Kaksi Majken Johanssonin runoa Mirkka Rekolan käännöksinä

Majken Johansson

Kaksi runoa



Lokakuun elegia

Kysymystemme virhe on että hylkäämme ne.

Nyt metsä kallistuu väärään suuntaan,
pian se kaatuu viimeiseen puuhun,
eikä mikään tuuli tue kättä
kirjoittamaan kyllä tai ei.

Rakas, metsässä
tuuli puhalsi tuoreet lehteni
ja sanani menivät auringontietä.
Nyt palaa kaikki, mutta kuin typestä.
Kesien tavoin joita emme enää muista
kuljemme yhdessä syksyn läpi.

Kysymystemme virhe oli että hylkäsivät meidät
oikeasta sanasta: kyllä, ei.
Kohta ei poltekaan kestä savunsa likeisyyttä.
Ei enää metsää, vain mykkää ikävyyttä.




René Descartes

Ja minä näin sielun ja ruumiin väliin
niin syvään että sinne kasvoi yksinäisyys. Niin syvään
että sieltä kasvoi yksinäisyyttään väkevimmin.

Sielu, ja ruumis,
ja Minä puristuksissa
välissä.

Mutta väliin piti nauraa tikahtuakseen,
kun Descartes tulla sipsutti glandula pinealis hyppysissään.
Ja kaikki muu oli hullua
ja kaikkea muuta kuin hyvää.

Kunniallinen ihminen opetti minulle
taivaan ja helvetin nimen. (Sellainen oli
Sokrateenkin syntiinlankemus.)

Ja siksi
en koe olla ovela
vaikka kieleni koko ajan käy kahtaanne

ja näytän iloisemmalta mitä enemmän kauhistun.




Suomentanut Mirkka Rekola

(Parnasso 1/1962, 24-25)