kuvien inspiraationa Karri Kokon juuri julkaistun
Avokyyhky, lattiaheroiini -kirjan kansi.


















toinen kuvien vaikutin on piirrosharjoitus, jonka Olli Marttila antoi Orivedellä pastellimaalauskurssillaan vuonna 2003: kirjoittakaa paperi mustaksi.

Tule on minun nimeni

Runoteokseni Tule on minun nimeni julkaisi tänään aamulla ntamo. Teosta voi tilata lulu.comista. (EDIT loka2010: mutta suosittelen kirjantamoa)

Teoksen takakansi kertoo muun muassa näin:

"Tule on minun nimeni on tuntevan ruumiin puhetta kaltaiselleen tuntemattomalle – kertomuksen katkelmat ja sirpaleiset havainnot sulavat virtaavaksi kieleksi, joka ei ole vain sanoja. Pitkät ilmestysrunot ja ristivalottavat sarjat kysyvät miten todellisuuteen ja kieleen tullaan kaikin aistein: ääni ruumiillistuu ja runo tekee saman kielessä ja kielelle."

Turku kulttuurikaupunkina - ohikulkijan näkökulma

Tänään kuljin Aurajoenrantaa ja Titanik-gallerian kohdalle kerääntynyt pieni ihmisjoukko veti huomioni puoleensa. Mielenosoitus Turun taiteilijoiden työtilojen puolesta oli alkamassa, samaan aikaan kuin jonkinlainen Turun kulttuuripääkaupunkihankkeen juhlaesitys käynnistyi Teatterisillalla. Mielenosoitus oli varsin rauhallinen ja katosi väkijoukkoon, joka oli tullut seuraamaan esitystä. Esitys sinänsä oli yhdentekevän oloinen pyrotekniikkaa ja kovaäänistä konemusiikkia yhdistänyt hässäkkä, jonka ohi kuljin poistuttuani mielenosoituksesta.

On selvää, että Turun kulttuurikaupunkius on rakenteeltaan vinoutunut. Taiteen ja turkulaisen kulttuurin kannalta merkityksettömiä spektaakkeleita ja epämääräisiä juhlapuheita pyöritellään samalla kun esimerkiksi taideopetus ja ruohonjuuritason taiteellinen työskentely ovat vailla kaupungin tukea. Tästä lisää esimerkiksi turkulaisten taiteilijoiden (Titanikin kannatusyhdistyksen) Verstas-blogissa.

Kiinnostavaa on myös se, että Verstas-blogissa ei mitenkään noteerata Turku Euroopan alakulttuuripääkaupungiksi -touhua, tai toisinpäin. Ulkopuolisena tarkkailijana, jota turkulaisen taiteen tila kuitenkin kiinnostaa ja koskettaa myös henkilökohtaisesti, ihmettelen, mikä on syynä, etteivät eri näkökulmista taidetta tekevät ihmiset tee yhteistyötä.

Ovatko "(nuorten) alakulttuuri" ja "taiteen ammattilaisuus", tai "ammattilaisuus" ja "aktivismi", muka jotenkin ristiriitaisia tai toisiinsa liittymättömiä alueita? Onko kyse jostain niin triviaalisesta, mutta yleisestä ongelmasta kuin näiden ryhmien välisestä ikäerosta? Suomessahan on helppo elää ilman sen kummempia kontakteja eri-ikäisten kanssa, jos ei satu olemaan perheellinen tai yhteydessä sukuun. Tätä voi pitää melko perverssinä seikkana.

Taideslummi, joka oli tämän alakulttuuripääkaupunki-hässäkän järjestämä mielenosoitus aiemmin syksyllä, pyrki samaan päämäärään kuin Titanikin kannatusyhdistys: herättämään Turun kaupungin päättäjät itse aiheuttamaansa taiteen tilapulaan. Taideslummissa kiinnostava piirre oli kuitenkin se, että paikalla viettivät eniten aikaa lähinnä Turun ulkopuolelta tulleet ihmiset. Tai näin minulle kerrottiin kun yhtenä iltana siellä kävin kylässä.

nyt on pimeän vuoro haljeta

eräitä kiintoisia blogeja

Tiesittekös näitä?

Performanssi ja aktio: Tero Nauha

Erään musikaalin sivutyöhuone: Nihilia

Eläinhahmoinen ja kärsivällinen runoblogi: Zookinesis

Kirjansidontaa: Paperiaarre

Noora Koin Hirtetty
ja matkapäiväkirja

Ei, vaan painua syvempään

Rannalle särkynyt ruuhi
Laho kokka etenee ajassa hitaasti, se läpäisee kaiken aikaa jotakin
katso kuinka se siirtyy pois
ensin sisäpuolelta

Sinä tiedät että siltoja rakennetaan
mutta minä en tiedä mikä minun olemisestani rakentaa, mikä on rakennusaineena

Painua syvempään

Ehkä jossain sumuisella pitkällä niemennokalla seisoessani
näen kuinka kuollutta puuta etenee ohitseni ohutta vedenpintaa
laho kokka läpäisee sumun ja tulen rajaa
Näin sen ehkä,

katolle tippui lintu taivaasta, koivet
painuivat syvempään

Runoviikon ensikokemukset

Kuulin eilen Kari Aronpuron puhuvan ja lukevan runoaan Tasanko 967. Olen kerran aiemmin Orivedellä kuunnellut häntä, ja tiesin että hän puhuu hiljaa. Tällä kertaa Turun pääkirjaston studio-tilassa, hyvin äänieristetyssä huoneessa, Aronpuron rauhallinen, vahvistamaton puhe ilmaisi selvästi sen, että hänellä on poikkeuksellinen suhde hiljaisuuteen. Tai ainakin hän pystyi luomaan tilanteen ja ilmapiirin, jossa poikkeuksellinen suhde hiljaisuuteen oli mahdollinen. Runon lukemista varten hän otti käyttöön mikrofonin, joka tietysti käänsi hiljaisuuden nurin, mutta oli silti mahtavaa kuulla tuota pitkää runoa, joka on yksi aivan keskeisimmistä kirjallisista teoksista, joita viime aikoina on syntynyt.

Tänään aamulla luin itse runoja Three Beans -kahvilassa. Luin ja lauloin. Lähtökohtani oli, että haastan itseni esittämään julkisesti sen, mitä teen itsekseni paljon: runojen spontaania laulamista. Julkisessa laulamisessa on se jännittämiseen liittyvä vaikeus, että äänenkäyttö ja melodinen vapaus rajoittuvat, jos ei ole tilanteen ja kehonsa kanssa sujut. Siten osa niistä teksteistä, joita aioin laulaa, ja joiden laulaminen esimerkiksi nyt kun en ole julkisessa tilassa voisi olla hyvinkin helppoa, jäi laulamatta. Mutta toisaalta lauloin osan niistä teksteistä, jotka alunperin aioin lukea, ja osa lauluaikeistakin onnistui itseni yllättävällä tavalla. Kokonaisen tekstin tai tekstin osan toistaminen on esitystilanteessa oiva keino monestakin syystä. Etenkin jos laulaa tai käyttää ääntään muuten monipuolisemmin, eikä vain lue tavanomaisesti, toistolla voi tuoda tekstin ilmi monesta näkökulmasta. Samoin tekstin toistaminen auttaa kuulijoita mieltämään sen sisältöä, joka usein on runoa kuultaessa työlästä, merkitykset katoavat. Ja niiden pitääkin. Esitykset ovat katoavia.