Jenni Eskolan yhden huoneen kokoinen "Pimeänkäsittelyharjoituksia / Exercises in Handling Darkness" on näyttely, jota katsoessa koskettaa miten teoksissa näkyy työskentely, työn jälki, jälkeen käytetty aika. Näyttely on esillä Helsingissä galleria anhavan "projekti"-tilassa Sanomatalossa vielä tämän viikon perjantaihin asti. Suosittelen viettämään näyttelyssä aikaa.
Mustan ja valkean suhdetta tutkivassa huoneessa vastakohtien samuus ja sen kaltaiset ideat tulevat kohdattaviksi juuri teoksissa näkyvän työn kautta. Huoneessa on jonkinlaisissa seinävitriineissä tai laatikkomaisissa kehyksissä 10 suurikokoista raapekartonkia, joiden alla vastaavissa kehyksissä 10 keltaista pitkää hiekkapaperisiivua. Raapekartonki on mustaa kartonkia, jonka sisus on valkeaa. Hiekkapaperilla kukin kartonkia on hiottu eritavoin ja eriasteisesti vaaleammaksi, hienovaraisesti naarmutettu tai kulutettu valkoiseksi ja lähes puhki. Musta kartonkipöly on jäänyt hiekkapapereihin. Jäljet ovat sellaisia kuin luonnollisissa prosesseissa - virtauksissa, pilvien muodostumisessa, homeen kasvussa tai jossakin sellaisessa. Yhdestoista teos on ilmeisimminkin työpöydän suojana ollut valkea suuri paperiarkki. Näyttely on esteettisestikin vaikuttava - mutta olennaista kokemuksessani on viettää huoneessa aikaa, ikään kuin seuraten työskentelyä jälkikäteisesti. Huomasin, että ihmisten on vaikea katsoa teoskokonaisuutta. He näkevät vain estetiikan, tai ehkä jopa ideat, mutta tuskin kokonaisuuden rakennetta saati työn intensiteettiä. Jos pystyisin, ostaisin koko duunin ja laittaisin esille julkiseen tilaan, esimerkiksi johonkin sairaalan odotushuoneeseen, missä ihmisillä on sattumalta aikaa marinoitua teosten vaikutuspiirissä.
Galleriatilassa teosten voima jää helposti piiloon, esillepanonsa sosiaalisen itsestäänselvyyden varjoon, eikä intensiteettiä helposti löydä kärsimätön, paatunut tai huolimaton katsoja. Vaatii havainnolle uhrattua aikaa, erityistä kiinnostusta kuten ystävyyttä, vilpitöntä uteliaisuutta kohdata töille uhrattu aika. Missä taide eläisi, missä uteliaisuus kukoistaisi? Galleriatila on kaikesta päätellen kuoleva taidemuoto.
Pimeänkäsittelyharjoituksia on affektiivista käsitetaidetta, jonka affektiivinen voima eli tunteellinen intensiteetti syntyy ruummillisesta tehdystä työstä. Työ on hiljaa huoneessa, johon se on pantu esille. Jos siellä viettää aikaa seuraten työn jälkiä, kaiken aikaa paljastuu uutta. Jäljissä käsite/idea tulee aineelliseksi ja teosten parissa käytetty työskentelyn aika tuottaa jännitteen, tunteellisen tai affektiivisen potentiaalin, jonka varassa mieli voi tuottaa assosiaatioita - - kuten nämä analyyttiset lauseeni tässä, mutta myös henkilökohtaisempia: Mitä on käsitellä pimeää? Mitä on puhtaus? Mitä on sekoittuneisuus? Mitä ovat vastakohdat? Mitä niiden välillä on? Mitä on sovitus? Mitä ihminen voi itselleen? Muuta kuin kohdata? Kuin toisen? Vieraan?
Kuvataiteilijoilta olen oppinut, että ilman ajan käyttöä ja syvää tekemisen kanssa vietettyä aikaa ei synny sellaista todellista kauneutta, joka ravitsee kysymyksiä ja kokemuksia olemassaolosta.
"pimeässä kuka vain on sinä / sinä kuka vain / pelkäävät omaa nimeään / aurinkojen kiertoa / toisen kätensä viisautta / eläimen lempeää turpaa" - ehkä nämä sanat tulivat mieleen katsoessani Pimeänkäsittelyharjoituksia erään valkean huoneen aika-avaruudessa; ainakin tunnistan ne nyt kuten joskus viisitoista vuotta sitten, vähän ennen kuin näin Jenni Eskolan taidetta ensi kerran.
