(Tämän kirjoituksen laadin jo joskus aiemmin, jätin kesken ja julkaisen tässä nopeasti kokoonkursittuna:)
Olli Sinivaara Nuoren voiman Deleuze-teemanumeron pääkirjoituksessa sanoo, että hän on äidinmaidossaan imenyt jälkistrukturalistisen teorian. Minun äidinmaidossani tuli lähinnä helluntailais-luterilainen kristinusko ja jo menetetyt elämäntavan juuret pohjoisissa peräkylissä. Deleuze ja kumppanit olivat sitten myöhäismurrosiän vaarallisia leluja. En ole lukenut pitkään aikaan Deleuzea ja melko vähän myös mitään, missä häntä kommentoidaan, joskin jälkistrukturalistinen ynnä muu lingvistisen käänteen teoria on tullut tutuksi koulukirjoista. Kiinnostavaa onkin, että juuri tänään (kuukausia sitten) luin kirjastossa Nuorta voimaa, jossa Deleuzesta puhutaan, sekä erästä uskontoteoreettista artikkelia, joka viittailee Deleuzeen. Tähän täytyy siis palata. (En enää muista, mihin tarkkaanottaen pitäisi palata, enkä ole tuota paluuta myöskään tietääkseni tehnyt.)
"Banaalin arkisen maailmamme käytännön ongelmista Anti-Oidipuksella, kuten ei muillakaan Pyhillä Teksteillä, voi olla mitään kauaskantoista sanottavaa.", kirjoittaa Tommi Melender blogissaan. Mitähän tuo tarkoittaa? Jos pyhät tekstit mieltää niinkin perinteisesti kuin uskontojen perusteoksiksi, Bhagavad Gitasta Raamattuun ja Tao Te Chingistä Koraaniin, on kysyttävä, mitkä teokset, jos eivät juuri ne, sanovat jotakin kauaskantoista elämän käytännön ongelmista?
Anti-Oidipuksen tapauksessa rihmastolliset ja muut rakenteeltaan ja kokonaisuudeltaan epäarkisilta vaikuttavat tavat muodostaa ja prosessoida yhteisöjä, käsitteitä tai subjektiivisia toimintatapoja, ovat käytäntöä, eivät abstraktioita. Paitsi monet eläinyhteisöt ja käsitteelliset kokonaisuudet, myös ultramodernit armeijat järjestäytyvät senkaltaisten rakenteiden mukaan. Se selkeän lauseen estetiikka, jota Melender edustaa ja jossa hän on pätevä, ei kata kaikkiea inhimillisten ja epäinhimmillisten olemassaolojen muotoja. Tarkkarajaisia hahmoja ylläpitävä lause ei voi tehdä kaoottiselle laumalle juuri muuta kuin redusoida sen, jolloin koko ilmiö on menetetty. Lauma ja sen mahdollisuus ei kuitenkaan katoa todellisuudesta, joten on selvää, että tarvitaan muitakin ajattelun muotoja kuin tämä riittävän määrittelemätön, selvä ja ehkä arkinen lause. Arkinen myöskään ei rajoitu siihen, minkä tunnistamme arkiseksi tai tavanomaiseksi. Kulttuurissamme kaikella arkisella, kuten näillä tietokoneen näppäimillä, on kaootiinen määrä yhteyksiä erilaisiin tuotannon, riiston, ajattelun, vapautumisen ynnä muun prosesseihin. Mitä on banaali arki? Minä en tiedä.
Sinivaaralle jälkistrukturalismi on ajattelun itsestäänselvä lähtökohta, jotakin perittyä (mitä en täysin usko, koska en näe, miten se voisi olla mahdollista) ja Melenderille jotakin keinotekoista, joskin "pyhää" ajattelua, teoriaa joka jää etäiseksi banaalista arjesta. Näitä suhtautumistapoja en osaa jakaa. Ja tietenkin Sinivaaran ja Melenderin jälkistrukturalismi-suhteet ovat monipuolisemmat kuin tässä blogimerkinnässä annan ymmärtää. Minulle Deleuze ym. näyttäytyy yhtenä mielikuvitusta ruokkivana konepiirrustuksena ja epäonnistuneena, mutta silti ja juuri siksi hyödyllisenä vankilakartastonlaatimisperiaattena, jossa umpikujitetaan vertikaalinen olemassaolo ja paljastetaan sen horisontaaliset prosessit.
Tässä on taas kohta, johon hiljennyn löytääkseni tarkemman kysymyksen, johon en koskaan palaa.
