"yritäpä sielu rakentaa lego-palikoista"

Käy katsomassa ja lukemassa Christian Bökin ihastuttava teos, jonka löysin Marko Niemen uuden blogin kautta. Blogi on suositeltavaa lukemistoa runovanhuksille ja -sikiöille (jotenkin ei tehnyt mieli kirjoittaa runotytöille ja -pojille, vaikka niinkin asia on).

Bökin teoksessa The Great Order of the Universe kysymykseksi jää, kuka on kääntänyt kaksi lainattua virkettä, ja kääntäjästä/kääntäjistä riippuen, jos virkkeet todella ovat anagrammeja, ( - mitä en missään nimessä halua tarkistaa tai oikeastaan edes tietää, sillä minulle riittää, että asia on todettu - maailmankaikkeussuhteeni ei ole tältäkään osin tieteelliseen metodiin perustuva - ), onko se ollut tietoinen ratkaisu ja jos ei, miten ihmeessä Bök on sen havainnut.

Edellisessä kappaleessa on hauska ristiriita tai vastaava: spekuloin asiaa ja väitän, etten halua tietää sen todellista laitaa.

HAUTOMATTA ei synny lintuja.

ei kukaan "muu"

Alan tajuta, että se, mistä pidän, on sitä, mistä pidän ja se rytmi, millä elän ja toimin, on se rytmi, jolla elän ja toimin. On yhdentekevää, mitä joku "muu" ajattelee näistä asioista tai miten joku "muu" ne kokisi. Yhdentekevää! Toistan tämän itseäni varten, en jotakin "muuta" varten. Itselleni korostan nyt myös sitä, että saamattomilta vaikuttavien hetkien aikana tapahtuvat ehkä huomaamattomiksi jäävät kypsymisprosessit tuskin ovat vähemmän välttämättömiä kuin tuotteliailta vaikuttavien hetkien ulostusprosessit. Tämä minun pitäisi tajuta ja muistaa semminkin, kun väitän ja olen kokenut, että niin sanottu inspiraatio ei ole suinkaan hyljättävä idea ja että tiukka kasista neljään istumatyö ei ole ainoa luovaa kirjoittamista ylläpitävä menetelmä, vaikka jollekin "muulle" se siltä näyttäisi. (Semminkin? Voiko se olla todellinen sana?) 

Lopulta tuntee hyvin vähän vaikkapa siitä musiikista, mikä voi olla parhainta ravintoa korville. Kuuntelen nyt John Cagen Three Constructions -levyä, jolla on kappaleita 1930-50 -luvuilta. Ensimmäinen kappale First Construction (In Metal) sisältää suuren osan niistä musikaalisista yksityiskohdista ja äänimaailmoista, jotka suuresti vetoavat minuun Einstürzende Neubautenin musiikissa. Tämä tavallaan jo aiemminkin ilmiselvä, mutta nyt minulle konkreettiseisti paljastunut yhteys kielii osaltaan siitä epäjatkuvuudesta, joka vallitsee niin sanotun taidemusiikin ja niin sanotun kevyen musiikin välillä. Cagen ja Neubautenin välillä on suora jatkumo, joka liian helposti jää omituisten kulttuurirajojen peittoon. Nämä kulttuurirajat ovat haitallisia, koska ne liityvät arvostelmiin ja määritelmiin, eivät kokemuksiin, havaintoihin ja ideoihin. Oleminen ja olennainen taide harvoin perustuu arvostelmiin ja määritelmiin. Tietenkin Neubautenin ja Cagen kolmen rakennelman välillä on suuria erojakin, mutta yhteydet ovat minulle juuri nyt, Cagea kuunnellessa, huomattavasti elävämmät.

"˙ƃuıʇʇǝsǝɹ sı xıɹʇɐɯ ǝɥʇ:sʎɐs sʞʍɐɥoɯsʞɔoɹʎqɐq"

Kollektiivinen tekstuaalinen virtuaalitapahtuma, josta lainaus juontuu, on ollut elossa miltei puoli vuotta. Tällaiset sisäpiirin julkiset naurukarkelot, joihin yhdistyy kevyttä, mutta - miksei - potentiaalisesti tehokasta havainnon ja tajuamisen rajan koettelua, ovat eräs internetin globaalin mutta vaivattoman ja ikään kuin intiimin julkaisemisen hulvattomista mahdollisuuksista. Suosittelen lukemaan ainakin vähän matkaa. En ole toki lukenut tuota kokonaan, enkä ainakaan nyt lue, kun ajattelin käydä tervehtimässä jokea.

silmäsi ovat tottuneet

poistamaan huomiopiiristään huitovat kätesi

parisänkyantropologi

Jos jakaisin muistiinpanojani, olisin hyvä bloggari: muistiinpanojeni mitta on keskimäärin 1-4 kappaletta tai pitkää virkettä. Tänään on ollut oikein hyvä muistiinpanovire. Merkintöjä ja katkelmia eri alustoille - tekstitiedostoihin, vihkoon ja muistikirjaan - on syntynyt ainakin kymmenkunta. Kestää aina pari päivää päästä tällaiseen rytmiin, kun ensin on ottanut asiakseen ryhtyä kirjoittamaan, eikä vain olla ikään kuin kirjoittavana ihmisenä. Mitään takeita vireystilan löytämisestä ei ole ja monet ulkoiset ja sisäiset prosessit voivat suistaa etsinnän johonkin muuhun. Kun näitä ulkoisten ja sisäisten tekijöiden vaikutuksia luomisvireeseen havainnoi, oppii ehkä tuntemaan joitakin seikkoja, joilla voi itsensä huijata kirjoittamaan.

Ja silloin voisi kenties myös jarruttaa kirjoittamistulvaa, jos huomaa, kuten nyt huomaan, kirjoittavani aivan automaattisesti, pätkän toisensa perään, sinne tänne suuntautuvia ajatuksia, jotka ovat paitsi määrätietoisia, myös tiedostamattomia sikäli, että tajuni minusta kirjoittamassa näitä katkelmia on heikohko ja paikoitellen puuttuu kokonaan. Ehkä tällaiseen tilaan, jossa persoona ja ruumis kytkeytyvät autopilotille ja tuottavat tekstiä, voi joskus halutakin, mutta voi tätä pitää myös hieman häiritsevänä, etenkin jos pyrkimyksenä on olla läsnä ja olemassa. Ehkä tämä on jotain sukua flowlle, en tiedä. Myös automaattikirjoitukselle tämä on sukua, mutta erona on se, että puhuja puheineen on minulle tyypillinen, ei mikään erityisen alitajuinen ja tajunnan ulkopuolinen ääni.