vastapäätä istuva mies kertoo meille että tulee rankkasade

eivätkä nuoret enää makoile rannoilla

mutta veden pitäisi tulla ensin vähän ja vielä vähän

että maa voisi imeä suuren sateen

laihan kehityvammaisen miehen ulosjännittynyt kieli

hänen suunnistaessaan bussin 39 käytävää istumapaikalle

kieli on voimakas, eteenpäinkompassin neula

ei suorina kurottuvien käsien tuki pyöreistä metallitangoista

marja mattlarin kieli, kun se liikkuu alahampailta kitalaen etualaan

alahampailta kitalaen taka-alaan ja uudelleen alas ja ylös taipuen

kun hän laulaa: en kadu ketään niistä jotka syliini suljin

heitä sentään rakastin

sinun on vaikea kuunnella

sillä ette ole tulleet samalta pysäkiltä

hän jää pois pian ja myönnät, että hänellä on hyvät silmät

sade tulee ja metsä on kostea kun menemme katsomaan kalliolle

auringonlaskua

"Mitä on todellisuus?"

, kysyi Todellisuuden tutkimuskeskuksen Esitys-lehti, ja nimiseni runoilija vastasi näin:

En tietenkään voi vastata, mitä on todellisuus. Ehkä tahtoisin, mutta mitä oikeastaan silloin tahtoisin, esimerkiksi lukijalle? Kirjoitan kysymystä vasten, sillä se koskettaa sitä, miksi ylipäätään ja erityisesti tahdon kirjoittaa. Jos onkin niin, ettei todellisuudesta voi kirjoittaa, voiko todellisuudessa kirjoittaa? Onko kysymyksessä todellisuutta haikailevan kirjoittajan ainoa mahdollisuus? Kysymys on pienoinen muutos kielellisen rangan asennossa. Muutos, kuten: hylätä suoraan viittaavat ilmaukset ja etsiä ilmauksia, jotka kehkeytyvät kirjoittaessa ja luettaessa kokemuksellisesti. Tai vain kompastua. Juon jäähtynyttä teetä, keväällä.

aamusatu kirjoitetaan levottomilla sormilla

olen matkalla

olen kulkenut jo hyvän matkaa

ja vastaan tulee ihmisiä

joille voin kertoa missä oli lähde

ja miltä mäeltä näkee kauemmas

eräässä paikassa vähän polulta sivussa

kasvaa kalliolla, rinteen alla vahva mänty

kuitenkin niin lähellä polkua että sen voi huomata

rinnankorkeudella männyssä on kaarnaton kohta

johon on kirjoitettu:

"laskeudu sieluusi sinä alaskatseinen poika

älä anna hepeneitteni liikuttaa sinua

onko sielussasi kärpän mentävä aukko?

minulla on ainakin viisi kärppää"

jos löydät männyn, sinulle on siihen kirjoitettu jotakin muuta

toisaalla keskellä polkua erään laakean ja leveän kiven päällä

on toinen, hieman pienempi laakea kivi

siihen tullessani nostin pienempää kiveä

ja luin kiven pohjasta:

"matkusta hiljaa, tunteetta

minä olen sinun tunteesi"

ja samassa ymmärsin että koko polku on tuon yhden kiven varassa:

kuljen ylösalaisin

männynoksan alapinnalla enkä ollut huomannut mitään

tiedän, ettei mäntyyn ja kiveen ole kirjoittanut sama olento

kumpikaan tuskin ihminen

on erikoinen, kuukausien mittainen hidas tunne

kun kärppä hyppää sielun läpi:

kärppä on hyvin suuri

olen itseasiassa mitättömän kokoinen siihen verrattuna

ja se etenee sisälläni kävellessäni tätä ylösalaista maailmaa

en olisi arvannut että männyn kainalokuopassa kasvaa tällainen metsä!

rakkaudella,

aina hämmentynyt jonimatti