Kritiikin kirjoittamisesta (jotta välttäisin kirjoittamisen tässä hetkessä)

Vain jos menettäisin täysin vastuuntuntoni voisin tienata kritiikien kirjoittamisella. Tietysti ainoa mielekäs motiivi kirjoittaa arvosteluja toisten tekeleistä, kuten runoista, on jokin tarve reagoida siihen, mitä tapahtuu, ehkä jonkinlainen tarve kiinnittää jonkun toisenkin huomiota niihin seikkoihin joita itse pitää tärkeinä mutta liian vähän huomioituina.

Toisaalta kritiikin kirjoittaminen on aina mahdollisuus arvioida uudelleen myös omia käsityksiä, mieltymyksiä, lukutottumuksia tai hahmotustapoja. Parhaat kritiikit pitävät sisällään ainakin kaksi näkökulmaa tai kokemusta samasta teoksesta. Näkökulman tai kokemuksen muuttaminen yhdestä toiseksi voi olla jopa tuskallista, joten kriitikolla on aina mahdollisuuksia oppia. Tässä mielessä liian monien kritiikkien kirjoittaminen lyhyessä ajassa todennäköisesti laskee niiden tasoa, mutta toisaalta tietty rutiini voi auttaa löytämään empatiaa itselle vieraaseen tai vastenmieliseen ilmaisuun, tyyliin, aiheeseen tai muuhun.

Kirjoitan paraikaa eräästä uudesta runokirjasta. Työ on minulle aika tyypillisessä välivaiheessa: tekstiä on liikaa ja se on suhteellisen jäsentymätöntä. Vaikka tähän blogiin kirjoitan yleensä täysin spontaanisti, kritiikkini syntyvät yleensä jonkinsortin muistiinpanojen pohjalta, ja ovat siten sirpaleisia. Sirpaleiden hiominen ja yhteen sulattaminen on joskus turhankin työlästä, ja esimerkiksi nyt huomaan vältteleväni työntekoa, ja olen ryhtynyt tälläiseen metakritiikin kirjoittamiseen.

Usein on hyödyllistä ajatella, kenelle jotakin tekee, teki sitten taidetta tai taidekritiikkiä. Kirjoitanko esimerkiksi nyt isälleni, tai jollekin tutulle tai puolitutulle kriitikolle, tai jollekin ihannelukijalle, ja kuka hän sitten olisi? Kritiikkien ihannelukija saattaisi olla avoin tekijä - ja siinä määrin kuin vaikkapa runoteoksen kirjoittaja ja lukija ovat molemmat sen tekijöitä (tai potentiaalisia tulevien runojen tekijöitä), avoin tekijä voi olla kuka tahansa, mutta ilman muuta avoin tekijä pitää sisällään myös kuvitelman kohdeteoksen "oikeasta" tekijästä. On tavallaan epäkohteliasta ja typerääkin suunnata kritiikkiä tekijälle - tässä on aina opettamisen tai ylimielisen asenteen vaara -, mutta jos kuvittelen tilannetta, jossa omia tekeleitäni julkisesti arvioitaisiin, mielelläni ajattelisin, että edes osa palautteesta olisi ikään kuin minulle, tai että kritiikki keskustelisi tekstieni kanssa. Tässä pitää mainita, että enhän minä mitään tekstejä omista tai hallitse, mutta tietyssä määrin kyllä samastun niihin ja niiden syntyprosessiin, jossa olen ollut mukana keskeisenä - uh - tekijänä. Ja kyllä, minusta opettaminen on joskus aivan terveellistä - nimenomaan tekona, ei opettaja-roolina. Ja siinä mielessä kriitikon on oltava tarkkana, vältettävä opettajuus, mutta opetettava (niin itseään, potentiaalisia lukijoita kuin runoilijoitakin) silloin kun siihen on syytä. Erehtymisen riski on valtaisa. Ilman epävarmuutta ja täydellisen epäonnistumisen riskiä kaikki taide ja kritiikki pitäisi lopettaa.

Sauli Niinistö,

sattuma ei pelastanut sinua. Kenties
jokin vieras järjestys
tarvitsee sinun kasvojasi
puhuakseen läpi, kenties
sinua tarvitaan tämän järjestelmän romauttamiseen
Tai ehkä julkinen empatiasi
ja julkea lyhytnäköisyytesi
vielä törmäävät yhteen, ja mitä siitä seuraa
ei ole sattumaa
Ja voi olla ettei niin käy,
voi olla että sinun merkityksesi
on verhota vielä hetken, vielä yhdellä
unen kerroksella
kummallisia asentojasi ympäröivää
julkista narkoosia

Minun ystäväni näkevät näkyjä
kaupungit hautautuvat
nesteeseen, tai
Euroopan hautaavat
arabit
Minun ystäväni tietää
että ne ovat kollektiivisia pelkoja
Luotan häneen, mutta mitä on pelko
Ennakkoa tulevasta
tuntemattomasta, jota
sattuma ei paljasta

Pyydän ettet kuvittelisi
järjestyksen
olevan puolellasi, jos se sinut herätti
lukemaan suomalaista proosaa
Armo siinä mielessä kuin minä sen kuvittelen
on vain yksilökeskeistä toiveajattelua
jonka suorat suhteet todellisuuden ilmiöihin
eivät kerro välttämättä mitään armosta
Pyydän, että
voisimme ymmärtää rakkauden ylipersoonallisena
jossa kuoleman kasvoilta puuttuu
katsomisen salliva verho
jonka levottomat lapset kuitenkin repisivät alas

Sentimentaalisuus sekoittaa täyden egon tyhjään itseen
ja emootiot intensiteetteihin

Meni hyvin kauan
Kun päivä painoi kasvojaan alas
Ahtaudessa, vasten hikirauhasia, kauan
Opin tunkeutumaan sieraimesta sisään
Tuuhean metsän läpi, siellä minut haistettiin läpikotaisin
Ja nousin rinnettä metsän ylle, eikä siellä ollut enää mitään
Päivän yllä, läpikodan yllä
Ajalta paennutta savua
Ja sitäkin ohuempaa kirjepaperia
Tähdenläpien ulkopuolella

Hänelle sanottiin, että herkkyyttä voi käyttää muuhunkin kuin ihmisiltä ja maailmalta suojautumiseen. Sitten hän jäi odottamaan. Ei tapahtunut mitään. Hän vähitellen tajusi, että hän odotti kohtalonviivojensa syvenemistä.

Heistä tuli huonekaluja kuolemansa jälkeen.
Heidät pakotettiin huonekaluiksi.
Pakottamisen välineet olivat niin kehtityneitä ja oikeassa terässä
että kaikki sujui miltei pehmeästi ja liukkaasti
joskin äänekkästi.

Olen kateellinen koivuille, minuun
eivät tiaiset tule sukeltelemaan, laulamaan
ja sukeltamaan. Minä rakastan
koivuja ja lintuja. Eniten rakastan
sinitiaista, joka hakee laastia tiilten välistä.

"Oman kokemukseni perusteella 90-luvun olennaisinta runoutta kirjoittivat ja lauloivat Jeff Buckley My Sweetheart the Drunk -levyllään ja Aki Yrjänä parilla-kolmella CMX:n levyllä."

Niin mitähän tällä nyt yleensä saatoin tarkoittaa? Lause olisi ihan ymmärrettävä ilman ajanjakson rajausta ja ylisanoja. Mutta niiden kanssa se on käsittämätön. Tietysti väitin, että oman kokemukseni perusteella, jolloin väite on täysin subjektiivinen ja siinä mielessä vastaansanomattoman yhdentekevä, paitsi jos on kiinnostunut minusta tai kokemuksistani, mikä olisi kovin hassua.

Tietysti tiedän, missä tilanteessa kirjoitin tuon lauseen. Olin juuri kuunnellut CMX:n Aurinko-levyn ja paraikaa kuuntelin Jeff Buckleytä. Muistelin sitä, kuinka olen aiemmin kuunnellut niitä, ja kuinka tietyt kappaleet ovat avanneet tai avautuneet tavoilla, joiden vaikutus ei häviä koskaan minusta.

Ja tähän, ettei oikeastaan mikään muu 90-luvulla tehty runous tai laulumusiikki ole aiheuttanut minussa samaa, vaikka Nick Caven Mercy Seat voisi yltää lähelle, ja jokin muukin, esimerkiksi Gösta Ågrenin eräät runoteokset. Ja tähän? Juuri tällä tavalla blogikirjoituksessa muisti pätkii.

Tietysti pyrkimyksenä oli kai myös aiheuttaa itselleni tiettyä häpeää, sillä nykyään on kovin vaikeaa suhtautua Yrjänään ja orkesteriinsa täysin vilpittömästi, vaikka minä tuskin kirjoittaisin runoja (tai no, sellaisia runoja kuin kirjoitan) ilman Kanniaisen ajan CMX:ää.

Törmäsin muuten tänään Isaac Bashevis Singerin lauseeseen, jossa kutakuinkin tuomittiin itsestään kiinnostunut kirjoittaja maailman surkeimmaksi olennoksi. Se on ihan hyvä muistutus. Olen kirjoittanut tässä blogissa paljon itsestäni. Se varmaan jatkuu, matka ylös tästä kuilusta on vaikea, mutta matka on ehkä silti alkanut. Tai jotain.

Buckleystä voisin todeta, että levynsä My Sweetheart the Drunk viimeiset neljä laulua (ja ehkä joku muukin laulu) edustavat minulle parhaimmillaan ja hetkittäin sekä kirjoituksena että musiikkina sellaista olennaista tunneilmaisua, johon ei useinkaan huomaa kenenkään pääsevän. En jaksa nyt eritellä tätä tarkemmin.

90-luvun olennaisista täytyy mainita kyllä myös Cohenin Future-albumi, jota olen alkanut vasta tämän vuoden aikana tajuta paremmin.

Mutta mikä ihmeen "90-luku", miksi hahmotin koko asiaa alunalkaenkaan sellaisen kuvitelman kautta?

Vieläkö laulaa satakieli
elämänsä tarinaa
rajalla jota ei ole
olemisen avarassa
hiljaisuudessa



---

Lähteenä Jan Kaplinskin, Helen Kellerin ja Johannes Salmisen teokset

Esitys 6: äänirunouden seminaari oli Kuopiossa 8.9.

Kuopion äänirunousseminaari oli minulle avartava kokemus. Ensinnäkin se oli harvinainen tilaisuus kohdata kokeneita, laaja-alaisia, vapautuneesti työskenteleviä äänitaiteilijoita, nimittäin Juha Valkeapää ja Charlie Morrow. Toisaalta se oli myös itselleni koetus: olin seminaarissa jonkinlaisen kommentoijan roolissa, ja se tarkoitti välttämättä kuunteluun herkistäytymistä ja esiinnousevien kysymysten nopeaa (muttei liian nopeaa) ja täsmällistä ilmaisua.

Taustani performanssi- ja äänitaiteeseen on melko vakava, joten Juha Valkeapään rento ja leikkiin paneutuva ilmaisu oli hyvä esimerkki vastapainosta, jota jonkinverran kaipaan. Kiinnostavaa esimerkiksi on hänen tapansa tehdä muotokuvia ihmisistä äänen kautta. Seminaarin puhetta johti Leevi Lehto, josta Juha muotoili äänikuvan. Äänimuotokuva perustuu, sikäli kuin sitä ymmärsin, tietoisten ja tiedostamattomien havaintojen kääntämiseen hetkellisessä improvisaatiossa vapaaksi ääneksi, joka oudolla tavalla onnistuu kuvaamaan kohdettaan aika tarkastikin. Prosessia ei siis oikeastaan voi helposti analysoida (mikä olisi kiinnostavaa).

Jotain hauskaa on siinäkin, miten Valkeapää on lanseerannut 90-luvun alkupuolella termin "äännelmä" tarkoittamaan kutakuinkin (jos oikein muistan) teatterin ja musiikin väliin sijoittuvaa ääni-ilmaisua, joka kertoo tarinoita vailla sanoja ja jossa äänten käyttö on täysin vapaata (usein improvisoitua tai improvisaatiota hyödyntävää) (musiikin konventioista) - ja miten itse käytän termiä paljon väljemmässä merkityksessä. Nokturno.orgista löytyy eräs äännelmäni, jossa on keskeisessä roolissa sanat.

Charlie Morrow aloitti esityksensä lauluilla ja munniharpun soitolla, jotka toivat esiin hänen tekemisensä kytköksen alkuperäiskansojen musiikkiin. Kiehtova oli unilaulu, joita hän esitti ainakin kaksi, ensin selvittääkseen mistä on kyse, ja sitten jotta yleisö voisi osallistua siihen. Unilaulu kuullosti hieman rauhalliselta joikaamiselta tai vastaavalta sanattomalta laululta, ja sen aikana Morrow siirtyi unennäkötilaan, ja laulun loputtua kertoi mitä oli nähnyt. Toisen laulun jälkeen hän halusi kuulla yleisön mahdollisia unikuvia - joista kaikki liittyivät veteen, kalastamiseen, koukkuihin, veneisiin. Laulu siis avasi jonkin yhteisen kuvittelun tilan, mikä on aika häkellyttävää.

Morrowin taiteellinen työskentely on muodoiltaan hyvin laajaa, eikä rajoitu vain noihin äärimmäisen kiinnostaviin pienimuotoisiin lauluihin. Tarkastakaa vaikka hänen sivuiltaan.

Miten seminaari sitten liittyi (ääni)runouteen? Ääni kielenä on kielten välinen, ja osittain ne ylittävä, osittain kielten ulkopuolinen. Sen yhteys hengitykseen ja keholliseen olemiseen värähtelyjen kautta on tärkeää. Ihminen voi kuunnella myös suurilla luillaan, ja luuttomalla tilalla luiden ympärillä ja alla. Morrowin laulujen kuuntelemisella oli minuun maadoittava vaikutus: asetuin kehooni ja painovoimaan normaalitilaa täsmällisemmin. Luulen, ettei ilman tarkkaavaista kuuntelua tuollaista maadoittumista ehkä tapahdu, ainakaan yhtä helposti. En muistakaan enää, oliko minulla tämän kappaleen kysymystä kirjoittaessani jotain muutakin sanottavaa kuin tämä. Joka tapauksessa, äänellä on suora yhteys kuuntelijan olemiseen: se ehdottaa rentoutumista tai jäykistymistä, välittää informaatiota ja mielikuvia. Ääni läpäisee aineen. Kaiken taiteen olennainen kysymys on, millaista olemista se mahdollistaa tai ehdottaa.

Tässä nyt joitakin päällimmäisiä muistikuvia ja keskentekoisia ajatuksia viikontakaisesta Kuopiosta. Kenties lisää myöhemmin.

päin vastoin kuin d&g sanovat
mikään keho ei ole kvalitatiivisesti sama kuin toinen
mikään laji ei ole kvalitatiivisesti sama kuin toinen

I didn't get a google poem

Active Server Pages error 'ASP 0113'

Script timed out

/google/poem1.asp

The maximum amount of time for a script to execute was exceeded. You can change this limit by specifying a new value for the property Server.ScriptTimeout or by changing the value in the IIS administration tools.

Esitys 5 - joitakin ideoita

Minua kiinnostaa esitystaide vain tietyissä olosuhteissa, ja siksi koen juuri näiden olosuhteiden luomisen opiskelun tärkeäksi. Sellaisen ryhmätyön, jossa päämääränä ei ole määritelty estetiikka, hyvä esitys, tai edes välttämättä esitys lainkaan. Esikuvia tällaiselle työlle on paljon, Grotowskin työskentely, tai Gurdjieffin työskentely Grotowskin esikuvana, tai Kirkkopellon luotsaama Toisissa tiloissa -projekti, tai moni muu toiminta jossa en ole itse ollut mukana.


Itseäni kiinnostavia seikkoja, joiden kokeilu ryhmässä olisi mahdollista

Tilan muuttaminen - miten saada aikaan ilmapiirin muutos jossakin tilassa teoilla tai ilmaisuilla

Pysyminen - miten pysyä jossakin (mielen) tilassa pitkiä aikoja

Ideoiden ja ruumiillisuuden suhde - kuinka ruumiillistaa idea tai tulla idean ruumiiksi?

Tarkkaavaisuuden ja aistien avaaminen - erilaisia harjoituksia ryhmässä havaintokyvyn ja tietoisuuden terästämiseksi

Ja keskeisesti haluaisin pitää esillä myös kysymystä, miten näitä tai muita opintoja tai harjoituksia voi tuoda sosiaaliseen todellisuuteen, kenties esitysten, kenties aktioiden tai tapahtumien tai sattumien kautta.

En ole koskaan ollut ryhmässä, jossa olisin kyennyt pitkäjänteisesti toteuttamaan tällaisia asioita.

Oman kokemukseni perusteella 90-luvun olennaisinta runoutta kirjoittivat ja lauloivat Jeff Buckley My Sweetheart the Drunk -levyllään ja Aki Yrjänä parilla-kolmella CMX:n levyllä.
Tästä en pääse vielä eteenpäin.

Luin Islamic patterns -teoksen alkusanoja ja oivalsin jotain. Referoin tähän sotkien mukaan omaa ajatteluani:

Alkuperä ei löydy palaamalla ajassa taakse, vaan kulkemalla tässä sisään päin. Kaksiulotteinen ideoiden ja arkkityyppisten muotojen maailma on paratiisillinen, lähempänä todellisuuden ykseyttä kuin kolmiulotteinen maailma jossa elämme. Alkuperän etsintä länsimaisittain menneestä, neljännestä ulottuvuudesta, on siis alkuperästä etääntymistä.

Ruumiillistumisen, tähän ruumiiseen henkenä syntymisen ajatus taas pyrkii tuomaan alkuperän kolmanteen ulottuvuuteen. Joten, jos epäperspektiivinen kirkkotaide on muodollilta perusteiltaan lähempänä todellisuuden ykseyttä kuin renessasnssin realismi, voi silti kuvitella taiteen, joka etenee uusiin ulottuvuuksiin, tilaan ja aikaan, muttei hukkaa yhteyttään alkuperään, sisäiseen todellisuuteen, vaan on sen ruumiillistuma.

Näin voin ymmärtää jotain lisää 'anhavalaisesta kuvarunoudesta', ja siitä että korkeamman ulottuvuuden, ikuisuuden tai ideamaailman olennot ovat liikkumattomia ja kuolleita
- ilman ihmistä joka idean tuo aikaan ja tilaan työssään. 'Kuvaruno' koskettaa ideoita - on miltei vain ideoita, juuri ja juuri maailmaan tulleita.

Haluan taidetta, jossa suurimmat ja sisäisimmät iedat elävöittyvät kaikille aisteille, kaikkiin ulottuvuuksiin, joille se saa ihmisen herkistymään ja joiden kautta ihminen havaitsee oman paikkansa ja suuntansa.

Näin häiritseviä unia. Oli jotain metapsyykkistä riitaa ystävän kanssa. Jotain perimmäisen olennaista. Päivällä, valveilla, tai ainakin luulen niin, keskustelimme torin yllä kahvilassa perusteellisesti, ja junat katkaisevat painollaan kaiken kaupunkien välillä. Näin unia, aamulla hyväksyin vangituksi, tuomituksi tulemisen, vuosi ahtaassa huoneessa toisten nuorten ihmisten kanssa oli edessä, en enää muista miksi. Kädetön enkeli jolla on rinnat ja joka suu auki tanssii kuin peura tai susi, nyt sen aurinko lävistää enkä voi enää nähdä sitä.

"moralismin kategorinen konditionaali"
kirjoittaa Hannu Helin

Moralismi kaikissa muodoissaan näyttää johtavan ihmisen harhaan, pois läsnäolosta, kuvittelemaan että minun tai sinun tai maailman pitäisi olla toisin - joka on totta, mutta ei koskaan moralismin vuoksi. Laki tai anarkia päämäärinä ovat harhaisia, paskaa, mutta välineenä välttämättömiä, niin kuin paska on välttämätöntä sille joka syö ja kosmokselle kaikissa muodoissaan.

Moralisti haluaa tietää mielipiteet ja mieliteot ja että ne ovat yhtä keskenään, ja samat toisilla ja hänellä itselleen. Moralistin piteet ja teot ovat ristiriidassa (toisten mielten kanssa).

Alkoholismin ja moralismin välisen ristiriidan voi ratkaista todellisuudentajua kasvattava toiminta. Sekasortoisen olemisen ja moralistisen jäsennyspyrkimyksen voi sovittaa huumorintajuun kompastuminen.

Jos ihmisen jumalkuvat syntyivät eläinhahmoissa, kehittyivät eläinpäisiksi tai -hahmoisiksi ihmisiksi ja edelleen ihmisenmuotoiseiksi, nyt ollaan kehitysvaiheessa, jossa symboliton ihmisruumis vailla eläintä ja jumalaa on palvonnan tai huolenpidon kohteena näyteikkunoissa, joiden nukkeja hoivataan kuin jumalpatsaita Babylonissa tai balsamoituja kuninkaita Egyptissä.

Tietysti tämä kehityskulku on valheellinen, mutta on hauska laulaa duettoa perämoottoreiden kanssa kun istuu saaren sisäjärven rannalla keskentekoisella laiturilla.

Kuva jumalasta muodostuu siitä mitä olen kohdannut elämässä, se ei ole jumala, mutta mitään muutakaan ei ole mistä voisin luopua.

Jumalan kuvat kehittyvät hämärässä
silmäluomen reikä, rako,
camera obscura