Kuuro Bresson
(Ehkä tämä on vähän tämmöinen heinämiesnäyttely, pahoittelut siitä, mutta olkoon...)
Robert Bresson, olkoonkin nero, kuvan ja ruumiin eron ymmärtäjä, ynnä muuta, on Antti Nylénin hyväuskoista fanitodistusta tarkasti lukemalla ollut myös ruumiillisesti kuuro. Nylén uuden kirjansa Halun ja epäluulon esseet sivulla 263 lainaa Bressonia: "Liian usein unohdetaan ihmisen ja hänen kuvansa ero ja vastaavasti se, ettei mitään eroa ole kuultavissa ihmisen äänessä valkokankaalla ja tosielämässä."
Bresson on tietenkin oikeassa, että ihmisen ja ihmisen kuvan ero unohdetaan liian usein, siitä ei ole epäselvyyttä. Varmaa kuitenkin on, että ihmisiä, heidän ruumiidensa ääniä (ja myös omia ääniään) ruumiillaan kuunteleva ihminen havaitsee valtavia eroja äänitteen ja todellisessa tilassa liikkuvan äänen välillä. Tällainen ilmeisesti järjestelmällinen havainnontavan virhe asettaa Bressonin koko mainion taiteen epäilyttävään hämärään.
Tiedän, että esimerkiksi performanssi- ja äänirunoilija Ide Hintzelle äänite ei riitä dokumentiksi ihmisäänestä. Oma kokemukseni on, että äänenpaineen suuntaaminen ruumiista tilaan (ja toisiin ruumiisiin) on huomattavasti täsmällisempää ilman äänenvahvistimia tai nauhureita. Äänite ei täysin estä sen kuulemista, missä ja miten ääni ruumiissa soi, mutta vaikeuttaa ja sumentaa sitä olennaisesti.
Siksi "tallennettu puhe" ei ole "luontoa", ei millään muotoa. Jopa äänitteen vaikutelma on yleensä hyvin erilainen kuin "luonnollinen" ääni, jos vain kuuntelee. Nylén uskoo Bressonin virheen, koska sen tekee Bresson - muuten hän ei ehkä olisi tullut ajatelleeksi äänen ja äänitteen olemista, ne ja niiden ero kun liian usein unohdetaan.
