perjantai 25. syyskuuta 2009

runon synty: miten sisäinen impulssi johtaa kirjoituksen ulkoisuuteen


Aiemmat tekstit, otsikolla "orgaanisen pelon aineenvaihdunta", kirjoitin välittömästi luettuani uutisen ääniaseen käyttämisestä mielenosoittajia vastaan Pittsburghissa, sillä uutinen herätti minussa voimakkaan mielikuvan ruumiin lävistävästä, lihaksiin runnovasta ja hengityksen rytmiin sekaantuvasta äänestä. Tämä mielikuva nosti esiin kauhua ja pelkoa ääniasetta kohtaan ja raivoa niitä idiootteja vastaan, jotka valjastavat minkä tahansa teknisen välineen kuvittelemansa oikean järjestyksen ylläpitämisen palvelukseen ja jotakin haastavaa kaaosta vastaan. Tämä kehollinen, emotionaalinen ja mentaalinen impulssi yhdistyi assosiaatioin aiempiin ajatuskuvioihin, joihin liittyi keskeisesti ajatus siitä, että nuoren miehen keho on jo tuhansien vuosien kulttuurisessa perinteessä muokattu sotilaan ruumiiksi, palvelemaan väkivallalla jotakin aina uhattua ja aina pönkitettävää valtaa. Koen, että nykyisessä maailmassa tuotetaan sellaista nuorta sotilasruumista, joka välttämättä jonkin yhteiskunnallisen käänteen yhteydessä tai tiettyjen sosiaalisten paineiden kriittisen massan ylittyessä kääntyy sen tuottanutta järjestelmää vastaan. Esimerkkejä tästä ovat kouluammuskelut ja muut yksilöiden henkilökohtaiset sodat yhteisöjään vastaan. Tämä koskettaa minua, sillä tunnistan itsessäni potentiaalin silmittömään, itsetuhoiseen ja ulospäin suuntautuvaan väkivaltaan. Pystyn elämään sen kanssa, eikä se juurikaan hallitse toimiani, pikemmin se on tasapainottava voima, joka muistuttaa olemiseni hauraudesta ja levollisuuden epävarmuudesta, ja siten auttaa palaamaan tekoihin ja tapoihin, joilla ylläpidän levollisuutta ja olemista ja vähennän levottomuutta ja itsetuhoisuutta. Näistä teoista tai tavoista esimerkkinä voisi olla juuri kirjoittaminen: raivon ja kauhun impulssi johtaessaan runoon on käännetty ainakin osittain luovaksi voimaksi (tätä kirjoittaessa kehoni tuntuu myöntävän tämän: se hengitti syvään), ja raivon energia on muunnettu ainakin alustavasti rakkautta tai kohtaamista palvelevaksi energiaksi.

Sivuhuomiona, 90-luvun rock-musiikissa Jeff Buckleyn The Sky Is A Landfill, jossa lauletaan "I'm not afraid of this machine" ja Rage against the machinen tuotanto luotaavat sosiaalisen raivon ja kauhun impulsseihin reagoimisen spektriä. Buckley ei pelkää yhteiskuntakonetta, kun taas Zack de la Rochan raivo tuota konetta kohtaan on välttämättä kauhun ylläpitämää. Molempien tunteiden suunta on samankaltainen, vapaus, mutta esteettis-emotionaaliset keinot kenties melko erilaiset. Tätä voisi analysoida pidemmällekin, mutta tuntuu nyt menevän spekulaation puolelle ilman tarkempia kuunteluhavaintoja. Yleisesti haluan todeta hypoteesinä, että en usko kauhun ja raivon tai edes kriittisyyden johtavan mihinkään todella vaihtoehtoiseen tapaan olla, joka vaatii rakkautta ja luovaa tarkkaavaisuutta kasvaakseen. Raivo ja kauhu voivat vain osoittaa ne kohdat, missä täytyy pysähtyä, eivät niitä suuntia, joihin olemista pitäisi suunnata tai yhteisöjä idättää.

20 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

ÄLKÄÄ KYSYKÖ MISTÄ JOHTUU
pelko ja viha liikennevaloissa
pelko ja viha autiotaloissa
nanananaa
käsi kädessä niin ravistaa
älkää kysykö mistä johtuu
sinä ja minä

jonimatti joutsijärvi kirjoitti...

Johonkin siis osui jokin. Mutta hitto, tässä törmään vaan siihen, etten hahmota ironian sävyjä ja suuntia.

jonimatti joutsijärvi kirjoitti...

Ja oliko tuossa jotain ironiaa. Se, että teksti on muunnelma parista tuntemastani, kenties jossakin "yleisessä katsannossa" banaalista tekstistä, pistää kuvittelemaan, että siinä olisi ironiaa. Sitten en enää näe lukea. Toisaalta, en edes lukisi tätä tekstiä muutamaa sekuntia kauempaa, jos se olisi kommenttina missä tahansa muussa kuin omassa blogissani. Hemmetin narsisti.

jonimatti joutsijärvi kirjoitti...

(No, jatkan "dialogia":)

Olkoonkin, että "rakkaus" on jotakin, mistä pitäisi puhua tarkasti ja tietyllä varovaisuudella, missä tekstissäni en onnistunut (en välittänyt), on anonyymin kommentissa häiritsevä piirre, että rakkaus nähdään romanttisena, parisuhde-nanananaana, mistä ei ollut kyse. En tarkentanut, mistä rakkaudesta kirjoitin, vaikkakin viittaisin yhteisönmuodostukseen. Kyse oli kuitenkin rakkauden muodoista, jotka eivät määrittele suhdetta pariutumisen mielessä, vaan ennemmin mahdollistavat kohtaamisen ja yhdessä tekemisen ja sitä kautta yhteisöllisyyden ihmisten kesken.

(Tämän tarkempaan analyysiin en nyt tänä iltana ryhdy, saas nähdä, palaanko tämän "dialogin" äärelle vielä.)

Anonyymi kirjoitti...

Banaalius ja ironia ja "parisuhdenananaa" ovat siis ainakin luettavissa ja tulkittavissa, vähintään häiriöinä. Jos tekstien antaa tulla niin kuin ne tulevat ja kirjoittuvat, hetkessä mielleyhtyminä, sormien konetta (koneessa?) näpytellen, tarkoituksien perääminen voi olla kyseenalaista ja kyseenalaistettavaa.

Kyseenalaistettakoon ainakin ja vähintään "kirjoittajasubjektin" tarkoitukset tai niiden oleellisuus ja tähdellisyys suhteessa kaikkiin muihin tarkoituksiin, syykasautumien l. karman loppumattomiin vyyhteihin. Tarkoituksista voitaneen sanoa yleisellä tasolla se, että ne toteutuvat kussakin hetkessä ja että niitä jälkiviisaasti tulkitaan. Jälkiviisaasti!

Eli ehkä tässäkin jälkiviisaasti sillä tavoin, että tähänastinen kirjoittuminen ajoi ja jäljitti sanaa 'jälkiviisaus', ehkä jotain sanan uhanalaisista, lähes kadonneista myönteisistä mielleyhtymistä. Itsetutkiskelua tämäkin, kielen gnothi seautonia.

Banaalius ja ironia ovat läsnä, mutta vastausrunon lähdeteksteissä niitä oleellisempaa ja tuntuvampaa on pateettisuus, joka ei koskaan täysin häviä banaaliuden ja ironian kerrosten alle, sillä banaalius ja ironia ovat pateettisuuden torjuntamekanismeja. Elleivät Pellen ja Dingon laulut olisi niin pateettisia ja niiden pateettisuus niin laajasti koettua ja jaettua, ei kaupunkilaisen tai modernin ihmisen kovaksi parkittu keho pyrkisi niiden(kin) patetialta suojautumaan kyynisen eskapismin mekanismein. Samalla mekanismit paljastaen, kielenkin tasolla tarkasteltaviksi.

Pateettisuus tarkoittaa tuntemista, kokemista. Jotain niin voimakasta tuntemusta, että se on lähes sietämätöntä, joka sietokyvyn tunnustelu taas tekee sen herkkyydestä hyvin haurasta.

Anonyymi kirjoitti...

Nytnykiin siekkärisäe "anna ruhon puhuu!" kuuluu usein "anna rumpu huu-uu!"

On subjekti-henkilön ruumis, 'alas heitetyn' alamaiskeho, ihopussin tarkka raja. On kosketuksen kaipuu ja pelko, pahoinvointi ja erillisyys pahoinvointieriskunnan "yhteiskuntaruumiissa".

On yhteisöjen ituja, puutarhametsän soluja. Ruhon ymmärrykset, kerrokset ja syvyydet, eivät rajaudu eivätkä lopu ihopussin orvasketeen. Eivät talon seiniin. Eivät pahoinvointieriskunnan syöpäkasvaimeen, melanoomaan Maaäidin ihossa. Eivät Gaian värähtelyruhoon jossa pahoinvointieriskunnan syöpäkasvain ei tahdo eikä osaa olla elimellisesti, eivät aurinkokuntaan, eivät edes rauhaan syvällä itsessä vapautuen salpautuneen hengityksen, saaden hengähtää ja laueten lihan kovettuman.

Anonyymi kirjoitti...

Metsä on. Olin metsässä käyskentelemässä, löysin uuteen paikkaan, puolukkapaikan ja siitä kallioniemekkeelle auringonlaskuun.

Yöllä talossa, huoneessa, uni havahtui että oli läsnä joku, jokin toinen, oli pelkoakin. Keho nukkui vasemmalla kyljellä, jokin toinen oli selän takana, sipaisi hiuksia, niin että ei pelottanut. Tarttui lujasti ja pehmeästi ja käänsi ruhon selälleen makaamaan. Kun unesta havahtui keho, oli edelleen kyljellään.

"Kehostairtautuminen" ei ole ruumiitonta vaam ruhollista kokemusta, päättelee jälkiviisaus. Ja jäljittää jotain toista sanoihin, jotka metsässä ja puolukkapaikassa mieleen tulevat ja mielessä pyörivät (siniviitta viidan eukko...).

jonimatti joutsijärvi kirjoitti...

Hyvä, kiitos jäljistä. Palaan niille vielä, kun on enemmän aikaa.

jonimatti joutsijärvi kirjoitti...

Hei, kiitos vielä anonyymi kommenteistasi.

Voi olla kyseenalaista perätä kirjoituksien tarkoitusperiä - kenties, koska ensimmäisen kommentin teksti on varioivaa lainausta muista teksteistä, luin/luen siihen metatason tietoisuuden, joka hallitsee merkityksenmuodostumista. Näinhän ei ehkä ollut. Eikä sillä väliä. Ainakin olen oppinut jotain tavoistani lukea.

Jos jonkin kollaasin lähdeteksteissä vallitsevana piirteenä on x, voi kollaasin tekijä toki mieltää tämän äxän myös kollaasinsa piirteeksi, mutta jonkin toisen lukijan (avoimen tekijän rooliin toisessa hetkessä asettuvan ihmisen) mielessä tämä x ei ehkä ilmaannu lainkaan kollaasin äärellä. Kollaasi muuntaa lähteensä johonkin toiseen muotoon, intensiteetit katkeavat ja uudet käynnistyvät.

Pateettisuus on kenties perustavampi tunteen ja mielen tila kuin ironia tai banaliteetti. En tiedä. Luultavasti tekstini ovat usein pateettisia, mutta en ole koskaan paneutunut patetiaan, mitä se on, mitä se voisi olla tai mihin se liittyy.

"Pateettisuus tarkoittaa tuntemista, kokemista. Jotain niin voimakasta tuntemusta, että se on lähes sietämätöntä, joka sietokyvyn tunnustelu taas tekee sen herkkyydestä hyvin haurasta." - Jos pateettisuus on asenne, kuten intuitiivisesti mieltäisin, silloin täytyy kysyä, mitä todella on asenne, joka pyrkii tai joutuu kaiken aikaa tai ainakin jatkuvasti tunnustelemaan sietokykyään? Epäilen, että se on asenne, joka kuluttaa loppuun, eli ei voi jatkua tuottamatta jotakin muuta asennetta. Pateettisuus on kenties yliherkkyyttä? Siis indikaattori. Herkkyys on kuitenkin jotakin, mitä pitäisi voida ylläpitää kulumatta. Tästä johdan kuvitelman, että pateettinen asenne näin kuin sen nyt ymmärrän, on myös empatian puutetta itseä kohtaan - omien herkkyyksien ja sietokykyjen tunnistamattomuutta tai tunnustamattomuutta, ja siksi laajassa mitassa kuluttavaa eikä luovaa. "Tunteellinen rakkaus herättää kohteessaan vastakkaisen tunteen.", tai jotakin kirjoitti Gurdjieff, ja että "Tietoinen rakkaus herättää vastauksena saman." En tiedä, onko tämä patetian tulkintani nyt mistään muualta kuin tästä hetkestä ja tästä päästä kotoisin.

Aina löytää uuden paikan, kun lähtee ulos. Lähden heti kun saan tämän kirjoitettua ja koneen kiinni.

En kommentoi kommenttejasi muilta osin, joissa oli innostava vireensä.

Anonyymi kirjoitti...

Kuluttajuus, kuluttaja-asenne ja kuluttajuuden kuluminen joksikin muuksi - kuluttajasuojelun ankarista ponnistuksista huolimatta - on aikamme polttava kysymys.

Pateettisuus yliherkkänä kuluttaja-asenteena ja vajaaherkkänä itsetuntemuksena, jos sen noinkin saa sanoa, on oivaltava oivallus. Pateettista lie myös vanha tuttu maksiimi: "kaikki paitsi överit on vajarit".

ntamon nuorta runoilijapolvea tai ainakin polvilumpiota on jossain joskus kutsuttu 'uuspateettiseksi koulukunnaksi'. Uuspateettinen koulukunta täyttää koulukunnan tunnusmerkit ainakin ilmentämällä Ajan Henkeä ja syntymällä ja pysymällä tulemisensa tilassa toisistaan riippumatta.

En osaa sanoa mikä on pateettisuuden suhde uuspateettiseen koulukuntaan. Uuspateettisesta runoudesta on sanottu, että se jättää lukijan välitilaan hämmentymään, onko uuspateettinen runous kyynistä (itse)ironiaa vaiko pateettista tosikkototuudentohinaa, eli niin kuin kubitissa superpositio ei koskaan realisoituisi ykköseksi tai nollaksi.

Mutta kaikkihan on vain lukijan vikaa.

jonimatti joutsijärvi kirjoitti...

Osaatko sanoa, missä tuo "uuspateettisuus" on mainittu ja miten sitä on täsmennetty, perusteltu tai millaisiin esimerkkeihin se liitetään? Erikoinen ajatus sinänsä - jo ajatus, että "ntamon nuori runoilijapolvi" olisi jotenkin samasta puusta tuntuu vieraalta, saati, että se puu muodostaisi jonkin "koulukunnan", joka vaatinee jo hieman sosiaalista järjestäytyneisyyttä, mitä ei juurikaan ole.

Sen sijaan tuo "välitilaan hämmentymään" joutuminen kuullostaa ihan terveeltä reaktiolta todellisuuteen (jota kaikenlainen runouskin jossain mielessä välttämättä on).

Santeri Satama kirjoitti...

Osaan. Sana "uuspateettinen koulukunta" on ääneen lausuttu Helsinkiläisessä kahvilassa Santeri Sataman ja Leevi Lehdon keskustellessa 'Argon' julkaisemisesta. Esimerkkeinä taidettiin viitata ainakin Joutsijärveen, Tennilään ja Hyväriseen, varmaankaan kyseenalaista "koulukuntaa" mitenkään rajaamatta.

ntamonkin moneudessa muusta koko skenestä puhumattakaan on varmasti parempi puhua polvilumpiosta kuin runoilijapolvesta. Sosiaalisen järjestäytyneisyyden (eli sen puutteen) sijaan keskustelussa korostettiin koulukuntamaisuutena jotain hämärää ajan hengen, kollektiivisen tajunnan tms. määrittelemättömyyden ilmentymistä toisistaan tietämättömissä runoissa ja runoilijoissa. Lehto taisi toisistaan tietämättömyyden määritellä jopa "koulukunnan" edellytykseksi.

jonimatti joutsijärvi kirjoitti...

" "uuspateettinen koulukunta" on ääneen lausuttu Helsinkiläisessä kahvilassa Santeri Sataman ja Leevi Lehdon keskustellessa"

Nyt olisikin kiintoisaa kuulla Leeviltä, mikä on "uuspateettisen koulukunnan" suhde usaan, tähän "uuteen suomalaiseen avantgardeen".

Ainakin sen arvasin, että keskustelukumppanini tässä kommenttilaatikossa on ollut Santeri Satama. Sekin olisi pitänyt osata päätellä, että Lehdon lisäksi harva "koulukunnan" tyyppisiä laajoja silmäyksiä maailmaan luova on seurannut ntamon julkaisuja niin tarkkaan, että voisi alkaa sitä nimeämään. Epäilen tosin, että "uuspateettinen" viittaa hieman toisenlaiseen patetiaan kuin mitä itse aiemmissa kommenteissa olen tässä uumoillut. Vaikken tiedä.

"keskustelussa korostettiin koulukuntamaisuutena jotain hämärää ajan hengen, kollektiivisen tajunnan tms. määrittelemättömyyden ilmentymistä toisistaan tietämättömissä runoissa ja runoilijoissa."

Tämä on kyllä kiinnostava juttu.

Olen haistanut tuon jo monta vuotta sitten - silloin en tosin tiennyt esim. Hyvärisestä yhtikäs mitään.

Yhtenä kulminaationa itselläni tässä "koulukunnan" haistamisessa on Jorma Erosen runoteos Uigur, joka on vuodelta 1978, jos oikein muistan. Minä + Lehikoisen Tiina + Salmisen Antti + varmaan muitakin on pitänyt sitä toisistaan riippumatta tärkeänä lukemiselleen ja varmaan tekemiselleenkin. Se on hyvin harvinaislaatuinen ainakin oman runouden tuntemukseni valossa. Ja oikeasti pateettinen. "Uuspateettisuus" ei ehkä ole siinä mielessä ole liian kaukaa haettu termi.


"Lehto taisi toisistaan tietämättömyyden määritellä jopa "koulukunnan" edellytykseksi."

Aah, lehtolainen retorinen paradoksi sosiaalisten prosessien kuvauksessa on kyllä kiehtovimpia pien(-mut-ei-)yhteisöjen, erityisestikin taiteeseen liittyvien sellaisten tutkimisen työkaluja. Voi vielä kysyä, onko eroa "koulukunnalla" ja koulukunnalla, ja, onko "koulukunnan" edellytys myös, etteivät siihen luetut tyypit tiedä tästä määritelmästä. Sillä "koulukunnan" nyt paljastuttua se on uhattuna kuin linnunmuna sammalikossa...

jonimatti joutsijärvi kirjoitti...

& aiempaan: mun on vaikea nähdä Hyvärinen, Tennilä tai itseni kyynisenä (itse)ironiana, kun henkilökohtaisesti en edes osaa lukea saati kirjoittaa ironiaa.

Santeri Satama kirjoitti...

Ehkäpä (ja jopa toivottavasti?) "uuspateettinen koulukunta" jää sala liitoksi kun päivien saatto vyöryttää syyskuuta kommentteineen yhä alemmaksi blogistanin häiviöön... varsinkin kun kollektiivinen huomio on tällä haavaa kiinnittynyt aivan muualle! :)

"kyynisestä (itse)ironiasta" jäin itsekin pohtimaan, että se on hermeneuttisesti varmaan tässä sitä ihteään ja viittaa "hermeettisesti" vain itseensä, eli ainakin sana "kyyninen" häiritsee nyt sopimattomuudellaan ja "(itse)ironinen" on pikemmin jotain yrliläistä sitä kuitenkaan olematta.

Sana, joka tässä yhteydessä on koko ajan kuulunut taustalla ja tahtoo nyt kirjoittua on: luontoontuminen.

Luontoontumisella en tarkoita liikettä pois kulttuurista sen toiseuden eli "luonnon" suuntaan vaan kulttuurin ja luonnon ("subjektin" ja "objektin" välisen rajan hälvenemistä).

jonimatti joutsijärvi kirjoitti...

En aio ruveta viljelemään sanaa luontoontuminen, mutta kuvaamasi prosessi rajan hälventämisestä on varmastikin välttämätön moniaalla inhimillisessä olemisessa ja tajuamisessa. Runouden rooli voi tuossa - näin utoopisesti hahmotellen - olla pieni: kiteytyminen käynnistyy minkä tahansa roskan ympärillä sopivissa olosuhteissa.

Tuskinpa kollektiivinen huomio koskaan on langennut tämän blogin kommenttilaatikoihin! Syytä olisi vaikea löytää.

Juhani Tikkanen kirjoitti...

Miten sitä silloin ikäänkuin hiljeni
äkisti moneksi vuodeksi,
Jokin selittämätön: lehdet, variseva lumi

Jorma Eronen, kokoelman UIGUR sivulla 44.

Hra Eroselta ei ole tämän 1978 jälkeen näkynyt julkaistua kokoelmaa. Se ei tarkoita että hän ei olisi kirjoittanut.

Ja mistä tiedämme minkä nimettömän blogin Jorma Eronen kirjoittaa.

Alustava Uigurin selaus herätti himon. Lukea se juuria myöden, ollen ymmärtävinä.

kivivirtaan, kirjoitus hajoaa,
kuplii, toinen käsi jää ilmaan, heittoonsa,
sulkaansa, painiskeleva, aamua pohdiskeleva,
viinin kieltä tapaileva


(Uigurin viimeisen runon loppu.)

jonimatti joutsijärvi kirjoitti...

Olen iloinen, että olet löytänyt Uigurin ja tullut sen koskettamaksi! Minäkin palaan siihen aika-ajoin.

jonimatti joutsijärvi kirjoitti...

Vaikkei runoudessa ole aika-ajoista kyse... ehkä ajattelusta, ajan ajamisesta...

Juhani Tikkanen kirjoitti...

Löysin sen inkkarijutunkin!

Sen lisäksi hänellä lienee sormensa mukana tseremissi-runo-käännöstenkin kanssa.

aika ajoin
rallikuskit pölisyttävät
tienvarsia