yhteensattuma viululle ja kitaralle

Noin viikko sitten päädyin jonakin iltana Turun kaupunginkirjaston vanhan puolen eteisaulaan, ja kuulin ylhäältä musiikia, jonka tunnistin kokemuksellisesti, mutten heti osannut nimetä. Seurasin ääntä, nousin portaat musiikkiosastolle ja tulin levyosaston päätyyn, sinne missä länteen antava ikkuna näyttää Linnankadun liikenteen ja näin keväisin laskevan auringon. Siellä soi Arvo Pärtin Fratres viululle ja kitaralle. Mikä sydäntäravitseva hetki. Myös viulistin kamppailu huiluäänien soittamisessa oli yksinomaan koskettavaa siinä hetkessäni. Joku nätti tyttö yleisössä vilkuili, kuten minäkin, mutta emme kiinnostuneet toisistamme.

Arvo Pärtin Fratres kuuluu niihin hänen teoksiinsa, joita olen kuunnellut noin kahdentoista vuoden ajan. Pärtillä on parhaimmillaan kyky säveltää hengellisesti koskettavaa, älyllisesti rauhoittavaa ja tunteellisesti haastavaa musiikkia, joka paitsi luo oman äänellisen maailmansa - mikä ei ole ihan itsestäänselvää kun klassisen musiikin soundimaailma on kuitenkin suht vakiintunut meikäläisen ei-muusikon-korvissa - myös onnistuu kuulijan niin halutessa hetkittäin edustamaan toista maailmaa, joka on, mutta ei kuulu. Olen ollut iloinen aina kun on sattunut mahdollisuus kuulla näitä teoksia elävässä tilanteessa.