... ja coressa tuo olenta

ola 1948: 294, 1953: 25, 1986: 463
olake 1942: 337
olallinen 1937: 325
olas 1958: 373, 1986: 463
olastaa 1979: 173
Olavi 1944: 377, 1963: 90, 1991: 100
olde 1991: 137
ole 1897: 31, 32, 1897: 108, 1898: 14
oleellinen 1898: 14, 1931: 123, 1950: 198
oleilla 1977: 257
oleksia 1977: 257
olema 1897: 31, 108, 1990: 100
olemassaolo 1897: 32, 108
olemassaolo (n )taisteiu 1915: 106
olematon 1950: 58
oleminen 1897: 108, 1979: 378, 1990: 100
olemisto 1899: 31, 1903: 14
olemus 1898: 14, 1902: 13, 1990: 100
olennainen 1931: 123, 1950: 198
olennin 1978: 238
olennoi |ma, -nta 1910: 93
olennoi (tse )minen 1950: 192
olennoitua 1903: 47
olennollinen 1898: 24
olenta 1886: 108, 1897: 31, 108, 1898: 15
olento 1902: 13, 1939: 439, 1973: 100, 1990: 100
oleskella 1977: 257, 1987: 345
oletella 1949: 151
olettaa 1949: 151, 1992: 368
oletus 1972: 293
ole (u )t (u )a 1909: 68
oleva 'preesens' 1950: 38
olevainen 1977: 55
olevaisuus 1897: 32, 108, 1899: 31
olevalaltainen, olovalaltaanen 1989: 448
olev |inaan, -oinaan 1948: 80
olhava 1962: 363
Olhava, -nniitty, -njoki 1934: 58, 1962: 363, 1975: 74
-oli. 1951: 500
olija 1959: 142
olike 1936: 9
olima 1920: 76
olio 1898: 14, 1950: 59, 1970: 116, 1989: 169
olioiminen 1950: 192
oljamet 1937: 330
oljeta 1936: 167, 1958: 65, 1964: 28
olka 1934: 405, 1951: 369, 1976: 263
olkaa hyvä 1955: 203-, 309
olkaimet 1897: 39
olkamus 1973: 385
olki 1901: 11, 1939: 109, 1991: 3
olkihakkula 1942: 241
olkikodiksin 1932: 385
Olkiniemi 1942: 192
olkipulsteri 1883: 29
olkisuova 1924: 13
Olkko 1924: 147
olla 1886: 166, 1901: 45, 1930: 252, 1939: 174, 1947: 169, 1959: 393, 1960: 380, 1962: 195, 309, 1965: 69, 1966: 240, 1967: 281-, 293-, 1968: 227, 1969: 298, 1970: 189-, 317-, 1971: 388, 1972: 152, 1973: 190-, 1975: 40, 467, 1977: 257, 367, 1978: 377, 1979: 69, 1981: 248, 1987: 345, 1990: 309, 1991: 259-, 328
olla (luonteeltaan) 1975: 236
olla (olen lausuva fut.) 1950: 39
olla (on ostaminen, ostettava ) 1973: 220-
olla (on pakko) 1974: 438-
olla esiliinana 1956: 171
olla hulaassa 1944: 349
olla ihmisiksi 1910: 88
olla jklla 1972: 491
olla pakotettu 1932: 85
olla tilaisuudessa 1932: 85
olla vakautettu 1932: 85
olla : ombi 1967: 14
olla : oon 1933: 24
Olla 1902: 69
ollenkin, -kaan 1942: 285, 1978: 78, 1988: 418, 1989: 304
Ollinheikkilä 1989: 491
olma 1963: 138
oloaine 1897: 108, 1898: 15
olokohtainen 1903: 14
olomuoto 1947: 48
olonni 1978: 231
-olosuhteet 1977: 471-472
olot 1958: 144
olovahko 1964: 28
olssi 1991: 137
Oltava 1965: 45
oltavat 1973: 196

Lähteet
Virittäjä-lehden hakemistot
19.10.2005

Milti teit noin?
Mitä?
Mistä huolimatta.

ololo 2 - hahmotusero

Sven Laakso kirjoittaa Käymälässä Tennilän Ololosta olennaisella tavalla toisesta näkökulmasta kuin minä: "Ehkä tämä vain täytyy hyväksyä runoudeksi, keskittyneeksi ja amorfiseksi." Se, miten Sven kuvailee kirjasta luopuvaa ja siihen kuitenkin palaavaa lukemistaan, vastaa yllättävän paljon joitakin Ololon runojen toistorakenteita. Käykää katsomassa. Tällaiset kielen tai taiteen hahmottamisen tapojen erot ovat hyvin kiinnostavia, perustavanlaatuisia. Mistä erosta on kyse ja kuinka syvälle se menee? Ero minkä välillä? Onko se ylitettävissä ja miten, miksi ja kenen pitäisi? Voihan se olla parhaimmillaan sellaisenaan. Tämä eron havainto perustuu tietysti linkitsemääni Käymälän merkintään, mutta olennaisesti myös Laakson ja Tennilän runouksien erilaisuuteen.

Edit: Laakson analyysi on täydentynyt, joten tämäkin kirjoitus vaatisi täsmentämistä, mikä ei tapahdu vielä.

ololo - luennan alku

Olen siis aloittanut taas lukemaan Olli-Pekka Tennilän Ololoa, tällä kertaa sanoakseni siitä jotakin täällä blogissa. Nämä ensimmäiset huomiot perustavat muistiinpanoihin, joita olen tehnyt lukiessani teoksen alkupuolta viikko-pari sitten. Tekisin kirjasta tietysti kritiikin johonkin julkaisuun, ellen olisi seurannut sen syntyä niin läheltä, että miten väljät jääviyden määritelmät tahansa kieltäisivät sen itsestäänselvästi. Blogiin toki mahtuu tekstiä juuri niin paljon kuin haluan kirjoittaa, joten mitään ongelmaa tilanteessa ei ole.

Ensin tekee mieleni todeta, että kirjassa on kahtalaista säelogiikkaa: minimalististen, etymologisenkaltaista kielisuhdetta viljelevien rinnakkaisten ja sarjallisten fragmenttien kerrostuvaa logiikkaa, sekä pidemmän, irtonaisen puheen vaeltelevaa logiikkaa, joka ei juurikaan perustu siihen kiteyttämiseen, jota usein pidetään heppoisin perustein runouden olemuksena, vaan varioivaan toistoon. Tähän toistoon tai "takaisinkytkentään", kuten runoilija itse kenties kuvailisi, liittyy olennaisesti se, että runo, sen kieli ja rakenne, on kaiken aikaa purkamisen ja rakentamisen kohteena: kahtalaisesti kesken. Muun muassa tästä puhuu eräs pitkistä runoista, Anarktis.

Halusin todeta tämän, sillä ihmettelin Keskisuomalaisen muuten melko tarkkanäköisessä arvioissa esitettyä väitettä, että lyhyisiin runoihin verrattuna Ololon pitkät runot sisältäisivät ihmeteltävän paljon turhaa. Juuri mitään turhaa siellä ei ole. Kenties hämmentävyyksiä ja harhautuksia tai sellaista paneutumista ajatusprosessiin, mikä pakenee ainakin tietynlaisia logiikoita, mutta jos vaikkapa Anarktista kahlataan kohta kohdalta, voidaan kummallisimpienkin säkeiden mielekäs suhde kokonaisuuteen löytää. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että kaikki lukijat pitäisivät Anarktiksesta. Lisäksi voi todeta, että teoksen kaksinainen logiikka, sirpaleen ja kuljeskelun logiikka yhtyvät, sillä lyhyiden runojen sarjat muodostavat yhtälailla suurempia kokonaisuuksia kuin pidempään puheen vuolauteen heittäytyvät runotkin.

Sitten muutamia yksityiskohtiin liittyviä havaintoja kirjan ensimmäisten fragmenttisarjojen tiimoilta - joskin tässä vaiheessa on syytä todeta harmistukseni siitä, kuinka kappaleeni Ololoa alkaa jo särkyä, kuten pehmeäkantiset liimaselkäläpyskät tapaavat toisinaan tehdä -, erityisesti seuraavat havainnot tai kommentit koskevat säkeitä, jotka yhteydessä ympäröiviin säkeisiin ja runoihin ja kielelliseen atmosfääriin avaavat minulle syveneviä näkymiä maailmaan ja sen ilmiöihin.

Sivulla 6 "fossiilien ummistunut vuodenaika" kirjan neljännessä runossa ilmaisee täsmällisesti eron maanpäällisen vuodenaikojen rytmin ja maanalaisen rytmin erosta: maan alla ei muutosta muuta kuin kohti muuttumatonta, jota planeettatektoniikka uhmaa. Tällainen seikka on näennäisen irrallinen, mutta perustavanlaatuinen. Sen ilmaiseminen julkisesti jää väistämättä sekin fragmentiksi, mutta luotan siihen, että kun se kiehtoo minua, kiehtoo se jota kuta muutakin.

Samankaltainen, maailman tiettyä ilmiötä kielessä tarkasti ilmaiseva säe on sivun 8 keskimmäisen runon aloittava: "ulkona sade lukee ääneen. peltikattoon." Säkeessä huomioni kiinnitti se, miten suomen kielessä luetaan ääneen: sen sisään. Ensin ääni soi, sitten kieli kutoo sen sisään lukeakseen, lukeutuu äänen joukkoon. Teoksen runoissa usein tarkennetaan tällaisiin kielen sisäisiin ilmauksiin, jotka ovat huomaamattomia, koska kielenkäyttö on tottunut niihin, turtunut. Runous herkistää kielelle, joten vaikka säkeestä löytämäni äänen ja lukemisen suhde ei ole täysin ilmeinen, ei esimerkiksi voi väittää, että tämä nimenomainen merkitys olisi ollut kirjoittajan mielessä, mutta se kuitenkin on siellä.

Samaisessa runossa sivulla 8 on ensi kertaa säe "ilman ajatuksia, ilman ajatuksia", joka toistuu Ololossa muistaakseni ainakin kolmessa yhteydessä. Toiston kautta yksinkertainen ilmaisu paljastaa moninaiset merkityksensä. Samankaltaisia kielen raja-arvoja mikrotasolla avataan myös sellaisissa säkeissä kuin "kuuro noin kuuro!", joka viittaa sateeseen.

Peltikatto-säkeessä näkyy myös eräs teoksen välimerkitykseen liittyvä erityispiirre: isoja alkukirjaimia ei aina ole edes pisteen jälkeen, vaikka toisinaan on. Näin ollen lauseen tai ajatuksen päättyminen pisteeseen kyseenalaistuu: ajatus jatkuu. On vielä oltava tässä ajassa. On vielä sanottava.

kootut hiatukset

Mutta ei enempää,
Niin, voisi todeta vielä, että
Tarkempaan ruotimiseen en nyt ryhdy.
Näitä asioita tulen pohtimaan enemmänkin,
joten on aiheuttanut ainakin perustavien kysymysten
esiinnousemisen. Saa nähdä, kirjoitanko tulevaisuudessa.
mutta tähän minun on pitänyt kiinnittää huomiota jo ajat sitten,
joka toivon mukaan jatkuu vielä
Nyt olen palauttanut mieleeni ajatuksen
Edellisessä merkinnässä onnistuin kirjoittamaan itseni ulos
eräästä olennaisesta ajatuksesta
voi olla ettei merkitys välity näin äkisti
enkä heti jaksa selittää
ehkä myöhemmin nyt pitäis tehdä töitä vähän)
Tässä nyt joitakin päällimmäisiä muistikuvia ja keskentekoisia ajatuksia.
Kenties lisää myöhemmin.
Ajattelin jo jättää kirjoittamatta ja julkaisematta,
mutta tulipa nyt tehtyä. Jotain tästä tuntuu puuttuvan,
mutta en enää muista,
jääköön unholaan.
Jätetään tämä nyt tähän hautumaan.

herra-armada

>>
Vanhuksen laulusta erottuvat sanat
"Herra armada, armahda meitä". Jossain
miehen sielun syvyydessä tämä rukous
on säilynyt elävänä. Sieltä se nyt kumpuaa.
Herra/ armada minun poicani/
sillä hän on cuutaudillinen/
ja cowin waiwatan/ sillä hän lange usein tuleen/
ja usein myös weteen.
Jos vaikapa lyön vasaralla sormeen,
niin ei minun suustani ensimmäiseksi ole tulossa, että
Herra armada, Herra armahda.
Kyllä minä koen se vahvasti oleva-
n paholaisen aikaansaanosta, eikä Jumalan rangaistus.
Herra/ armada minun poicani päle/
sille hen on kuutaudhilinen/
ia hartasti waiuatan/
sille wsein hen langepi tuleen ia wsein weteen.
<<

jotakin kerrostumisesta

Lumisade hangelle tai maakerrosten järjestyminen toistensa lomaan tai metsän kerrostumat aluskasvillisuuksineen, pensaineen, nuorine ja vanhoine puineen ovat kaikki hyviä esimerkkejä kerrostumisen prosesseista, jotka runoudessa ovat tärkeä reitti ilmaisun täydentämiseen, joka voi johtaa siihen, että runolla on useampia kosketusyhteyksiä itsensä ulkopuolelle. Runon kerrostaminen käytännössä voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että jonkin säkeen ilmaisurajat havaitaan, jolloin voidaan tätä rajaa vasten kirjoittaa toinen säe, joka laajentaa ilmaisua. Kerrostuva puhe voi olla sisäisesti jännitteistä niin, että säkeiden liikemäärät ja suunnat vaihtuvat ja ne törmäilevät, sulavat toisiinsa tai taivuttavat toisiaan. Mitä pidemmälle kerrostumista viedään, sitä vapaammaksi runo tulee - tietyllä tavalla, sillä myöskin yksittäinen, hyvinkin lyhyt säe tai runo voi sisältää kerroksia ja paradoksaalisia suunnanvaihdoksia. Kirjoitus voi kerrostua siis paitsi tilassa (säe säkeeltä), myös ajassa (yhden säkeen erilaisissa luennoissa tai monimerkityksisyydessä). Lisäksi tilassa ja ajassa kerrostumisen prosessit kiihdyttävät toinen toistaan.

vaatiiko runous,
joka suhtautuu kaikkeen elämään ja kuolemaan
kaikella kokoonkerättävissä olevalla rakkaudella
arvottamatta elämän ja kuoleman muotoja
niiden loputtomat erot tajuten
käyttäen valtaansa
kuoleman ja elämän muotoja uhkaavien muovipurutyhjiöiden kadotukseensaattamiseen
vai luontoonpalauttamiseen
vai ulossulkemiseen
vai öljyksipalauttamiseen
vai saartamiseen
vai päivittelyyn
vai kääntelyyn vai sylkemiseen,
toisen kielen ja runousopin
kuin tämän
logiikkaa tavoittelevan
ihmettä vartioivan
mahdollisuuksiaan kysyvän
rajojaan hakevan
voimaansa tuntemattoman
elämää palvelevan
esseistisen säkeen
?

tekijättömaa
jättömaatuminen
maatumainen
jättömaine
silkka aine

Sain tuossa viikko sitten käsiini Olli-Pekan Ololon, joten voitte odottaa jotakin kirjoitusta siihen liittyen lähitulevaisuudessa. Sillä välin voitte lukea vaikkapa blogiansa, josta löytyy linkkejä kirjasta tehtyihin kritiikkeihinkin.

sienen määritelmä on tuntematon