perjantai 28. kesäkuuta 2024

Jakautunut kananmuna ja Mirkka Rekolan täsmällinen analyysi meidänkin aikamme pettävyydestä


Johannes Setälä, taiteilija-shamaani, on lausunut: "Mikään ei ole ulkopuolella kaiken."

 

                                         *    *    *

 

Hesari haastatteli kansanedustajaksi Li Anderssonin tilalle nousevaa Johannes Yrttiahoa.


Haastattelussa on kiintoisa kohta:

" Eurovaalien alla esimerkiksi viestipalvelu X:ssä kokoomusaktiivit
ovat väittäneet Yrttiahon olevan putinisti ja venäjämielinen. Myös
vasemmistoliiton puoluelehti Kansan Uutisten kolumnissa Yrttiahon on
syytetty puhuvan kuin "aito putinisti".
Yrttiaho huomauttaa, ettei yksikään näistä tahoista ole koskaan
perustellut kunnolla sitä, mitä he venäjämielisyydellä tai
putinismilla tarkoittavat tai sitä, millä perustein nämä termit
yhdistetään häneen.
”Nämä ovat täysin häikäilemättömiä ja törkeitä väitteitä. Putinin
puolue on militaristinen ja oikeistolainen, minä olen rauhanihminen
ja vasemmistolainen. Nähdäkseni ei ole pienintäkään mahdollisuutta
tehdä tällaista kytkentää.”"

Yrttiahon kuvaava leimaaminen ja hänen puolustautumisensa kuvastavat sitä miltei maailmankuvallista jakautuneisuutta, joka ihmisten välillä näyttää tällä hetkellä vallitsevan mitä tulee turvallisuuspolitiikan tai Suomen globaalin roolin suhteen. Ainakin julkisessa keskustelussa tällainen jakautuminen näyttäytyy selvänä - aitojen ihmisten tavanomaiset näkemykset voivat olla toisenlaisia, miksei ja toivottavasti. Kysymykseni on: millä keinoin Yrttiahon kriitikot ja hän itse voisivat ymmärtää yhteisesti maailman tilaa?

Seurauksena tästä jakautumisesta on vaikkapa tällaista: jos argumentoi DCA:ta (Suomen ja Yhdysvaltain puolustusyhteistyösopimusta) kannattavalle kansanedustajalle sopimuksen heikkouksista ja huonosta asemasta, jonka se antaa Suomelle valvoa lain toteutumista Yhdysvaltain armeijan toimissa, vasta-argumenttina todetaan: 1) väitteet perustuvat vanhoihin valheellisiin näkemyksiin (siis suomettumiseen ja neuvostoriippuvaiseen taistolaisuuteen tai johonkin tällaiseen? en tiedä), 2) osoitetut ongelmat sopimuksessa ovat vain sanahelinää, todellisuudessa Yhdysvallat tulee noudattamaan Suomen lakeja kiltisti. Keskustelua ei helposti voi jatkaa.

Seurauksena jakautumisesta on myös se, että "jälkisuomettumista" puidaan nyt innokkaasti ja analyyttisesti ( hyvä niin),  mutta ei nähdä suomettuminen 2.0:n toteutumista Suomen ja USAn/lännen väleissä tässä hetkessä. Ei nähdä Venäjän ja Israelin kansainvälisen/läntisen kohtelun räikeää erilaisuutta. Yms.

On vaikea nähdä, miten keskustelukulttuuria, jota HS:n haastattelussa Yrttiaho mainitsee miltei epäterveeksi, voisi kovinkaan helposti moninaistaa. Mistä tuoda suhteellisuudentajua, täysin erilaisten katsantokantojen liennyttävää kohtaamista, julkiseen keskusteluun? Kuka, missä ja miten sen saisi aikaan? Aika tässä tietenkin on eräs tekijä - ajassa kaikki muuttuu. Mutta suhteellisuudentajun puute ehkä säilyy.
 
 
Alla Mirkka Rekolan Pettymyksen aika -runo, myöskin Hesarista, joskin alkuvuodelta 1991, jolloin Kylmä sota oli hiipumassa, Persianlahden sotaa eli pikkudiktaattorien demokratialla murskaamisen sotia aloiteltiin ja Neuvostoliitto vielä tukahdutti Baltian itsenäistymisprosessia aseellisesti, kunnes luovutti. Runossa mainittu Mirkan -- poliittisesti sitoutumattoman "empiirisen mystikon" (E-L Manner) -- isä oli Viron vapaussodassa taistellut oikeistomielinen aktivisti.



Helsingin Sanomat, Kulttuuri 2.2.1991


Mirkka Rekola: Pettymyksen aika


Aina on eniten niitä jotka pitävät

“tuosta” eivätkä pidä “tästä”,

heillä on siihen oikeus.

Mutta kun he pitävät sitä ajatteluna

he eivät tiedä että

heidät on ajateltu jo, heidät ja heidän

mielipiteensä

kaikin tavoin käyttökelpoisiksi.

Eivät he sodasta pidä, tietenkään,

mutta mielellään he tappavat.

Niin että ne jotka ajattelevat

puolesta ja vastaan

ovat tässä sodassa, puolesta ja vastaan

me olemme tässä kahtiajaossa.

Heti kun vanha kahtiajako

oli mennä, täytyi saada uusi tilalle.

Sillä ihminen on neuvoton olento,

ihminen on neuvoton heti

kun häneltä viedään tämä ajatusmalli.

Niin huono ilmakehän asukas

että on muuttanut asuinsijansa

räjähtäväksi palloksi.

Mikä pystysuora yritys

olla vastaan

sitä mikä on puolesta ja vastaan.

Siinä sinä olet hiljainen tähystäjä.

Ja minkä puolesta sitten puhut.

Ellet ihmisen mahdollisuuden.

Se on linnun kysymys sinun silmissäsi

veden avunhuuto ja maan, niillä ei ole

sinun käsityksiäsi, koskaan

ne eivät olisi tehneet tätä sinulle.


*


Mutta ei ilman kahta siipeä lennä.

Mutta ei lennä jos ne lyövät vastatusten-.

Perhosen kuva kun se on nostanut siipensä ylös,

purje, mutta ei se silloin lennä.

Meri on kapea täällä, maa pitkä, maa kapea,

jokaiselle se on yhtä syvä, hauta.

Älä nyt puhu noin. Isäsi on näissä riveissä,

hän ei mene Baltiaan enää

mutta ääni häneltä jäi sinne, Marienburgin tienoille,

tänne vain kuiskaus. Eikä nyt sitäkään enää.

Vaikeneminen. Meri niin kapea. Kaikki me vaikenemme.


*


Tammikuun keltainen valo ja pakkashuuto.

Yötaivas jota sinä pidät silmällä.

Mihin sinä nyt ojentaudut

siinä on sinun kotisi, tänään täällä,

huomenna muualla. Et tiedä milloin

muutut pakolaiseksi, ellet jo ole.

Vähän sinä muutenkin tiedät. Ettet halunnut

uskoa julmuutta, ei sydämesi koskaan.

Ettet halunnut, se on ehkä ainoa todistus

siitä että sinulla oli oikeus pettyä.


26.1.1991

3 kommenttia:

Vesa Haapala kirjoitti...

Putinismista tai "Putinin pussiin pelaamisesta" syytellään vasemmalta oikealle ja oikealta vasemmalle, usein edes perustelematta.

On selvää, että yksittäiset poliitikot / tietyt ryhmät läpi puoluekentän ovat kannanotoillaan ja toimillaan mahdollistaneet niitä toimia, jotka ovat hyödyksi Putinin pyrkimyksille. Kuinka tietoista / ideologista / muuta tämä toiminta on ollut, jää analysoitavaksi.

Joka tapauksessa Euroopassa (ja Suomessakin) on tahoja niin vasemmalla kuin oikealla, jotka edesauttavat esimerkiksi Putinin hallinnon hybridisodankäyntiä; usein kenties naiiviuttaan, osin ilmeisesti aateperinteidensä velvoittamana.

Toisaalta nykytilanteessa miltei mikä hyvänsä länteen päin suuntautuva toiminta saa Moskovan joukot reagoimaan voimakkaasti. Pitäisi olla fiksu tässä tilanteessa, joka taatusti kärjistyy eri tavoin lähitulevaisuudessa ja on ajautunut myös melko arvaamattomaan tapahtumahorisonttiin.

Yleisesti ottaen putinismin huutelu toimii samankaltaisena leimasanana kuin rasismi - sitä nähdään aina niissä toisissa, vaikka ennen kaikkea omat toimet ansaitsisivat ensin kriittisen tarkastelun.

jonimatti joutsijärvi kirjoitti...

Jotenkin näin.

Leimat ovat vain leimoja niin kauan kuin niiden sisältö on satunnainen, mielivaltainen tai epäselvä. En tiedä mitä putinismilla tarkoitetaan milloinkin ja mikä se kuuluisa pussi tai se toinen kuuluisa, pelikirja, milloinkin on. Jos putinismilla tarkoitetaan kansainvälisiä sopimuksia rikkovaa militaristista nationalismia Venäjällä ja ("Suur-")Venäjän sisäistä imperialismia, on vaikea nähdä että sitä ihan täsmälleen voitaisiin jotenkin estää kansainvälisiä sopimuksia rikkovalla militaristisella nationalismilla Suomessa tai muualla lännessä sekä läntisellä imperialismilla. Tämmöistä kuitenkin näytään pitkälti yrittävän. Ehkä paremman puutteessa, ehkä siekailemattoman häikäilemättömällä ahneudella. Suurvallat nojaavat jonkin sisäisen koheesion väkivaltaiseen tuottamiseen ja sitten väkivallan projisointiin ulkopuolisten resurssien kahmimiseksi. Näin toimivat kaikki suurvallat, ja kaikki ne pesevät mainettaan ja kilpeään erilaisin kauniin sana- ja kuvarimpsuin. Pienen maan touhut tässä rytäkässä ovat tietysti rajallisesti vapaita. Toivoin että maani olisi kyennyt toisenlaiseen asennoitumiseen, myötätunnon ja itsetunnon kautta, mutta pelko, häpeä, viha ja paniikki, salamyhkäisyys ja selittely voittivat, toistaiseksi.

Sodankäynnissä on sellainen piirre, että vastustajan sotaisuus hyödyttää omien sotaisuutta: molemmat saavat sotailla, sotailulle tulee perustelua ja pontta.


Ylipäänsä ihmisten toimilla on usein erilaisia seurauksia kuin mitä tarkoitettiin ja haluttiin.

jonimatti joutsijärvi kirjoitti...

Ps. Ymmärrän tietysti että myötätunnon soveltaminen vaatii yhteistyökykyisiä osapuolia. Jos, kuten yleisesti väitetään, Venäjä ei usko kuin voimaa ja on neuvottelukelvoton, ei tietenkään ole muita keinoja kuin olla neuvottelematta voimalla. Ongelma vain on, että Venäjä näkee vastapuolensa täsmälleen samalla tavalla: länsi ei usko kuin voimaa ja on neuvottelukelvoton. Onko kummankaan osapuolen analyysi toisestaan sitten realistinen, vai ainoastaan militaristinen, sitä voi joku historioitsija varmaan selvittää kun pöly laskeutuu. On tietenkin myös niin, että pitkistä kehityskuluista kohti umpikujia on vaikeaa peruuttaa avoimempaan maastoon.