11.3.2005
Sen minä sanon, kyllä
sanon sen
ja tyhjyys lähtee liikkeelle
siis mitään ei tapahdu
rajat tuleva uhatuiksi
ei muuta
pelkkä uhka
Minussa on helvetillistä voimaa, se ei
selitä olemassaoloa
Kuinka voisin kerskua sillä keskellä
levennettyjä bulevardeja: salakuunnellun auton ajaessa ohitse
Olet kätkeytynyt korvaani kuin ääni,
en löydä sinua, olet tullut niin ilmi
Voin puhua vain ruoka suussa, ontto
voima, sanat kuin kupariputket
Jäätyneet, sulamisen voimasta
romahtavat
Me seisomme pää alaspäin ja
aamuauringon romahtaessa taas kohti kulhon pohjaa
hirveällä rastaansiipien kohinalla,
niskamme kiertyvät sen perässä ja vetristyvät
kuin kerrostalon sisään sulavat
kuumavesiputket
Pitelen muutamaa polaroidkuvaa
niihin jää kämmeneni harmaus
kehitysvammaiset
valo-
kuvat
Mustan kameran kapeasta suolesta
romahtaneet
toistot
jotka peitän iholla
sekin on pimeyttä
uurteet ja aine
ovat sitä
Sinä olet siinä kuvassa, en uskalla
ottaa sitä kämmeneltäni ettei se repeä
Iho tai kuva – Ovatko ne
liimaantuneet yhteen?
Niiden välillä liukuvat värit ovat
pimeitä
Harmaaksi jäävän kuvapinnan ja
kipsin pakottamien ihon uurteiden välillä aaltoileva tyhjyys
odottaa
Menetän käsityksen painovoimasta, se
alkaa välittömästi liukua otsaontelooni
Jalkapohjat hiertyvät kenkiin kiinni,
ohi ajava auto, jota sinä ohjaat
tarttuu korvani rumpuun, se soi
Kirkkaus on asetettu akseleiden varaan
ja tyhjyys kiertyy niihin
akselit katkeavat sillä tyhjyys on
painotonta eikä voi jumittaa niitä niin kuin syövän lailla
kasvava villalanka
Ei tyhjyys ensitöikseen hylkää sinua
Se tyhjenee hiiden lintuparvesta
se tyhjenee silmästä
kitkasiivet
Näet kuinka tyhjyys täyttyy
kuin laulaja: katsomattomat kuvat
pirskuvat siiven iskuja
pian mehiläisparvesta
irtautuu
tiedustelija
Suojelen tyhjyyttä pukemalla sen
Ihmishahmoon: syöminen on vaarallista,
leuat tulevat tietoisiksi
jalat jatkavat horisonttiin
polkaisevat tyhjää
polkupyörällä
naamion ylitse
En yllä ajan läpi
luomisen tilaan
Piilottelen rajaa
itseltäni! musiikilla
Hieron muovinpalalla lasista
juoma-astiaa
Kuinka kaunista on kun voiveitsi putoaa
täysin varoittamatta voirasialta pöydälle ja yhä edelleen
matolle, säikähdys on järkisielun menetys, itseydetön ei tunne
nimeään, tuolla luomisen ajassa harhailee, kaupungin kadut tulevat
häntä syleilemään
Montako paahtoleipää?
Juoksen pakoon luomisen aikaa
Muistelen aikaa pakoon
