keskiviikko 26. syyskuuta 2007

Kritiikin kirjoittamisesta (jotta välttäisin kirjoittamisen tässä hetkessä)

Vain jos menettäisin täysin vastuuntuntoni voisin tienata kritiikien kirjoittamisella. Tietysti ainoa mielekäs motiivi kirjoittaa arvosteluja toisten tekeleistä, kuten runoista, on jokin tarve reagoida siihen, mitä tapahtuu, ehkä jonkinlainen tarve kiinnittää jonkun toisenkin huomiota niihin seikkoihin joita itse pitää tärkeinä mutta liian vähän huomioituina.

Toisaalta kritiikin kirjoittaminen on aina mahdollisuus arvioida uudelleen myös omia käsityksiä, mieltymyksiä, lukutottumuksia tai hahmotustapoja. Parhaat kritiikit pitävät sisällään ainakin kaksi näkökulmaa tai kokemusta samasta teoksesta. Näkökulman tai kokemuksen muuttaminen yhdestä toiseksi voi olla jopa tuskallista, joten kriitikolla on aina mahdollisuuksia oppia. Tässä mielessä liian monien kritiikkien kirjoittaminen lyhyessä ajassa todennäköisesti laskee niiden tasoa, mutta toisaalta tietty rutiini voi auttaa löytämään empatiaa itselle vieraaseen tai vastenmieliseen ilmaisuun, tyyliin, aiheeseen tai muuhun.

Kirjoitan paraikaa eräästä uudesta runokirjasta. Työ on minulle aika tyypillisessä välivaiheessa: tekstiä on liikaa ja se on suhteellisen jäsentymätöntä. Vaikka tähän blogiin kirjoitan yleensä täysin spontaanisti, kritiikkini syntyvät yleensä jonkinsortin muistiinpanojen pohjalta, ja ovat siten sirpaleisia. Sirpaleiden hiominen ja yhteen sulattaminen on joskus turhankin työlästä, ja esimerkiksi nyt huomaan vältteleväni työntekoa, ja olen ryhtynyt tälläiseen metakritiikin kirjoittamiseen.

Usein on hyödyllistä ajatella, kenelle jotakin tekee, teki sitten taidetta tai taidekritiikkiä. Kirjoitanko esimerkiksi nyt isälleni, tai jollekin tutulle tai puolitutulle kriitikolle, tai jollekin ihannelukijalle, ja kuka hän sitten olisi? Kritiikkien ihannelukija saattaisi olla avoin tekijä - ja siinä määrin kuin vaikkapa runoteoksen kirjoittaja ja lukija ovat molemmat sen tekijöitä (tai potentiaalisia tulevien runojen tekijöitä), avoin tekijä voi olla kuka tahansa, mutta ilman muuta avoin tekijä pitää sisällään myös kuvitelman kohdeteoksen "oikeasta" tekijästä. On tavallaan epäkohteliasta ja typerääkin suunnata kritiikkiä tekijälle - tässä on aina opettamisen tai ylimielisen asenteen vaara -, mutta jos kuvittelen tilannetta, jossa omia tekeleitäni julkisesti arvioitaisiin, mielelläni ajattelisin, että edes osa palautteesta olisi ikään kuin minulle, tai että kritiikki keskustelisi tekstieni kanssa. Tässä pitää mainita, että enhän minä mitään tekstejä omista tai hallitse, mutta tietyssä määrin kyllä samastun niihin ja niiden syntyprosessiin, jossa olen ollut mukana keskeisenä - uh - tekijänä. Ja kyllä, minusta opettaminen on joskus aivan terveellistä - nimenomaan tekona, ei opettaja-roolina. Ja siinä mielessä kriitikon on oltava tarkkana, vältettävä opettajuus, mutta opetettava (niin itseään, potentiaalisia lukijoita kuin runoilijoitakin) silloin kun siihen on syytä. Erehtymisen riski on valtaisa. Ilman epävarmuutta ja täydellisen epäonnistumisen riskiä kaikki taide ja kritiikki pitäisi lopettaa.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Pidin heti ajatuksesta, että kritiikin ihannelukija voisi olla AVOIN TEKIJÄ.
(se minkä paikka on runossa, kun kirjoittaja on poissa).

Mutta kritiikki ei ole runoutta, se ei puhu samaa kieltä. Yleensä sanotaan että se on metakieltä, mtta Blanchot sanoo sen paremmin, vaatimattomuutta ja nöyryyttä korostaen:

"ei-poeettisen kielen meluisassa tuoksinassa runot ovat kuin vapaasti ilmassa roikkuva kirkonkello, sen värähtelemiseen riittää kevyesti putoilevan lumen lähes huomaamaton töytäisy, joka silti kykenee vavahduttamaan sitä harmonisesti aina riitasointuun saakka."

Tästä kuvasta voisi ehkä jatkaa avoimen tekijän suuntaan...

jonimatti joutsijärvi kirjoitti...

Hyvin muotoiltu: "se minkä paikka on runossa, kun kirjoittaja on poissa" - ja kirjoittajan kannalta: se, mikä korvaa hänet kirjoituksen ajaksi jotta runo olisi mahdollinen. Siis kyseessä on todellakin eräs ihanne.

Tuohon, onko kritiikki runoutta, voi ehkä sanoa, että ei toki yleensä, mutta samoin kuin eri runot ovat monesti ennemmin sukua eri kuville, musiikeille, eleille jne. kuin toisille runoille, voi eräs runo olla enemmän sukua eräälle kritiikille kuin toiselle runolle...

Nöyryydessä ja vaatimattomuudessa on aina se ongelma, että kun ne ovat tietoisia, niistä yleensä tulee jotain muuta kuin mitä ne olivat tiedostamattomina.

Entä: "Röyhkeästi avoin", "Tahallaan auki", "Auki revitty", "Revin sen rikki ja kauhukseni huomasin että nyt se on auki"