Kuuro Bresson
(Ehkä tämä on vähän tämmöinen heinämiesnäyttely, pahoittelut siitä, mutta olkoon...)
Robert Bresson, olkoonkin nero, kuvan ja ruumiin eron ymmärtäjä, ynnä muuta, on Antti Nylénin hyväuskoista fanitodistusta tarkasti lukemalla ollut myös ruumiillisesti kuuro. Nylén uuden kirjansa Halun ja epäluulon esseet sivulla 263 lainaa Bressonia: "Liian usein unohdetaan ihmisen ja hänen kuvansa ero ja vastaavasti se, ettei mitään eroa ole kuultavissa ihmisen äänessä valkokankaalla ja tosielämässä."
Bresson on tietenkin oikeassa, että ihmisen ja ihmisen kuvan ero unohdetaan liian usein, siitä ei ole epäselvyyttä. Varmaa kuitenkin on, että ihmisiä, heidän ruumiidensa ääniä (ja myös omia ääniään) ruumiillaan kuunteleva ihminen havaitsee valtavia eroja äänitteen ja todellisessa tilassa liikkuvan äänen välillä. Tällainen ilmeisesti järjestelmällinen havainnontavan virhe asettaa Bressonin koko mainion taiteen epäilyttävään hämärään.
Tiedän, että esimerkiksi performanssi- ja äänirunoilija Ide Hintzelle äänite ei riitä dokumentiksi ihmisäänestä. Oma kokemukseni on, että äänenpaineen suuntaaminen ruumiista tilaan (ja toisiin ruumiisiin) on huomattavasti täsmällisempää ilman äänenvahvistimia tai nauhureita. Äänite ei täysin estä sen kuulemista, missä ja miten ääni ruumiissa soi, mutta vaikeuttaa ja sumentaa sitä olennaisesti.
Siksi "tallennettu puhe" ei ole "luontoa", ei millään muotoa. Jopa äänitteen vaikutelma on yleensä hyvin erilainen kuin "luonnollinen" ääni, jos vain kuuntelee. Nylén uskoo Bressonin virheen, koska sen tekee Bresson - muuten hän ei ehkä olisi tullut ajatelleeksi äänen ja äänitteen olemista, ne ja niiden ero kun liian usein unohdetaan.
7 kommenttia:
Juu, ei oo tainnu Bresson lukea Grotowskia. Tosin ei siinä mitään lukemisia tarvitse tunnistaakseen äänen luomaa tilaa ja toisaalta äänen ja ruumiin suhteita. Leffajengille nuo asiat ei vaan ole olennaisia, kun läsnäolon mimiikka on tuotettavissa jälkiäänityksessä, jossa näyttelijä hönkii mikrofoniin ja kaiutin tuuttaa kuiskaukset suihkukoneina. Yleensä tekee hyvää pohtia paperinamkuisten fyysisten totuuksien suhdetta kehollisuuteen.
t. tarkk.tark.yks.l.valv.yks.
Jotain samankaltaista voisi muuten sanoa akustisesta musiikista suhteessa voimistettuun ja vielä enemmän nauhoitettuun.
Kun orava ahkeroi pihalla,
kerää varastoja,
käyttää energiaa nopeaan vikkelöintiin,
ja se ääni jonka kuulee
jonka päälle harakka
karjaisee
on äänite
korvissa
topsipuikon syvällisyys
terveisin
tikkis
Jospa Bresson ei tehnyt ihmeempää virhettä, jospa Jonimathoiser on vaan liian jyrkkänä. :)
Kaipa tallennettu puhekin on jossain määrin "luontoa", "jollain muotoa". Ainakin lähisukulainen tunnistaa äänen, ja hänen lävitseen humahtavat monet muistot ja assosiaatiot...
Jos äänitteen luonnollisuus kielletään, on kiellettävä myös ajatusten ja muistojen luonnollisuus ja jossain vaiheessa on kiellettävä luonnollisuus itse. Kieltämiselle ei tule loppua! Parempi olla kieltämättä mitään.
(Siis äänitteessä on sekä samuutta että vierautta. On hyväksyttävä olevaisen puuromaisuus. Me kaikki olemme epätäydellisiä, niin myös Ide Hintze. )
Mutta olen joka toisesta Jmatin lauseesta samaa mieltä. Nyt vaan rauhoitut siitä ja kirjoitat lisää kirjoja.
Jyrkkyys kai oli suhteessa lukemani jyrkkyyteen. Luontoa tai ei, on tärkeää pitää erottelukykyä yllä ja tunnistaa, miten ruumiillisen puheen kuunteleminen eroaa nauhoitetun puheen kuuntelemisesta.
ois kiinnostava tietää miten "luonto" ja "luonnollisuus" eroaa bressonilla.
tavallaan voi ymmärtää ajatuksen, että äänitettykin ääni on luontoa, mutta on tietenkin itsestäänselvää, että ihminen kuulee eron äänitetyn äänen ja tosielämässä kuulemansa ihmisäänen välillä.
mä aloin miettiä tätä jotenkin sitä kautta, että nähtäisiin taideteos samalla tavalla tosielämänä kuin "tosielämä" ja sitä kautta elokuvan äänitetty ääni ei eroa tosielämässä kuullusta äänestä muulla tavoin kuin olemalla toisenlainen.
ts. en ihan hahmota sitä miksi taideteoksessa oleva äänitetty ääni on jotenkin vähemmän totta tai vähemmän luonnollinen kuin vaikkapa ruokapöydässä kuultu puhe.
miten sitten esim. puhelimessa puhuminen, joka synnyttää äänen välittymiseen kohinaa, voiko siihen soveltaa tätä samaa ajatusta?
mut tosiaan tuon eron kieltäminen on hieman kummallinen veto bressonilta.
silti musta tuo ajatus että toiset äänet todellisuudessa ois jotenkin luonnollisempia kuin toiset liittyy enempi esteettisen arvostelman tekemiseen kuin jonkinlaiseen olemukselliseen väitteeseen.
riikka
"...on tärkeää pitää erottelukykyä yllä ja tunnistaa, miten ruumiillisen puheen kuunteleminen eroaa nauhoitetun puheen kuuntelemisesta."
Hmmm, niin, jos vain jaksaa niin sitten pitää erottelukykyä yllä. Jos ei jaksa niin on tärkeää hankkia voimia siihen (siihen, että elämästä tulee värikylläistä, syvää, huomaavaa). Jos ei tiedä miten saada voimia niin pitää kysyä, toivottavasti muut jaksavat kuunnella ja vastata...
Ja jos on huomaava, niin ei tarvitse olla huomaavainen? On kyllä hyvä kuunnella sävyjä, mutta usein kuuntelen toista ihmistä kuin suttuista äänitettä, ja vain toisella korvalla...
Ajattelussa kyllä pitää olla huopaava usein. Kerran ajateltu ei ole välttämättä vielä oikein, tai valmis. Ajattelija soutaa ja huopaa. Kerran kuunneltukaan ei ole aina valmis, joskus pitää kuunnella myös äänite. Muistiäänite, äänimuiste, aivopurskeen jälkipärske.
Hyvät kaikille ja varsinkin Riikalle, tv. pullonmurskaaja.
Lähetä kommentti