kärpänen potki selällään betonilattialla

puhallan sen ilmaan

se lentää paperiin

joka peittää oven ikkunaa

 

 

 

Erilaisten pienten olemista tai ihmisyyttä jonkin menetelmän tai näkökulman lähtökohdasta vaalivien yhteisöjen suhde johtajuuteen on keskeinen ja usein määräävä tekijä niiden jatkuvuuden ja mahdollisen ylisukupolvisuuden kannalta.

Olen nähnyt ainakin kahdenlaista kompastumista tähän: on johtajuutta, jota ei luoteta ja uskalleta antaa eteenpäin, jolloin ylisukupolvisuuden mahdollisuus kuihtuu ja yhteisön jatkuvuus tukehtuu; on johtajuutta, jota jaetaan epämääräisesti eteenpäin, tuhlaillen tuotetaan yhteisön jäseniä joille vuodatetaan vastuuta, ja sitten valikoiden katkaistaan vastuun jatkuvuus ensimmäisen erimielisyyden ja konfliktin tullen, erotetaan jäseniä ja pilkotaan yhteisöitä.

On varmaan onnistumistakin, mutta yllättävän vähän olen tullut kohtaamaan sellaista, minkä vuoksi ajattelenkin nykyään ettei juuri ole olemassa väkeä, joka on psyykeltään tasapainoista, vastuuntuntoista ja yhteisönmuodostuksen ja -ylläpidon prosesseista rennosti tietoista; puuttuu tällaisten yhteisöjen - miksei koko yhteiskunnankin - vastuullisia ihmisiä, jotka kestävät konflikteja ja muiden vapaata kasvua kokonaisina ihmisinä. En sano, ettei kokonaisia ihmisiä ole olemassa, mutta he ovat paljon harvinaisempia kuin uskoin. En ehkä itse tunne ketään sellaista?

 Pidän tekoälyn merkitystä olemassaoloni kannalta häviävän pienenä. Samoin kuin konetuliaseidenkin. Tämä ei tarkoita, etteivätkö nämä ja muut vähämerkityksiset teknologiat voisi esimerkiksi tuhota olemassaoloani -- ainoastaan että niiden merkitys olemassaololleni on mitättömästä seuraava. Siksi en vaikkapa tekoälystä juuri keskustele tai kirjoittele - muut tekevät sen muutenkin paljon paremmin ja asiantuntevammin. Tekoäly kirjoittajan työkaluna saa minut kuitenkin lausumaan seuraavaa: käyttäkää vain tekoälyä kirjoittamistöidenne apuna, mutta eikö se jokseenkin poista kirjoittamisesta sen matkantekemisluonteen? Kirjoittaminen voi olla matkantekoa tiedostamattomaan, tajunnan sellaisiin muotoihin, vaiheisiin ja kohtiin, jotka eivät tietoiselle mielelle ole tuttuja, ennalta mahdollisia tai jotka muotoutuvat työn prosessissa. Jos jumikohdat tai tylsät tekstintuoton vaiheet korvaa tekoälyn tuottamalla materiaalilla, eikö matkanteko jumin uumeniin tai tylsyyden mehevään ja haperoon ytimeen jää tekemättä?

Kuulemma riskit kannattavat!

Ville Hytönen Helsingin Sanomissa (maksumuurin takana) tänään 6.1.2025 kirjoittaa Mirkka Rekolan elämäkertateokseni toisesta ja ensimmäisestäkin osasta tähän tapaan:

"

“Tätähän meille aina mainostetaan, että elä hetkessä, ja sit kun joku hullu menee ja elää hetkessä niin eihän siitä mitään tuu”, suomentaja Kersti Juva, tuttavallisemmin Ketti, sanoo Mirkka Rekolan (1931–2014) elämää, filosofiaa ja runoutta syväluotaavan elämäkertateoksen jälkimmäisessä osassa.

Tärkeä aihe, jolle esitystapa tekee kunniaa. Jonimatti Joutsijärven kirjoittama elämäkerran ensimmäinen osa oli poikkeuksellinen arvostelumenestys ja maaliskuussa 2024 se sai Vuoden tiedekirja -palkinnon. Eikä suotta.

Harvemmin näkee niin perehtynyttä ja syvälle kohteeseensa uppoutuvaa tulkintaa. “Kunniateko neljännen ulottuvuuden runoilijalle”, kirjoitin ensimmäisestä osasta Helsingin Sanomiin vuosi sitten.

"