Tässä on vanha kirjoitus Derridan Allekirjoitus tapahtuma konteksti –esseestä - olkoon tässä merkkinä kaikkiallisten kirjallisten pyrintöjeni keskenolemisesta.
Derridan kirjoitus on esitys, jossa ”varsinaisen merkityksen mieli on ongelmallisempi kuin koskaan”. Derrida kirjoittaa kielen armoilla, kielentajun varassa, tietoisena kielen tapahtumisesta kirjoituksessa, ja hänen kirjoittajuutensa poissaolon ja läsnäolon kyseenalaisuudesta suhteessa kirjoitukseen. Enemmän kuin hänen käsitteelliset vääntönsä tai argumentaationsa, minua kiinnostaa kysyä, mitä voi oppia Derridan tekstin reflektiivisestä esityksellisyydestä, hänen retoriikastaan ja poetiikastaan, jopa käsitteellis-toiminnallisesta draamastaan. Kirjoituksen suhde ”kommunikaatioon” on uhattuna, ja Derrida pyrkii tekemään tätä uhkaa läpinäkyväksi ja päällekäyväksi sekä argumentein, että kirjoituksen tavoillaan: Allekirjoitus tapahtuma konteksti on välihuutojen, painotusten, pilkkomisten, paluiden, osoittamisten, kyllästymisen ja painostamisen esseistiikkaa. Derridan pääväittämä nähdäkseni on poissaolo kielen luonteena. Myös hänen käyttämänsä kieli, tai kieli johon hän antautuu, tai joka kirjoittuu hänen kauttaan, tai joka hahmottuu häntä lukiessa, painottaa läsnä olevan merkityksen hataruutta, ristivalotusta, liukkautta ja pakenevuutta. Luin esseetä sellaisessa tilanteessa, jossa minua suuresti ärsytti se, ettei Derrida tunnu pääsevän mihinkään, mutta on täysin oletettavaa, ettei hän mihinkään sellaiseen pyrkinytkään, mitä ehkä muka odotin. Odotinko jotakin havainto-idea-merkitys –tyyppistä, selkeää johdonmukaista ilmaisua, jota Derrida kutsuu ”ideologiseksi analyysiksi”, tarkoittaen ideologisella ideoihin kiinnittyvää tai sellaisia olettavaa kielikäsitystä, joka on (ainakin ollut) vallalla (länsimaisessa) ajattelussa ja kielisuhteessa.
Minulle Derridan lukeminen on esitys, johon väistämättä osallistuvat eräät ystäväni, jotka ovat puhuneet minulle Derridasta monet kerrat. Itse en ole Derridaan tullut perehtyneeksi. Ei ole Derridaa (Derrida sanoo, ettei ole käsitteitä), vaan on vain työskentelyä käsitteellisen henkilön, sen tekstuaalisten esiintymisten, ja siihen liittyvien muistinvaraisten muiden ihmisten kohtaamisten muodostamien kielellis-muistillisten hahmojen kanssa (Derrida sanoo, että on vain työtä käsitejärjestelmillä). Konteksia ei voi täysin määritellä – ja se johtuu siitä, ettei ole olemassa mitään paikkaa, joka täyttäisi laboratoriotyhjiö-vaatimuksen, vaan jokainen paikka (käsitteellinen tai lihallinen) on toisiaan vastustavien tai voimistavien energioiden yhteisvaikutusta. Ei ole seinää eikä käsitettä, mutta on työtä, joka muodostaa seinän ja käsitejärjestelmän, on energiaa joka muodostaa betonin ja on tarkkaavaisuus joka tuottaa lukutilanteen (ja keskittymiskyvyn puutteen muodostaa tarkkaavaisuuden poissaolo).
Allekirjoitus on akti, josta Derrida sanoo, että koska allekirjoituksien välillä vallitsee samuus, täytyy allekirjoittamisen tapahtuman olla irti hetken intentiosta, ja siten se on ikään kuin suhteessa johonkin ideaaliseen ”allekirjoitukseen”, joka tekee siitä legitiimin, vallansiirron (tässä olen jo poistunut ainakin osittain Derridan ajattelusta) välitysmenetelmän, jossa yksilö identifioituu jäljenjättämiseen, ja siten tuhoaa itsensä, pois-oleutuu. Oma kokemukseni allekirjoittamisesta on, että se on täysin vastenmielistä ja vaikeaa, oikeastaan ainoa tapa allekirjoittaa on joko esittää mieluista itseä, mikä vaatii hieman harjoittelua ja itserakkautta, tai sitten söhertää, joka esityksenä on oikeastaan anti-allekirjoituksellinen, joskin niin piilevällä tavalla, ettei kaupan kassa jää epäilemään visa-electron lappuseen jättämäni jäljen virallisuutta. Kuitenkaan se ei mielestäni ole todellinen allekirjoitukseni. Kysyin uutta passia hakiessani, onko väliä, vaikka allekirjoitukset eivät olisi aina samanlaisia, vaan erilaisia joka päivä. Virkailijaa ajatus huvitti. Ilmeisesti minulla on jotenkin vammautunut tai keskenkasvuinen suhde allekirjoitukseen. En mielelläni katoa triviaaliin kielijälkeen, en mielellään katoa toistuvasti keskenään identtisiin kielijälkiin, en mielelläni muodosta identiteettiäni toistuvasti keskenään identtisiin kielijälkiin katoamisista. En mielelläni muutu koodiksi. Toisto tulee Derridan mukaan sanskriitin sanasta itara, toinen, joka suomenkielessä merkitsee saitaa, siis sellaista, joka on takertunut johonkin omistamaansa, jota ei itse luultavasti välttämättä tarvitse, eikä halua siitä luopua edes tilanteessa, jossa joku toinen voisi siitä hyötyä häntä enemmän. Olen saita luopumaan itsestäni yhteisön hyväksi.
