Suunnaton lintu Rekolan, Trungpan ja Lehikoisen teksteissä – kysymys kirjallisuuden ruumiillisuudesta

(Essee on alunperin julkaistu Kaltiossa 4/2013 -- ja kerro Paavo toki, jos et halua sen olevan esillä tässä. Lehti kannattaa lukea paitsi siksi, että se on hyvä, myös koska esseeni on siinä kuvineen taitettu aikas hienosti. Tässä blogissa vain osa kuvista, joskin tää ensimmäinen kuva Kaltiosta taisi puuttua.)

Etsin ruumiillisesti vaikuttavaa kirjallisuutta, koska olen oivaltanut, miten organismin kyky tajuta sisäisyytensä ja ympäristönsä on keskeistä kirjallisuuden synnylle ja kokemiselle. Kutsun tuota sisäisen ja ympäröivän ruumiillisuutta 'somaattiseksi avaruudeksi'. Se on ruumiillisesti koettu tila, joka pitää sisällään ruumiin kielineen ja äärillään ruumista ympäröivän tilan ja aineen kirjallisuuksineen.

Koska me, lukijat ja kirjoittajat, aistimme kirjoituksen intensiteetit suoraan kehon ja mielen kokonaisuudella, muokkaa kirjoitus suoraan somaattisen avaruutemme kokoa, suuntia, tiheyksiä, painoja ja liikkeitä siellä. Mutta emme huomaa tätä muokkausta, koska emme huomaa somaattista avaruutta, eikä suuri osa kirjoituksesta, jota luemme tee mitään mainittavaa muutosta vakiintuneeseen, mutta epänormaaliin tilaan jossa tajuamme itsemme ja maailman hyvin vaillinaisesti. Vakiintunut somaattinen avaruus on epänormaali, koska se on seurausta tunnottomuudesta, turtumuksesta, ei vastaanottavuudesta, huomiosta tai herkkyydestä. Se on vakiintunut tavanomaisia elämässä selviämisen, persoonan kasvattamisen ja sosiaalisen toiminnan kaltaisia tarpeita varten. Samalla olemme unohtaneet sitä suppeammat ja sitä laajemmat somaattiset tilat sekä sen rytmejä radikaalisti hitaammat tai nopeammat sykkeen, paisumisen, romahduksen tai hengityksen rytmit. Niinpä meidän on varsin hankalaa löytää luettavaksemme tai luotavaksemme kirjoitusta, jossa havahdumme kielen somaattista avaruutta muokkaavaan luontoon.

Lukiessani Mirkka Rekolan kolmatta runoteosta Syksy muuttaa linnut viime keväänä pidin mielessäni, että runoilija itse kertoo kokoelman kirjoittamiseen liittyneen kokemuksen "poistumisesta". Vaikken ollut varma, mitä se merkitsi, se kiehtoi. Kenties oli kyse havaitsijattomasta havaitsemisesta. Tai ehkä jostakin muusta. Valmistauduin siihen että kirjalla voi olla vaikutus, jota en ennalta tunne. Liian harvoin luen sillä tavoin. Yleensä lukiessa havahtuu itseä koskettavissa kohdissa, jos käytössä on vähimmäismäärä uteliaisuutta. Nyt yritin kuitenkin lukea muutakin kuin sitä, mikä minua koskettaa. En yhäkään tiedä ”poistumisesta”, mutta erästä runoa lukiessani tilankokemus avautui kaikkiin suuntiin:

"Olet näkevä toisin, et näin,

tämä olisi ajatuksen lento,

suuren keinusi kuviteltu

ihme että putoaisit

linnun hahmoon

syöksyisit yhdessä kuilussa

kaikki ilmansuunnat

katoamatta."

Myöhemmin luin esseetä, joka lainasi tiibetiläisen Chögyam Trungpan Shambhallah -kirjaa. Trungpa kirjoittaa pelon ja toivon ylittämisestä. ”Outrageousness”, joka tästä seuraa on Sarvamitran suomennoksessa ”riehakkuus”, mutta kääntyy myös ”hillittömyydeksi” – tai ”suunnattomuudeksi”:

"Riehakkuuden vertauskuva on garuda, tiibetiläinen tarunomainen lintu, josta perinteisesti puhutaan lintujen kuninkaana. Garuda kuoriutuu munasta täysikasvuisena ja kiitää kauas avaruuteen levittäen ja kurottaen siipiään yli kaikkien rajojen. Samalla tavoin riehakas soturi, joka on voittanut toivon ja pelon, tuntee suurta vapautta. Riehakas mielenlaatu on siis hyvin nopea. Ihmisen mieli käsittää koko avaruuden. Se ylittää kaikki mahdollisuudet pidätellä ohjaksia. Se suuntautuu vain yhä laajemmalle. Garuda-kuninkaan tapaan riehakas soturi ei kohtaa mitään, mikä estäisi hänen avaraa mieltään.

Riehakkuuden soturi ei pyri mittaamaan avaruutta, koska esteitä ei ole missään. Ihmistä ei huolestuta, kuinka kauas hän pystyy etenemään ja missä määrin hänen pitäisi hillitä itseään. Hän on hylännyt kokonaan oman edistymisensä mittaamisen viitekohdat. Hän on tavattoman vapautunut. Riehakkuus on laaja mieli, joka on ylittänyt tuonpuoleisen."

Ruumiillinen lukukokemus tilan vapaasta aukeamisesta ympärilläni toistui tätä lukiessa. Kokemus ei ollut sama, mutta siinä määrin yhteisellä tavalla poikkeuksellinen, että aloin pohtia, onko tällainen linnun kirjallinen hahmo yleinen, ja miksi en ole ennen kohdannut sitä tällä tavalla. Ibn Arabin universaalin puun oksilta puhuvat neljä lintua edustavat todellisuuden olemuksen prinsiippejä tavalla, jossa lentämisen tai tilan kokemus ei nouse keskiöön. Marja Mattlarin Lintu-kappaleessa linnun suunnattomuus nähdään ulkopuolelta toisessa ihmisessä kuoleman hetkellä. Samaa laatua en myöskään kohtaa Richard Bachin Lokki Joonatanissa: Joonatanin lentämisen vapaus ja lintuus on ensin ajassa kehittyvää, sitten hyppyä rajoitteiden yli, ei tilallista rajattomuutta. Trungpan ja Rekolan linnut ovat hetken suunnattomuudessa, laajentuvassa tässä.

Etsin turhan kaukaa. En muistanut lukeneeni jotain tällaista jo pari vuotta aiemmin. Kun sattumoisin löysin tekstin uudelleen, ymmärsin, että jo ensi kertaa lukiessani olin kokenut Tiina Lehikoisen Isoympyräkatu-kokoelman tekstin ”16.6.2007/klo 06.37” erityisellä tavalla.

"Piirrän kokoistasi valoa, aamu-sinä, jättiläishaukka, männynkäpy, kuukkeli -- sormien oksastoissa taivasvärit, lakeus, lakipiste. Olemme jättiläiskottarainen, sen verran äärettömyttä, yhtä rajaa."

Minulle "[o]lemme jättiläiskottarainen, sen verran äärettömyyttä" kuvaa tätä samaa suunnatonta lintua kuin Rekolan näkemisen lintu ja Trungpan Garuda. Yhdistin Lehikoisen runon muinaisegyptiläisen veistotaiteen motiiviin, jossa valtava Horus-haukka suojelee jaloissaan seisovaa pikkuruista faaraota. Kenties viidennen kerran Lehikoisen tekstiä lukiessani näen sanan "jättiläishaukka", vaikka itsekin naputtelin sen tietokoneelle tekstiä kopioidessani. Näin vain kottaraisen, lempilintuni; en nähnyt lukemiseni rajaa. Keskustelussa Lehikoinen vahvisti egyptiläisen assosiaation: hänelle merkittäviä ovat haukkaveistoksista ne, joissa haukka nousee pään takaa ihmisen ylle.

Yhteistä näille kolmelle tekstille on paitsi linnun ja suunnattomuuden ilmaisut, myös pyrkimys ”läsnäolon” tai ”näkemisen” muutokseen. Trungpalla tämä on ilmeistä – olla lintu on pelon ja toiveen ylittävä mahdollisuus. Rekolan runo lupaa ”näkemisen” muuttuvan – ja sitten muuttaa sen avoimessa lukijassa. Lehikoisella pyrkimys ilmenee epäsuoraan kielellisissä hahmoissa, jotka haastavat tavanomaista käsitystä maailmasta: valon piirtäminen, lintujen jättiläismäisyys, ihmisen raajan samaistaminen puun oksaan ja puhe ”meidän” olemisesta erottelematta subjekteja ehdottavat lukijalle tiettyjä tapoja kokea. Kaikki suunnat on suunnaton, "yhtä rajaa" – rajan kaikkiallisuudessa voi kokea äärettömyyden.

Kenties kirjallinen lintukokemus on linnunhahmoisen vapauden kokemista sisäpuolelta, "lintuna". Sisältä koettavat kielelliset hahmot eivät edes runoudessa ole liian yleisiä, sillä kielen esineellistävät kyvyt ovat yleisemmin käytössä kuin kielen kyvyt herättää meissä sisäinen aistimus ja tunne jonkin toisen olemisesta.

Edellä tarkoitukseni ei ollut vain kuvailla erästä toistuvaa lukukokemusta. Toivon esimerkillä kirjallisten lintujen suunnattomuudesta herättäväni lukijoiden kiinnostuksen siihen, miten kukin kirjoittamisen tai lukemisen hetki haastaa kokemuksen tajuisesta ruumiista ympäröivässä maailmassa. Tällainen käsitys kirjoituksen ja ihmisorganismin yhteydestä sivuuttaa tarpeettomana kysymykset, kuten ”voiko esikäsitteellistä kokea”, sillä käsitteellinen kokemus asettuu vain yhdeksi kerrostumaksi tai sävyksi monitahoisessa tajunnallisessa kokonaisuudessa. Miksi me luemme ja kirjoitamme?

Hartolassa 31.12.2012