homeopaattinen ensiapu ylpeyteen: katso itseäsi
nenänvartta pitkin

Domique Starck

Kuuntele Dominique Starckia. Ääniä myös tästä.

tämäkin katoaa.
myös tämä tuhoutuu.
tämä on jo menossa ohi.

itsekeskeisiä verbejä

mättää
minättää
minutella
minuuttaa

hole in the sky

valtavia rypistettyjä ja sitten avattuja folioarkkeja

revitään pitkiksi suikaleiksi

huolellisesti, huomiota kiinnittämättä

kitka, mehiläisvaha, lanka ja lävistys

Lankojen vahaaminen on vanhempi taito kuin kirjansidonta. Pellavalanka vahataan vetämällä se muutamia kertoja mehiläisvahapalasen läpi. Näin lanka tulee jäykemmäksi, liukkaammaksi, ja sen äänitaajuus hieman nousee ja äänestä tulee sävyltään kovempi, ehkä terävämpi. Lanka myös menettää pölyisen tai nukkaisen pintansa, jota tarttuu mehiläisvahaan. Vahapalanen muovautuu lankojen vahauksessa viillellyksi, vähitellen pehmeytensä ja joustavuutensa menettäväksi, pellavapölyn likaamaksi ja tukkimaksi kokkareiseksi känsäksi.












Näin vahan hienojakoinen energia siirtyy lankoihin. Lankojen muuntuminen ja vahan kuluminen vastaavat monia ihmisenä olemisen prosesseja. Esimerkiksi meditaatiossa ihminen pyrkii nostamaan olemisensa herkkyyttä ja mahdollisesti muuttuu ominaisuuksiltaan ja taajuudeltaan kuin vahattu lanka. Kulunutta vahaa muistuttaa taas ihminen, joka auttaa toisia itseään säälimättä, kaikin voimin, niiden ehdyttyäkin, sellaisen rajan yli, jonka jälkeen hän ei enää sulattamatta toivu, puhdistu ja notkistu. Sulattaminen on kivuliasta, eikä siltikään puhdista känsäytynyttä psyykeä tai vahapalaa entisenlaiseksi. Sulaneena vaha irtoaa pölystä, joka kuumuudessa herkäsi kärähtää. Sulan vahan voi kaataa erilleen, mutta osa siitä takertuu likakasaan, liimaa sen yhtenäiseksi roskaksi. Vapautunut vaha jähmettyy viiletessään nopeasti ja on silminnähden helpottunut, muttei koskaan enää yhtä kirkkaan keltainen kuin mehiläispesästä varastettaessa.

likavesiliukumäki

hankkiudutaan likaisiksi ja mutaisiksi
peseydytään ämpärillisellä vettä hukkaamatta pisaraakaan
likavesi heitetään puiston tai vastaavan julkisen tilan pitkien portaiden kaiteelle
liu'utaan kaiteella

oi päivää, jonka kakkaratkin ovat valkeita ja kirkastuneita!

" - - yritti [...] sihteerinsä kanssa perustaa pientä puutarhaa siltarummun alle sen pimeimpään osaan mukulakivikatteen pieniin väleihin ja johtaa sinne edes vähän auringonvaloa peilien avulla - -"

Näin kirjoittaa Markku Siivola tuoreessa kirjassaan Unien opissa.

odota

ololo 3 - fragmenttien kudelma laajentaa

Erään voimakkaimmista kokemuksista Ololoa lukiessa olen toistuvasti kohdannut sivulta 19 alkavan runosarjan äärellä. Vaatii ainakin kymmenen sivun lukemista, jotta kielellinen ilmiö, jonka pian kuvailen, tapahtuu.

Ensin runosarja pirtää esiin huoneen, jota muutamat runot ihmettelevät, viettävät, kuluttavat aikaa. Sitten havaitaan: "Minuun on piilotettu kallo." Tämä havainto johtaa myös ihmettelyyn ja ajan kulumiseen puheen myötä. Kolmanneksi palataan huoneeseen, tällä kertaa huoneeseen kotina.

Sitten, prosessin neljäntenä askeleena, erään sivun ensimmäinen säe toteaa: "Avaraa on sen tapa olla auki" - ja näin välittömästi mielessäni huone ja kallo yhdistyvät, niiden merkityskentät sulautuvat yhteen. Sisäinen ja ulkoinen tila ovat välittömästi yhtä, koettavasti. Analogia on toistuvasti hämmästyttävä ja tapahtuu vain vihjeenomaisesti siinä, että sana "se" ei viittaa yhteen kohteeseen, vaan täsmällisesti molempiin runosarjan keskeisiin seikkoihin: kalloon ja kotiin.

Runosarjassa puheen levollinen aika ja hiljaisuuden syvennys virittävät piilossa analogian. Näin mahdollistuu näennäisen erillisten asioiden äkillinen ja täydellinen yhdistäminen tai yhteyden tunnistaminen yhdessä yksinkertaisessa lauseessa. Tämä analogia tai muodonmuutosprosessi tapahtuu kielen kuvallisella tai tilallisella tasolla, vaatien hieman lineaarista runojen äärellä vietettyä aikaa, joka muutoksen tapahtuessa taipuu jonkinlaiseksi sykliksi - tai jollei sykliksi, niin laajentuneeksi hetkeksi runossa. Erilliset runofragmentit ja lauseet kutoutuvat laajemmaksi kirjalliseksi kokonaisuudeksi.

Runosarjassa ihminen esiintyy lähinnä puhujana ja havaitsijana, taustalla, mutta kallon ja huoneen yhteys väittävät nähdäkseni ihmisen paikan olevan kallon ja kodin välissä. Kallo on ihmisessä, ihmisen osa, samoin kuin huone on maailmassa, sen maailman osa, jossa ihminen asuu ja elää. Analogia osien välillä luo analogian kokonaisuuksien välille. Hahmottuu mahdollinen luonnos ihmisruumiin muotoisesta maailmasta tai ruumiin määrittämästä kuvasta maailmasta.

Lisäksi minulle kallo-huone -analogian yllättävä kokemus avaa mielikuvan luomisen tilasta tai mahdollisuuksien maailmasta, josta konkreettiseen olemiseen havaintotodellisuudessa aktuaalistuvat hahmot ovat näennäisesti erillisiä, mutta tarkemmassa katsannossa yhtä. Ololon keskeinen toimintapa kuuluu näin: "raakaa uteliaisuutta". Tämä raakuus uteliaisuudessa kohdistuu pistävän tarkasti kielessä ja ympäristössä oleviin yksityiskohtiin. Etenkin säetasolla Ololon runot ovat lähinnä hyvin täsmällisten esineiden, piirteiden, hahmojen, hetkien tai väitteiden äärellä. Siten on kiehtovaa, miten tässä runosarjassa maailman laajempi kokonaisuus näyttäytyy hienovaraisella, tarkalla vihjeellä. En tiedä, onko tämä ollut Olli-Pekan päämäärä runosarjaa kootessaan tai onko hän jälkikäteen havainnut sarjassa piilevää analogiaa, mutta siellä se silti on luettavissa.

"Nordic Poetry Center"

Lainaan tähän tiedotteen, jonka ovat laatineet Marko Niemi ja Leevi Lehto.

"
After a longish hibernation period, we have now given rebirth to the
EPC Scandinavian Portal (formerly at www.leevilehto.net/epc) as
"Nordic Poetry Center", which is part of the renewed Nokturno site, at

http://npc.nokturno.org/.

Both Nokturno and the Center will feature as EPC portals at

http://epc.buffalo.edu/connects/portals.html

and the Center will be jointly edited by poets Marko Niemi, the editor
of Nokturno, Leevi Lehto, Eiríkur Örn Norðdahl, and Martin Glaz Serup.

We are now soliciting for work by poets from Scandinavia (and nearby).
We are specially interested in

* translations from poetry in native languages into English and other
"world" languages
* poetry written in non-native languages, English and others
* all kinds of cross-language and trans-national work in all possible
languages and non-languages
* work that attempt at disfiguring, disturbing and destroying
languages, native and otherwise

We encourage you to send your contributions / suggestions in an email
to the editors:

nordicpoetrycenter@gmail.com

Let's work together to make this project a success, not as one of
cultural import/export in a narrow sense, but of immediate global
relevance to the development of the World of Poetry (World Poetry).
"

En juurikaan ymmärrä, mitä käytännössä olisi World Poetry (kertokaa, jos ymmärrätte!), mutta vaikuttaa kannatettavalta touhulta.

laulaa vanhoja lauluja
joissa löyly on vielä henki ja hengitys sielu,
hahmo rinnallansa peilikuvaa vapaampi
ja vaimo sydän, minä itse

"Pidä mielesi helvetissä äläkä vaivu epätoivoon!"
Pyhä Siluan Athosvuorelainen

"maailmankaikkeuden ääni"

Lyhyttavaraliike ehdottaa bändejä, joista yhteen olen päässyt.

rationaalinen ajattelu ja sentimentaalinen tiedeusko

Monesti oletetaan, että tieteellisen maailmankuvan yleistyminen on tehnyt ihmisistä rationaalisempia ja vähemmän sentimentaalisia arvioissaan maailmasta. Kuitenkin kaikenlaiset tiedeuskovaisten "humanisti hiljaa!" -huudahdukset, kun joku ei-asiantuntija julkisesti pohtii vaikkapa teoreettista fysiikkaa, sekä erilaisten virallisten skeptikkojen ponnistelut avoimen keskustelun tukahduttamiseksi kertovat selvästi, ettei ole mitenkään harvinaista, että tieteelliseen maailmankuvaan sitoudutaan aivan yhtä sentimentaalisesti kuin herätysliikkeisiin. Tiede tullessaan tiedeuskoksi kerää ympärilleen papiston ja seurakunnan, jotka yhdessä hallinnoivat vahtikoirina dogman ja konsensuksen rakenteita. Eikä siinä mitään, järjestelmä vain toistaa isiensä virheitä aina kolmanteen ja neljänteen polveen.

kirjoittamisen ja julkaisun erilläänpito

Oulussa Maija Jelkänen väitti, että olen jossain kirjoittanut jotakin siihen tapaan, että koetan pitää kirjoittamiseni ja tekstien julkaisun toisistaan erillään. En ollut muistanut tuota ajatusta, mutta se tuntuu hyvältä tavalta säilyttää suhde omasta kokemuksesta lähtevään kirjoitukseen, joka ei tarpeettomasti sosiaalistu tai teeskentele sen enempää kuin mielikuvitus tekee.

Pohdin tänään, mitä käytännössä voisi tarkoittaa kirjoittamisen ja tekstien julkaisun erillään pitäminen. Löysin aika nopeasti viisi seikkaa: kirjoittamisen ja tekstien julkaisun erottaminen tarkoittaa:

1) Kirjallista itsetuntoa riippumatta yleisön tuesta tai tuen puutteesta.
2) Pitäytymistä kirjoittamisprosesissa tiettyyn rajaan asti jopa välittämättä siitä, ovatko prosessin lopputulokset "erilaisia" tai "samanlaisia" kuin jo julkaistut ja siten prosessista poistuneet lopputulokset.
3) Lupaa kirjoittaa mitä tahansa. Tämä vaatii turhien sovinnaisuuksien ja kriittisyyksien luomien esteiden ylittämistä.
4) Uskollisuutta omimmille lähteille ja päämäärille.
5) Sen kysymistä, kenelle kirjoittaa.

tarkkuuden vaatimuksesta ja yleisen kriitikkouden mahdollisuudesta

Tulin pohtineeksi kritiikin tekemistä:

Tyypillinen kritiikin lukijoita tai kohteita ärsyttävä kriitikon puhetapa on opettajamaisuus. En tiedä, kuinka täsmällisesti opettamisen voi erottaa kriittisten huomioiden esittämisestä. Onko opettamisen ärsyttävyys jossakin retoris-tunteellisessa sävyssä, vai siinä, että kriitikko puuttuu tekijän tulevaan tekemiseen ehdottamalla jotakin toisenlaista esteettistä tms. ratkaisua kuin kritisoitavassa teoksessa käytetään? Kaikki tällainen riippuu tietysti tilanteesta ja monista seikoista, eikä mitään kategorisia sääntöjä voi asettaa. Opettajamainen puhe, kenties jopa hyvin kyyninen sellainen, voi kritiikissä olla myös nautinnollista luettavaa - etenkin, jos lukija sattuu inhoamaan kritisoitavaa teosta. Toisaalta, jos pohditaan, mikä on kritiikin tehtävä ja päämäärä, voi todeta, ettei kyynisyys tai hetkellisen nautinnon tuottaminen kuulu sen olennaisiin päämääriin.

Kritiikin hetkellinen päämäärä on tiedottaminen, esittely ja sen sellainen, mitä jotkut kutsuvat esimerkiksi tuoteselosteen laatimiseksi. Kritiikin laajempana päämääränä on taiteen arvottaminen, mutta tämä itsestäänselvyys, joka aina kritiikeistä puhuttaessa todetaan, on aivan liian epäselvä ja ympäripyöreä. Arvottaminen voi sisältää miltei mitä tahansa, ja juuri tästä syystä kriitikon täytyy olla tietoinen omista lähtökohdistaan, päämääristään ja keinoistaan kulkea niiden välillä. Yleinen kritiikki jättää väistämättä toteuttamatta arvottavan tehtävänsä ja mitä luultavimmin toistaa jo olemassa olevia arvoja.

Siksipä mielestäni opettajamaista setäilyä tai täteilyä häiritsevämpää kritiikeissä on se, jos kriitikko palauttaa itselleen hankalan teoksen omaan tuskaiseen (tai miksei innostuneeseen) luku-, katselu-, kuuntelu- tms. kokemukseensa ("teos ahdistaa minua", "en ymmärrä"), vallitseviin esteettisiin stilisoinnin ja tyylittelyn normeihin ("tämä noudattaa viimeaikojen muoteja" - tästä onkin näköjään nyt vaikeampi keksiä esimerkkiä), tai taidehistoriaan tai vallitsevaan käsitykseen siitä ("tämähän on jo tehty monituiset kerrat, ja vieläpä paremmin kuin nyt!"). Hedelmällisintä lienee, jos arvot, joihin teosta kritiikissä suhteutetaan, ovat sekä kriitikon henkilökohtaisten näkemysten että teoksen itsensä ja näiden kahden välisen kohtaamisen muodostamia.

Tietenkin vallitsevat normit, perinteet ja niiden tulkinnat vaikuttavat sekä teoksen että kriitikon esteettisiin arvoihin, mutta jotta olisi olennaista taidetta ja taiteen kohtaamista, teosten ja niiden tarkastelijoiden täytyy olla suhteellisen itsenäisiä käsityksissään ja havainnoissaan. Pelkästään yleisten normitusten muodostamaa taidetta ei kai silti tarvitsisi arvioida pelkästään yleisten normitusten kannalta.

Lisäksi painava kritiikki yleensä sisältää joko useampia näkökulmia tai sen ainoaa näkökulmaa on syvennetty niin, että se itsessään alkaa haarautua. Tämä asettaa tiettyjä vaatimuksia joko kritiikin pituudelle, mikä monissa medioissa on varsin rajoitettua nykyisin, tai kritiikin ilmaisun rytmille. Lyhyt, tiheä ja tarkka kritiikki voi olla aivan hyvä, mutta se implisiittisesti tuottaa lyhytkestoista teossuhdetta, sen muoto ehdottaa nopeaa tarkastelua.

Moninäkökulmaisuus auttaa pääsemään eroon teoskokemuksen tunteellisimmista seikoista ja kenties siten tuskaileva kritiikki muuttaa muotoaan, neutraloituu tms. Samoin itsestäänselvimpien tyylimääritelmien ja perinteeseen vetoamisten ansat vältetään paneutumalla teokseen useammalta puolelta. Lisäksi on aina tärkeää myöskin pyrkiä kielellistämään teoksesta tehdyt havainnot mahdollisimman tarkasti, esimerkiksi määrittelemällä ja kuvailemalla kritiikissä mainitut teoksen piirteet tai kokonaisuudet (rytmit, tyylit, ilmaisukeinot, teemat, väitteet, piilevät väitteet, luodut maailmat, hahmot, jne) ja havainnollistamalla, millaisia vaikutelmia ja kokemuksia nämä piirteet tuottavat.

Positiivinen palaute ei muka itsestäänselvästi kaipaa perustelua, mutta negatiivinen palaute on melko yhdentekevää, jollei se ole tarkkaa ja täsmällistä, jollei sitä voida konkreettisesti hahmottaa suhteessa teokseen, jollei teoksen ongelmallisia piirteitä voida siitä paikallistaa ja tunnistaa. Palautteen tarkkuus vaatii sitä, että ymmärretään, mistä näkökulmasta teosta tarkastellaan. Jotta kriitikko huomaisi näkökulmansa, hänen täytyy oikeastaan arvostella paitsi teosta, myös omaa tapaansa tarkastella sitä.

Siten kritiikin olennaisena päämääränä ja välineenä taiteen arvottamiseen on taiteen kokemisen uudelleenopettelu (teos tai kokemus kerrallaan) yhdistettynä kokemusten kielellisen artikuloinnin tarkentamiseen. Näin kritiikin tekeminen tulee hyvin lähelle taiteen tekemistä, filosofiaa ja itsehavainnointia.

Kun kokemisentapa tottumuksen ja syventämisen myötä alkaa saada kiinteän hahmon, haasteena on sen ylläpitäminen yhdessä hahmo-, kieli-, havainto- tai vastaavan herkkyyden rinnalla. Jähmettynyt luku- tai kokemistapa on sinänsä karmeaa ja taiteen kuolemaksi, mutta ollessaan riittävän laaja, tarkka, perusteltu ja näkemyksellinen, se on hyväksyttävissä ja itseasiassa välttämätöntä taiteelle. On vaikea sanoa, mikä on riittävää. Myöskään loputon herkkyys teosten vastaaonttamisessa ei kriitikolle riitä, mikäli häneltä puuttuu laajojen kokonaisuuksien hahmotuksen kyky, joka vaatii tiettyjä ajattelun ja havaintotavan perusrakenteita. Pelkästään herkkä kokeminen lienee jonkinlaisen optimaalisen yleisön piirre, ainakin sellaissa taidekäsityksessä, jossa yleisön tehtävä on olla hiljaa ja ottaa vastaan. Kaikesta pitävässä kriitikossa on jotain epäilyttävää.

Protestanttisten kirkkojen yleisen pappeuden oppia voidaan käyttää analogiana mahdolliselle kritiikkikulttuurin muodolle, jota kutsuttakoon yleiseksi kriitikkoudeksi. Runouskentästä (hiekkakentästä, pelikentästä, sotakentästä, miinakentästä, kuinka haluatte) nykyään monesti todetaan, että sieltä puuttuvat lukijat: vain runoilijat lukevat runoutta. Mutta kaikkihan kirjoittavat runoja! Kenties juuri tällainen tilanne voi tuotta yleisen kriitikkouden. Tällä hetkellä yleistä kriitikkoutta ei kuitenkaan ole kuin mahdollisuutena (ainakaan laajassa mitassa), sillä kovinkaan moni ei kerro lukukokemuksistaan, saati paneudu niiden artikulointiin. Kritiikkiä tulee kehittää samoin kuin runousoppejakin - mutta tällainen yleinen vaatimus ei tietenkään voi koskea jokaista: yleinen kriitikkous on vain mahdollisuus tai jonkinlainen kutsu:

Haluaisin kuulla, mitä luit ja miten.

kritiikkikartoitusta

Kirjastani Tule on minun nimeni on kirjoitettu juttuja, joihin linkit tässä:

Jouni Tossavainen Keskisuomalaisessa

Virpi Alanen Kiiltomadossa

Janna Kantola Helsingin Sanomissa

Juhani Tikkanen sivuillaan

Lisäksi Erkki Kiviniemi kirjoitti arvion Kirjoon (muistaakseni 1/2008) ja Kristian Blomberg Tuli&Savuun (1/2008). Näitä tekstejä ei netistä löydy, lue siis lehdistä.

Turun Sanomissa on lyhyt maininta, jossa hassusti teos yhdistetään language-runouteen ja lainaukseen on lipsahtanut ylimääräinen kieltosana.

Tulevassa Parnassossa ilmeisesti on katsaus ntamon runoteoksiin ja voi olettaa, että sielläkin on jotain kirjasta.

Edit: Unohdin vallan, että Itä-Hämeessä oli myös jokin aika sitten arvio. En tosin vieläkään muista päivämäärää tai kirjoittajan nimeä. Netistä tekstiä ei löydy.

Kaikki voisi olla aivan toisin
Kun katsot sisääsi
katsot ympärillesi ja
Huomaan kuinka mikään ei ole aivan niin kuin
Muistimme viime hetkellä, kaikki kuolee
Kyllä, hänessä on jotakin, vaikkakin elävää,
kuolematonta
ei vielä, antaa ajan kulua ja omistamatta olla


---

Kun ajattelee yhtä sun toista, pitelee mielessään tai harhautuu pohtimaan, on hyvä välillä istua kirjoittamaan, antaa ajatuksen harhautua tai kääntyä kirjoituksen muistin varassa... niin on hyvä, en kuitenkaan muista tästä päivästä kuin hetket pöydän ääressä, kun joku takanani (tulevaisuudessa) asteli, enkä tiennyt uhkasiko hän keskittymistäni siihen, etten ole tämä ajatus, minä en ole mikään täällä.

on miltei mahdoton uskoa että sanoilla siis ja niin on noinkin paljon yhteisiä äänteitä
on siis hyvin vaikea pitää mielessään että sanat niin ja siis eivät eroa toisistaan ollenkaan niin paljon kuin luulisi
ne yllättävällä tavalla alkavat muistuttaa toisiaan