisiaan käsistä, Ulay sanoo jotain. Mutta Taitelija Abramovic ottaa vallan ja vetäytyy (aikataulu varmaan pukkaa päälle, täytyy vielä olla takertumatta moniin yhdentekeviin tyyppeihin joita on tulossa monta tunnissa). Surullista ja kaunista ja koskettavaa. Hyvä että katsoin. Olisivatpa he vain lähteneet saman tien kahville, jättäneet koko typerän museon ja naurettavan duunin.

Seuraavan ihmisen tyyni kohtaaminen ei ole aivan itsestäänselvää ja Abramovic aukaisee ja sulkee silmänsä muutaman kerran ennen kuin saa kytkettyä performanssin käsikirjoituksen päälle. Somaattinen ja emotionaalinen torjunta, jota hän itseään kohtaan tuossa hetkessä joutuu suorittamaan, on sietämättömän tarkka kuvaus liian monesta kaiken aikaa liian monessa ihmisessä tapahtuvasta sisäistetystä sosiaalisaatioprosessista. Täytyy olla toisenlaisten sosialisaatioiden mahdollisuuksia ja taiteen täytyy voida ehdottaa niitä, kysyä niitä, kokeilla niitä, tavoitella niitä. Abramovicin taiteen lähtökohta on minusta juuri tuollaisten toisenlaisten sosialisaatioiden suuntainen, mutta The Artist is Present ja kaikki kaanoninrakennus ("Minä olen performanssitaiteen isoäiti") on tuon lähtökohdan vastaista.

Ulayn ja Abramovicin kohtaaminen on aito ja koskettava ja surullinen sikäli kuin Abramovicin täytyy pukeutua "The Artist"-naamiosysteemiinsä välittömästi uudelleen. The Taiteilija ei ole vapaa ihminen.

(Omaani parempi humma -tägi tähän, koska Ulay.)

palleaamyöten valossa

Katselen valon vaihteluja ja kysyn kuka minä olen. Katson ikkunaan, katson ikkunasta, ja valo vaihtuu, ja kysyn. Tietokone hurisee, pölyistä puhdistettu tuuletin pyörii. Avasin koneen, purin osiin ja puhdistin. En silti ymmärtänyt, miten se toimii - minulle oli yksinkertaiset ohjeet purkamiseen, mihin en olisi omin neuvoin pystynyt. Kirkas valo on tummempaa kuin hailakka pilvien suodattama. Aamuvarhaisella idässä on turkoosia ja lännessä mustansinistä. Illalla osat vaihtuvat. Ystävä on kassajonossa kun astun kauppaan. Lopulta hänen reittinsä kulkee toisaalle kuin minun. Kirkas on tummaa, koska se luo varjot, niinkö? Metsämäellä on taas uusia kaatuneita puita, vanhoja kuusia. Jättiläistuija on pystyssä. Hämmentävällä tavalla ihmisillä on samoja nimiä. Peikonlehden lehdet päästävät valon läpi, kullakin on oma jänteensä - kuin soittimen kielillä. Ne seuraavat valoa, käännän ruukkua, ja kysyn. En halua lopettaa näin.

illalla

olen aina lähdössä, niinpä voin koko ajan alkaa

jos hukkaisi kiinnittyneimmät esineensä

ketä varten tämä ruumis on

kutistua ja sitten kasvaa

päivän aikana polku täyttyy uudella lumella

neulanterävä kaksimetrinen väkevä magneetti maanalaisen parkkihallin sisääntulorampin mutkassa

"Jonimatti, my Wing Man!" ... "My pleasure!"

kaupassa tulee mieleen sosiaalinen paranoia ja medikaalinen paranoia, luulosairaus ja targetted individual

käsittämättömyyksiä tapahtuu; tätäkin tekstiä lukee jokin uudistuva ruumis

kehä, josta keho, "teurastetun eläimen ruho, josta pää ja sisukset on poistettu" (suom. etym. sanak.)

keräilyä

kogniitiivinen siivous

vaikea armollisuus

jaettu salaisuus

vain havaintoja

itseltä itselle

puheakti joka muuttaa emotionaalisen tasapainon

ja kemiallisia iloja

rakastetun nimi mantrana

olla tarjolla

olla saalis

haukka lehahtaa pikkukuuseen mistä talitiaiset räpsähtelee

elämän yksinkertaisuus

1800-luvulla tuntematon

ihmistä ei biologisesti ole olemassa

kokemus jota on vaikea sanallistaa

yleishavaintona, ulkopuolelta kertoen

pitkä luu

halailut, haikut, intiaanit

spotify, sapfo, logo, logos; nielaiset

koukku

kuitin läpi punertuva kastunut tussinjälki

alakuu

kynnys josta nautin

enneadit, linnunpöntöt

peiliä rosopäisellä vasaralla

sekavia muistilappuja monista lähteistä

vakava kysymys

Jos saisit viikon lomaa elämästäsi ja sijaisen toteuttamaan sitä kaikkine yksityiskohtineen koko loman ajaksi, miten opastaisit sijaisen kaikkiin elämäsi toimiin, tapoihisi hoitaa asioita ja suhteita, esineitä ja käytäntöjä, asenteisiisi kodissasi, työssäsi, ystäviesi ja perheesi parissa?

kuvitelman arvoinen muistuma

Kirjoitan tekstinkäsittelyohjelman uudelle riville: "--> potilasr" ja ennen kuin ehdin poistaa ohilyöntiä muistan Nukarintien ja Opintien risteyksen Jokelassa. Käsittämätöntä. Miten juuri tuo kirjoitusvirhe laukaisi juuri tämän muiston? En ole käynyt Jokelassa moneen vuoteen. Kuvittelen, että selityksenä täytyy olla ympäristön samankaltaisuus. Muistikuvassani olen ilmeisimminkin autossa matkalla Jokelan rautatieasemalle, auto ylittää aivan kohta Opintien. On loskainen syystalven tai kevättalven päivä. Juuri nyt istun Turun kaupunginkirjaston uuden osan ylimmässä kerroksessa  Nyt on ensimmäisten kevätpäivien aika, ja loskaa. Vasemmalla alhaalla näkökenttäni neljänneksen kohdalla Linnankadun autoliikenne sujahtelee eestaas. Jalassani on hivenen kosteat kengät. Ehkä autossa istuessani oli samanlaista. Ehkä olin samalla tavalla noin tunti sitten syönyt lounasta. Kengät ovat toiset. Kenties on samanlainen valo, puolipilvistä, lähes varjotonta mutta hyvin valoisaa. En kuitenkaan voi keksiä kuin mielivaltaisia syitä, miksi ilmaisun "--> potilasr" kirjoittaminen ja mielessä käynnistynyt, teoksi muuttumaton reaktio poistaa r-kirjain laukaisisivat tämän muiston. Ellei sitten ole kyse siitä, että reaktio kirjoitusvirheeseen avaa jonkin sellaisen muistiyhteyden, joka tuntemattomalla tavalla kantaa myös muistoa mainitusta risteyksestä. En todellakaan tiedä. Myös villapaita, jota pidän nyt, on voinut olla ylläni silloin; en ole pitänyt tätä villapaitaa kenties vuoteen.

oli sivusilmässäsi sillankupeessa

Turun tuomiokirkkosillan kupeessa keskustan rannalla, kirjaston puolella kivirakenteessa, melko huomaamattomassa paikassa oli pitkään punainen tursaansydän. Huomasin sen joskus luultavasti pari-kolme vuotta sitten ja ihmettelin mikä se oli. Hakaristiä muistuttava neljän limittäisen neliön muoto oli kiehtova ja täsmällisesti maalattu. Pari kuukautta sitten törmäsin sattumalta parissakin yhteydessä hakaristiin. Esimerkiksi ManWoman -niminen taiteilija pyrkii puhdistamaan hakaristin sen natsimerkityksistä, jotka ovat swastikan/hakaristin historiassa varsin myöhäinen vääristymä. Symboliahan on eri muodoissaan käytetty lukuisissa kulttuureissa tuhansia vuosia merkitsemään monia asioita, joten sille varatun merkityksen monopolia ei tulisi päästää yhden vastenmielisen kontekstin haltuun. Wikipedian mukaan tursaansydän suomalaisessa perinteessä oli yleinen 1700-luvulle asti, se saattoi olla onnen tuoja, kirouksilta suojelija tai sodanjumalan Tursaan merkki. Tältä pohjalta voisi tulkita vaikka, että joku uuspakana halusi suojella tursaansydämellä siltaa tai luoda arvoituksellisen visuaalisen hetken sillalla kulkijoille. En usko että maalauksella oli mitään tekemistä uusnatsismin kanssa. Siksi olin pettynyt, kun eilen huomasin jonkun levottoman hipin maalanneen tursaansydämen mustaksi ympyräksi ja suhertaneen omat sinänsä sympaattiset mutta rumat symbolinsa siihen viereen. Tämä sensuuritoimenpide ikävä kyllä rumentaa sillankuvetta ja muistuttaa siitä, millaista jälkeä maailmassa tuottavat ennakkoluulot ja kulttuuristen merkitysten ohentuminen.

Beth Gibbons ja laulun ruumiillinen muoto

Beth Gibbonsin asento, kun hän laulaa kirkkaan hauraalla äänellään New Yorkissa 1997, on täsmällinen ja tyypillinen masennuksen kuva. Korkeimmat nuotit jäävät kurkkuun kiinni; se on osa esityksen draamaa, vaan ei tulkintaa. Kaikki hänen selkäpuolensa lihakset nilkoista päälaelle vaikuttavat jännittyneiltä; polvet notkolla, lantio eteentyöntyneenä, selkä ja hartiat köyryssä, niska taakse taipuneena. Hän kurtistelee kulmiaan: sama jännitysten ketju jatkuu takaa ja päälaelta otsalle asti. Kun kuva rajautuu hänen ylävartaloonsa ja päähänsä, voisi kuvitella että hän istuu pöydän ääressä, johon tukee kyynärpäänsä. Mutta hän seisoo, ja miltei roikkuu mikrofonitelineen varassa. En välty kysymykseltä, miten hänen laulutaiteensa muuttuisi, jos... mutta eihän se kuulu minulle. Selvää on, että monen Portisheadin kappaleen laulussa kireä, passiivisaggressiivinen sävy, joka on tulkintaa, höydyntää Gibbonsin kehollisen tilan tai tavan rajoitteita. Kehon ollessa paljolti suljettuna ja hengityksen siten pinnallista, kaulan resonaattorit ovat kireässä äänensävyssä täydessä, mutta epäilemättä kuluttavassa käytössä. Kun rintakehä on painuneena ja lantio jännittyneenä, pallean hengitystyötä -- ja siten myös äänenmuodostuksen kaikupohjana -- auttavat kaulan lihakset. Kirkkaimmat sävyt ja korkeimmat nuotit ovat tällöin erityisen vaikeita tuottaa.

Asentoni kun kirjoitan tätä on merkillinen; Beth Gibbonsin asento on klassinen. Istun lattialla matalalla tyynyllä, oikea jalkapöytä ja sääri nojaavat lattiaan, oikeaan jalkapohjaan nojaa vasen kantapää ja vasen poski nojaa vasempaan polveen. Vasen olkavarsi nojaa vasempaan reiteen.Yläselkäni on erityisen jännittynyt, jopa kipeä, leukani puristavat hampaita yhteen. Nousen, kävelen vaatekaapille, otan puhtaat alusvaatteet, menen suihkuun, puen ulkovaatteet ja kävelen bussipysäkille. On uusikuu, huomenna alkaa mustan vesikäärmeen vuosi.

Havainnot muistavat minut. Muistan ne, jos olen.

8.2.2013

hän sanoo kuja
ja mieleen tulevat puut, koivuja
tai helsinkiläisessä olohuoneessa resitoitava
puja tuntemattomalle jumalattarelle
ja alan ajatella rukoilijan kuumaa ääntä
miten hän lausuu j
ja nielee viattomalta näyttävät
kiduttavat mausteet
muurahaispolkua ei pidä kulkea
ei pidä jäädä yöksi makaamaan
muurahaisten tielle
varjoiselle kujalle, kiville
vanha kaupunki, kaupunkilaismuurahaiset
olivat ennen kaupunkia, kiveä, ennen kujaa
kun varjot olivat haarautuvia
täynnä valopälviä
tämä on muistin harjoitus
muistin harjoitus kohti kykyä valita
vaikutelma ja sen vaikutus
valinta ei ole vapautta mutta voi johtaa kohti
vapaudella ei ole määreitä, se ei ole kyky
kuten maissinsiementen keittäminen öljyssä on
hän tarjoaa popkornia ja syön, nielen
miten nielussa kulkevat muuntuneen kasvin valkeat raajat
läntisten heimojen lämpöinen viisaus, ei
viisaus ole kyky, jokin puistotie
ylempää kallio on haljennut
horisontaalisesti, vertikaalisesti ja lateraalisesti

Ilouutinen: Yksinkeltaista on kaksinkeltaista sai Runeberg-palkinnon

Mahtava homma.

Onnittelut Olli-Pekalle & Poesialle!

Samaan syssyyn vois onnitella ntamoa & Maria Matinmikkoa äsköisestä Tanssivasta karhusta. Uusi runous ja palkinnot on hyvä yhdistelmä.

EDIT: otsikossa on virhe; pitäisi olla YksinkeltaiNEN on kaksinkeltaista, kuten kaikki tietävät.

elämän ilmiöitä

Vahingoittumisen kohdalla tyhjentyvä muisti.

Anteeksiannon jälkeinen kiitollisuus.



En ole koskaan pitänyt äänistä joiden lähdettä en voi jäljittää.

Kissa välttää astumasta oikealla etutassullaan lumeen samalla kurotellen katseellaan penkan yli, onko siellä liikettä.



Sen ymmärtäminen, mikä vaivaa verrattuna epätietoisuuteen.

Oireeton vakava sairaus verrattuna oireilevaan hauraaseen terveyteen.



Havainto siitä että on paranemassa, että paranee.

Tieto siitä, että läheinen on parantunut, eikä enää sairas.

Runopiiri Kaarinan kirjastossa

Vedän tänä keväänä Kaarinan kirjastossa runolukupiiriä. Vietin syksyllä tuntikausia tuossa kirjastossa lukien ja kirjoittaen, ja tulin huomaaman että runous ei ole erityisen hyvin esillä. Esimerkiksi Vaski-kirjastojen yhdistyttyä, tai jostain muusta yhtä omituisesta syystä, kirjaston poistohyllyssä oli sellaisiakin kirjoja kuin Harry Salmenniemen Texas, sakset tai Janne Kortteisen esikoinen. Huomasin julisteen lukupiireistä, eikä sielläkään ollut runous edustettuna - niinpä spontaanisti tarjouduin pitämään sellaista. Ensimmäisen tapaamisen vaikutelma on aivan innostava, itselleni yllättävä ja oman runojen lukemiseni kannalta hedelmällinen.

Pyrin lukupiirissä ilmapiiriin, jossa voi vapaasti ihmetellä ja kertoa lukukokemuksistaan. Se vaatii jonkin verran ihmisten houkuttelua, mutta onnistuu kyllä. Analyysiin ei ole tuollaisessa yhteydessä tarvetta, mutta vaikutelmien julkipuhuminen ja kuunteleminen tuntuu minusta tärkeältä.

Puhutaan aina, että runouden yleisö kaventuu ja vain runoilijat lukevat runoja tai etteivät edes he. Mutta mitä voisi tehdä yleisöjen kasvattamiseksi, tuottamiseksi, kouluttamiseksi tai houkuttelemiseksi esiin? En tiedä, mutta tuntuu tarpeelliselta tehdä tällaista kokeilua. Millään tavalla tämä ei rasita poetiikan pohtimisen tai runojen kirjoittamisen työtä, luultavasti päin vastoin runolukupiirin vetäminen ruokkii kirjoittamistani, siinä määrin erilaisesta runouden parissa tapahtuvasta työskentelystä on kyse. Sen näkeminen, miten erilaiset lukijat kokevat runoutta, on mielenkiintoista.

Ilmeisesti ihmisillä on erilaisia tarpeettomia käsityksiä kuten "runous on vaikeaa, en ymmärrä sitä", "runous on liian henkilökohtaista jaettavaksi", "runoutta voi ymmärtää vain kirjallisuudentutkija", tai jotakin. Kuitenkin elämme ns. tietoyhteiskunnassa, jonka perustoiminnot jo ovat  mentaaliselta rakenteeltaan monimutkaisempia ja vieraampia ihmisorganismille psyykeineen kuin suurin osa runoudesta.

Kynnys runouteen tai runonlukijaksi ryhtymiseen on juuri niin matala kuin kukin itselleen sallii.

Välitilinpäätös

Tärkeää työtä on kumittaa yli-innokkaan kirjastonkäyttäjän lyijykynällä tekemät alleviivaukset ja rajaukset Mirkka Rekolan "Syksy muuttaa linnut"-kokoelman sivuilta.

Muutoin olen kirjoitellut muutamia pieniä esseitä, joista erään hengityksen poetiikasta ja kokemisesta Antti Salmisen kanssa Väen tunto -artikkelikokoelmaan. Toinen tulee julki Kaltiossa myöhemmin tänä vuonna, siinä "Syksy muuttaa linnut" on esillä. Erään esiintyvän runoilijan pohdinnan kirjoitin Tamperelaisen kirjakaupan ja kirjallisuusyhteisösolmun Tulenkantajien antologiaan, joka ilmestynee lähikuukausina. Ja kirjoitus rakkauskirjeen mielestä ja luonteesta on tekeillä, sekin Kaltioon.

Jo yli vuosi sitten ilmestyi Kukkia-ryhmän dokumenttikirja, johon kuvitin ja kirjoitin englanniksi esseen esityksistä, joita heiltä näin. En äkkiseltään löytänyt mitään tolkullista linkkiä tuohon Tero Nauhan ja Karolina Kucian kirjaan (ISBN: 978-952-5858-04-4). Kuvat on täälläkin: 1 ja 2.

Parnasson viime numerossa oli muutama "kuvateksti", kuten Karri niitä nimitti. Myöhemmin tänä vuonna, lokakuusta lähtien Jyväskylän Taidemuseossa Olli Marttilan retrospektiivinäyttelyn yhteydessä saan esittää jotakin muuta kuvallista materiaalia viiden muun Ollin taiteilijaystävän rinnalla.

Olentulo, kirjoitusta -niminen runoteos on melkein valmis. Muut käsikirjoitukset ovat tekeillä, samoin suomalaisen epävirallisen terveydenhoidon sääntelyprosessia ruotiva gradu, joka ensimmäisenä valmistuu.