perjantai 6. kesäkuuta 2008

tarkkuuden vaatimuksesta ja yleisen kriitikkouden mahdollisuudesta

Tulin pohtineeksi kritiikin tekemistä:

Tyypillinen kritiikin lukijoita tai kohteita ärsyttävä kriitikon puhetapa on opettajamaisuus. En tiedä, kuinka täsmällisesti opettamisen voi erottaa kriittisten huomioiden esittämisestä. Onko opettamisen ärsyttävyys jossakin retoris-tunteellisessa sävyssä, vai siinä, että kriitikko puuttuu tekijän tulevaan tekemiseen ehdottamalla jotakin toisenlaista esteettistä tms. ratkaisua kuin kritisoitavassa teoksessa käytetään? Kaikki tällainen riippuu tietysti tilanteesta ja monista seikoista, eikä mitään kategorisia sääntöjä voi asettaa. Opettajamainen puhe, kenties jopa hyvin kyyninen sellainen, voi kritiikissä olla myös nautinnollista luettavaa - etenkin, jos lukija sattuu inhoamaan kritisoitavaa teosta. Toisaalta, jos pohditaan, mikä on kritiikin tehtävä ja päämäärä, voi todeta, ettei kyynisyys tai hetkellisen nautinnon tuottaminen kuulu sen olennaisiin päämääriin.

Kritiikin hetkellinen päämäärä on tiedottaminen, esittely ja sen sellainen, mitä jotkut kutsuvat esimerkiksi tuoteselosteen laatimiseksi. Kritiikin laajempana päämääränä on taiteen arvottaminen, mutta tämä itsestäänselvyys, joka aina kritiikeistä puhuttaessa todetaan, on aivan liian epäselvä ja ympäripyöreä. Arvottaminen voi sisältää miltei mitä tahansa, ja juuri tästä syystä kriitikon täytyy olla tietoinen omista lähtökohdistaan, päämääristään ja keinoistaan kulkea niiden välillä. Yleinen kritiikki jättää väistämättä toteuttamatta arvottavan tehtävänsä ja mitä luultavimmin toistaa jo olemassa olevia arvoja.

Siksipä mielestäni opettajamaista setäilyä tai täteilyä häiritsevämpää kritiikeissä on se, jos kriitikko palauttaa itselleen hankalan teoksen omaan tuskaiseen (tai miksei innostuneeseen) luku-, katselu-, kuuntelu- tms. kokemukseensa ("teos ahdistaa minua", "en ymmärrä"), vallitseviin esteettisiin stilisoinnin ja tyylittelyn normeihin ("tämä noudattaa viimeaikojen muoteja" - tästä onkin näköjään nyt vaikeampi keksiä esimerkkiä), tai taidehistoriaan tai vallitsevaan käsitykseen siitä ("tämähän on jo tehty monituiset kerrat, ja vieläpä paremmin kuin nyt!"). Hedelmällisintä lienee, jos arvot, joihin teosta kritiikissä suhteutetaan, ovat sekä kriitikon henkilökohtaisten näkemysten että teoksen itsensä ja näiden kahden välisen kohtaamisen muodostamia.

Tietenkin vallitsevat normit, perinteet ja niiden tulkinnat vaikuttavat sekä teoksen että kriitikon esteettisiin arvoihin, mutta jotta olisi olennaista taidetta ja taiteen kohtaamista, teosten ja niiden tarkastelijoiden täytyy olla suhteellisen itsenäisiä käsityksissään ja havainnoissaan. Pelkästään yleisten normitusten muodostamaa taidetta ei kai silti tarvitsisi arvioida pelkästään yleisten normitusten kannalta.

Lisäksi painava kritiikki yleensä sisältää joko useampia näkökulmia tai sen ainoaa näkökulmaa on syvennetty niin, että se itsessään alkaa haarautua. Tämä asettaa tiettyjä vaatimuksia joko kritiikin pituudelle, mikä monissa medioissa on varsin rajoitettua nykyisin, tai kritiikin ilmaisun rytmille. Lyhyt, tiheä ja tarkka kritiikki voi olla aivan hyvä, mutta se implisiittisesti tuottaa lyhytkestoista teossuhdetta, sen muoto ehdottaa nopeaa tarkastelua.

Moninäkökulmaisuus auttaa pääsemään eroon teoskokemuksen tunteellisimmista seikoista ja kenties siten tuskaileva kritiikki muuttaa muotoaan, neutraloituu tms. Samoin itsestäänselvimpien tyylimääritelmien ja perinteeseen vetoamisten ansat vältetään paneutumalla teokseen useammalta puolelta. Lisäksi on aina tärkeää myöskin pyrkiä kielellistämään teoksesta tehdyt havainnot mahdollisimman tarkasti, esimerkiksi määrittelemällä ja kuvailemalla kritiikissä mainitut teoksen piirteet tai kokonaisuudet (rytmit, tyylit, ilmaisukeinot, teemat, väitteet, piilevät väitteet, luodut maailmat, hahmot, jne) ja havainnollistamalla, millaisia vaikutelmia ja kokemuksia nämä piirteet tuottavat.

Positiivinen palaute ei muka itsestäänselvästi kaipaa perustelua, mutta negatiivinen palaute on melko yhdentekevää, jollei se ole tarkkaa ja täsmällistä, jollei sitä voida konkreettisesti hahmottaa suhteessa teokseen, jollei teoksen ongelmallisia piirteitä voida siitä paikallistaa ja tunnistaa. Palautteen tarkkuus vaatii sitä, että ymmärretään, mistä näkökulmasta teosta tarkastellaan. Jotta kriitikko huomaisi näkökulmansa, hänen täytyy oikeastaan arvostella paitsi teosta, myös omaa tapaansa tarkastella sitä.

Siten kritiikin olennaisena päämääränä ja välineenä taiteen arvottamiseen on taiteen kokemisen uudelleenopettelu (teos tai kokemus kerrallaan) yhdistettynä kokemusten kielellisen artikuloinnin tarkentamiseen. Näin kritiikin tekeminen tulee hyvin lähelle taiteen tekemistä, filosofiaa ja itsehavainnointia.

Kun kokemisentapa tottumuksen ja syventämisen myötä alkaa saada kiinteän hahmon, haasteena on sen ylläpitäminen yhdessä hahmo-, kieli-, havainto- tai vastaavan herkkyyden rinnalla. Jähmettynyt luku- tai kokemistapa on sinänsä karmeaa ja taiteen kuolemaksi, mutta ollessaan riittävän laaja, tarkka, perusteltu ja näkemyksellinen, se on hyväksyttävissä ja itseasiassa välttämätöntä taiteelle. On vaikea sanoa, mikä on riittävää. Myöskään loputon herkkyys teosten vastaaonttamisessa ei kriitikolle riitä, mikäli häneltä puuttuu laajojen kokonaisuuksien hahmotuksen kyky, joka vaatii tiettyjä ajattelun ja havaintotavan perusrakenteita. Pelkästään herkkä kokeminen lienee jonkinlaisen optimaalisen yleisön piirre, ainakin sellaissa taidekäsityksessä, jossa yleisön tehtävä on olla hiljaa ja ottaa vastaan. Kaikesta pitävässä kriitikossa on jotain epäilyttävää.

Protestanttisten kirkkojen yleisen pappeuden oppia voidaan käyttää analogiana mahdolliselle kritiikkikulttuurin muodolle, jota kutsuttakoon yleiseksi kriitikkoudeksi. Runouskentästä (hiekkakentästä, pelikentästä, sotakentästä, miinakentästä, kuinka haluatte) nykyään monesti todetaan, että sieltä puuttuvat lukijat: vain runoilijat lukevat runoutta. Mutta kaikkihan kirjoittavat runoja! Kenties juuri tällainen tilanne voi tuotta yleisen kriitikkouden. Tällä hetkellä yleistä kriitikkoutta ei kuitenkaan ole kuin mahdollisuutena (ainakaan laajassa mitassa), sillä kovinkaan moni ei kerro lukukokemuksistaan, saati paneudu niiden artikulointiin. Kritiikkiä tulee kehittää samoin kuin runousoppejakin - mutta tällainen yleinen vaatimus ei tietenkään voi koskea jokaista: yleinen kriitikkous on vain mahdollisuus tai jonkinlainen kutsu:

Haluaisin kuulla, mitä luit ja miten.

1 kommentti:

jonimatti joutsijärvi kirjoitti...

Lisäys:
Tietenkin on ilmeistä, että Janna Kantolan kirjastani kirjoittama kritiikki herätti esiin näitä ajatuksia, mutta siitä huolimatta tämä teksti käsittelee tai ainakin pyrkii käsittelemään kritiikkejä yleensä, myös omaa kriitikkouttani.