Kirjoittaessani tätä en koe kirjoittavani julkista tekstiä.
On sattumanvaraista, lukeeko tätä joku, jota en tunne, ja uskoakseni tuntemattoman lukijan saapuessa on kulunut aikaa niin, että tekstin julkisuuden suhteellisuus näyttäytyy:
On kirjoitusta yksin, nyt
josta myöhemmin tulee muutaman lukemaa,
eikä ehkä koskaan laajemmin julkista,
ja jos tulee, kirjoittaja on jo muualla, joku muu.
Ellen sano tässä jotakin, mikä nyt tai tulevassa kiihottaa mieliä ottamaan selvää, kantaa, ja niin edelleen, ja joudu julkiseen vastuuseen sanoistani. Yksityisen vastuun kirjoittamisesta otan nyt.
Julkiseen keskusteluun osallistuminen tällä hetkellä näyttää uskomattoman vaikealta ja epätoivottavalta: en ymmärrä nykyisiä keskusteluja, enkä näe merkitystä niiden oppimiseen, niiden merkitysten omaksumiseen ja niiden merkitysten vivahteiden julkiseen punnintaan, säätöön tai puolenottoon. En ole teidän puolellanne enkä teitä vastaan - nähdäkseni olette harharetkellä. Näin tekisi mieli sanoa, mutta en tiedä, olisiko siinä mitään perää. Saatanhan olla jonkun puolella tai jotakin vastaan, tai samalla retkellä, en vain hahmota. En halua, enkä jaksa enkä ehdi hahmottaa.
Onneksi näen kirjallisuuden, jota teen, sikäli hitaana, etten koe tarvetta asemoida sitä nykyiseen julkiseen keskusteluun. Koen kirjoittaessani runoutta, esseistiikkaa, proosaa olevani vapaa, tiettyyn rajaan saakka, ajankohtaisista mielipiteistä ja niiden ruotimisesta.
On ajankohtaisia keskusteluja, jotka saavat minut kirjoittamaan tätä, mutta en mene nyt niihin - en kykene, sillä minulla ei ole siihen aikaa eikä tahtoa. Halua on - ajankohtaiset keskusteluthan tapahtuvat usein sillä psyyken alueella, jossa on halua, torjuntaa, kiihotusta, lamaannusta. En toivo viettäväni kovin paljon aikaa kirjoittaen sillä alueella, jos vain voin sen välttää.
Aloin kirjoittaa tätä reaktiona ahtauden tunteeseen. On lukuisia aiheita, joihin näen jatkuvasti ihmisten ottavan kantaa, ilman että kokonaisuus, johon ne kuuluu - tältä vaikuttaa --, tulee huomioon otetuksi. Näissä aiheissa ja kannanotoissa on ahtaus: on oltava sillä tai tällä puolella, siihen on kiire ja sitä vahdataan: kenen puolella? Näyttää siltä, että tätä pohtien saattaa jo ajautua jonkun puolelle. Kirottua. Pohdinta nimittäin saattaa sinänsä paljastaa sen, etten ole teidän puolellanne, joten olen vihollisenne. Missä tahansa teitä polttaen koskettavasta aiheesta! En ole nimennyt vielä muuta aihetta kuin julkisen keskustelun ja kannan ottamisen. Luultavasti olen juuri teidän tärkeimmän taistelunne kentällä teidän vihollisenne. Tätä lukiessanne ruokitte vihollistanne, ylläpidätte sen voimaa, valtaa, sen kykyä tehdä vastaiskuja, sen taantumuksellista edistystä sen edistyvää taantumusta, sen vastenmielisen värin, hajun ja maun, merkitysvääristymän uusintamista, tuottamista, uudistumista, ylivoimaa, joka painajaisissanne kelmeänä nousee suuhunne kuin oksennus tai ientulehduksen paiseet.
Noniin.
Tämä helpottaa jo.
Irvokas huumori tekee hyvää.
Oletteko tulleet ajatelleeksi että lempiaiheenne saattaa olla triviaali? Todella. Että sen merkityksellisyys on nähtävissä vain laajemmassa kuvassa, taustaa vasten, ja ettei taustaa ole vielä aiheenne käsittelyissä huomioitu kylliksi. Ei kyllin laajasti, ei kyllin tarkasti, ei kyllin syvästi merkitysten muodostumisen, historiallisten prosessien, vaikutusten tai seurausten osalta. Että lempiaiheenne on vain pakopaikka kokonaisuudelta, jota elämä tässä maailmassa on.
Ei se mitään. Niin, eihän se mitään.
Mutta miksi sitten olla niin kiivas? Niin tunteissaan siitä.
Tai tästä. Miksi tämä liikuttaa minua?
Ilmeisesti en koe voivani puhua vapaasti, toisaalta näiden kuvaamieni ahtauksien vuoksi, monitahoisesti yhteismitattomien moraalien partioidessa julkisen keskustelun saastumassa mielessäni, toisaalta koska koen tunteellisesti raskauttavana sosiaalisen median jossa julkinen keskustelu nykyään paljolti pesii.
Opin jo varhain jyrkän oikeudentunnon: tarpeen puolustaa pienempää, sorrettua, heikompaa. Olin niin pieni ja kokemukseni epäoikeudenmukaisuudesta sikäli raju ja väkivaltainen, että raivo ja rajanveto eivät voineet purkautua ja toteutua turvallisesti. On kauheaa sulkea silmiään epäoikeudenmukaisuudelta. Mutta on kauheaa, kun sille ei voi mitään.
Opin hieman ennen kuin lukemaan, että ihmisten maailmat ovat yhteismitattomia, uskomukset, jotka ihmisiä ohjaavat eivät mitenkään liity toisiinsa ja se mikä yhdelle on elämän perusta on toiselle halveksittava vitsi ja se mikä yhdelle päämäärä ja tavoittelemisen arvoinen aarre on toiselle vastenmielinen vääryyden merkki.
Oikeudentunnon ja inhimillisten todellisuuksien yhteensopimattomuuden yhdistelmä on tuskallinen.
Se pakottaa selvittämään taustoja, konteksteja, kontekstien välisiä suhteita, kokonaisuuksien mahdollisuuksia.
Tähän ristiriitaan lisättynä omanarvontunnon vääristynyt heikkous ja soppa on valmis. Vanhat ihmiset joskus sanovat, että nyt he voivat sanoa mitä huvittavat, heitä ei enää kiinnosta mitä heistä ajatellaan. En ole ihan siinä vielä - mutta muistan olleeni joskus aiemmin, ja se oli kyllä railakasta. Siihen on päästävä. Mutta.
Näyttää siltä että oikeudentunnon ja ristiriitojentajun yhdistelmä yhdistettynä itsetunnon epävakauteen on jollain tapaa sosiaalisesti vammauttava mentaliteetti: en voi kuulua juuri mihinkään, enkä siis voi myöskään toteuttaa oikeudentuntoani aktiivisesti, ainoastaan passiivisesti, tutkimalla. Kenties hyvänä päivänä keskustelemalla, mutta ei koskaan julkisesti. "Ei koskaan" on tietenkin tunteellinen ilmaus, eikä varsinaisesti totta. Tunteellisuudet tietenkin ohjaavat todellisia olentoja toimimaan epätodellisin tavoin. Lakkaa uskomasta valheisiisi, Jonimatti. Kyllä, se on mahdollista. Ne sopivat sinulle erityisen huonosti.
Kate Bush, Cloudbusting
https://www.youtube.com/watch?v=GQ4DeDIh5c0
"Ooh, I just know that something good is going to happen.
And I don't know when,
But just saying it could even make it happen."
