yksys

Se kaluaa samaa luuta pohtii eräitä minulle tuttuja runoja. Kevyesti parasta mitä niistä muistan lukeneeni.

EDIT 20.4. >>>

Olen jo useita kertoja miettinyt, miksi väitin Maaria Pääjärven esseetä kirjastani "kevyesti parhaaksi mitä muistan siitä lukeneeni". Olen lukenut siitä muutaman muunkin jutun, jotka ovat tavalla tai toisella koskettaneet omaa suhdettani kirjaan pidemmin kuin hetkellisesti. Mutta kenties Pääjärvi tavoittaa jonkin sellaisen puolen (kieli ja ruumiillisuus) runoista, jonka merkityksellisyys on minulle ilmeistä mutta ilmeisesti jäänyt enimmäkseen sivuun kritiikeissä. Ei tosin voi väittää, etteivätkö kritiikit olisi ruumiillisuutta mitenkään huomoineet. Pääjärven teksti ei ole välttämättä kritiikki ollenkaan, vaan pikemmin (pienois-) esseistiikkaa, mikä tekee siitä ajattelultaan monihaaraisempaa. Pääjärvi ei myöskään näytä jumiutuneen yhteen (positiiviseen tai negatiiviseen) vaikutelmaan runoista, vaan hänellä on jossain mielessä elävä ja jatkuva suhde runoihin ja niiden kieleen (- joka toki ehkä katkesi juuri nyt, jos hän luki edellisen lauseeni, hahah -), luenta on muuntumisen prosessissa ja vaikuttaa lukijaan, runoihin, niiden toisiin lukijoihin ja myös niiden ensimmäiseen lukijaan, eli kirjoittajaan.

ruokalan isoista ikkunoista lumiselle pellolle, vastapäiselle metsänreunalle ja vasemmalla häämöttävälle jään ja lumen piilottamalle joelle katsoessa havaitsin pellon lähempää reunaa kahlaava suuria eläimiä: karhuja! neljäs tuli vielä metsänreunaa vähän jäljemmässä. nuoria karhuja, juoksivat avoimen pellon yli koulun pihaan. viiden metrin päässä ruokalan ikkunoista. huusin: "hei, katsokaa karhuja!" ne olivat jo ohi, kun joenrannassa näkyi jokin tumma lumesta nouseva, ajattelin, että niiden emo varmasti, vaikka ne olivatkin jo aika suuria, mutta se olikin vain kuono vaaleassa naamassa, eläin ravasi karhujen perään ja ruokalan ikkunoiden lähelle tullessaan siitä erotti vaalean takkuturkin ja rekanlevyisen kyljen, käsittämätön, yritin laskea jalkoja, kahdeksanjalkainen takkuinen ohutturkkinen jättiläiskissa juoksi pellon yli.

myöhemmin  joelle päin tuli vielä uusi tumma eläin, ehkä suuri karhu, mutta sen selässä roikkui leopardi, joka puri sitä niskaan ja yritti hengiltä. lumisella pellolla karhu leopardi niskassaan.

prosessissa - ajatus, kirjoitus, kokemus

Pitäen ajatusta avoinna, seuraten kokemishetkellä ajatuksen ja tunteen taipumista jonkin vielä tuntemattoman puoleensavetäjän suuntaan, voin kirjoittaa kysyen, ehdottaen ja muodostaen tietynlaista olemista ruumiini ja tekstin kudokseen. Tämä prosessi on avoin kuin suoni verenkierrossa: veren hiutaleita harhautuu määrätietoisesti ulos suonen seinämistä, mutta valtauomassa pysyy niin paljon verta, että voidaan puhua suonen seinämistä. Taipumus johdattaa harhaan, mutta siitä luopumalla on vailla johdatusta, vailla jännitettä, joka muuntaisi kieltä ja olemista suhteessa toisiinsa ja kohti jotakin muuta. Taipumus määrää ainakin siitä, mitä luulen tämän muun olevan, samalla taipumus määrää kaaoksensietoni: kuinka laajasti voin myöntää ja sallia tämän muun olevan todellakin jotakin muuta kuin luulen. Kykenenkö seuraamaan sitä, mikä vetää puoleensa ja pidättäytymään sen valtaamisesta, siihen tarketumiseta omistusvimmassa, joka välttämättä estää tarkan havainnon ja minkään tuoreen vaikutelman vastaanoton? Näitä yhtäaikaisia avautumia kielessä ja olemisessa on vaalittava. Ne ovat perin herkkiä - tai pikemmin, en tiedä kuinka kestäviä ne ovat.  Siksi niiden avoimuus on valikoivaa ja siksi niiden salassapito on tiettyyn rajaan välttämätöntä. Salassapitoa on monenlaista. Myös tämä kirjoitus on salassa, vaikka saat lukea tätä. Kielen ja olemisen avautuminen toisiinsa seuraa kenties sisäisessä kokemuksessa tapahtuvasta kaksitahoisesta myöntämisestä tai innostuksesta: ensinnä, kieli on totta, ja toisena, minussa kohtaavat maailmat, jotka kitkaisesti sytyttävät minut tuleen. Kielen totuus on tuntematonta, siihen ei siis ole mitään syytä ankkuroida vääriä toiveita ja luulovarmuuksia. Tuli minussa on elämää, olemisen mahdollistava jännite, siihen on siis hyvä luottaa ja ottaa pelko vain yhtenä liekin sävynä, jonka ympärillä kirkkaammat ja tummemmat sävyt vapauttavat pelkoon sidotun voiman.

"yksilökeskeisyydestä" - mihin?

Jos luovutaan yksilökeskeisyydestä, mikä on houkuttelevaa, pelottavaa, kiihottavaa ja olennaisentuntuista, täytyy nostaa esiin julmettu kysymys siitä, millaisia kokemisentapoja, millaisia vapauksia, millaista olemista, millaista sellaisuutta tai mitä ikinä tämä ei-yksilökeskeinen sitten on tai synnyttää? Millaista monikeskisyyttä? Millaista tyhjyyttä? Millaista hahmottomuutta tai aineenvaihduntaa? 

Jos luovutaan yksilökeskeisyydestä, mitä silloin ovat minä ja sinä? Vai onko kyse minäkeskeisyydestä luopumista - luopumista siitä luulovarmuudesta, että olen mitä ajattelen olevani? Ja sitten avautumista sinulle, joka minä olen itseni ymmärtämättä tai sinulle, joka sinä olet minun huomaamattani.

Oli yksilökeskeisyydestä luopumisessa kysymys mistä tahansa näistä olemisen painopisteen siirtymistä tai jostakin muusta, se vaikuttaa järkyttävällä ja ihmettelyä herättävällä tavalla myös kokemuksiin ja käsityksiin vuorovaikutuksesta, olentojen välisyydestä, erosta tai yhteydestä, jotka riippuvat toisistaan. Siirtymä olemisessa on siirtymä kielessä: syntyy toisia runouksia, toisella tavalla tosia, erilaisia kuin se, mitä runoudeksi sanottiin tai sanotaan. Kirjoitetaan uusia kirjeitä. Kirjoitetaan uudet lait, toisenikäiset uutiset.

6 - pattern - kuvio (tyhjä patteri, vapauttava unen pantteri)

olen antanut elämäni sinulle

olen antanut elämäni tälle työlle

olen antanut elämäni naiselle

olen antanut elämäni voimalle joka minua eteenpäin työnsi

olen antanut elämäni sinulle

olen antanut elämäni korville jotka minua kuitenkin kannattelisivat

olen antanut elämäni naiselle

olen antanut elämäni linnulle josta puhuit kuin loistava koivu kosteassa kevätmetsässä

olen antanut elämäni sinulle

olen antanut elämäni odotukselle joka täyttää ja täyttyy hitaimmista ja lämmittävistä hetkenversoista

olen antanut elämäni naiselle

olen antanut elämäni auringolle joka murustaa itseään avaruuden tyhjään ja planetaarisen maailman sisällä avautuviin vatsoihin kuten minun tai sinun

olen antanut elämäni sinulle

olen antanut elämäni ristiriitaan jonka laajuutta tai yhtenäisyyttä en näe mutta kuvittelen ja luotan sen lävistävän sellaisetkin varmuuteni joiden varassa vajoan käsiisi kuin siemenkodallinen

olen antanut elämäni naiselle

olen antanut elämäni joka aina olikin sinun joka sisällät nekin olennot jotka tulevat jälkeeni haistellen reittiä ja kaivaten polttavaa ydintä jota pelkäsin ja piilossa kannoin sen ajan läpi missä luulin olevani yksin ja valitsevani itse mihin rajani lasken