Muoto hallussa: hautuu mullassa. 

 

Ihana virhe täydellistää teoksen.

 

 

muitten ääntä ja runoa

 

 

Kaikenlaista ääntä ja runoa on ollut, mitä olen halunnut täällä linkata ja ehkä jotenkin kommentoida. Nyt ainoastaan lyhyesti mainitsen seuraavia:

 

 

"Ilman mukanamme tullutta ääntä
olisimme eksyneet ja unohtaneet
kokonaan"

 Vapaataipaleen Tähtivaeltaja on hieno kertova runosarja, ja kitaralla säestetty luenta tuo siihen tietyn kulkevan poljennon. 

 

 

Essi Leppänen systeemi on varmaan tän blogin lukijoille tuttu, mutta suosittelen tosi lämpimästi. Bändin viime syksyinen levy on aivan mainio. Leppänenhän yhdistää siinä uusimman runoskenen ilmaisullisen vapauden muun muassa Lauri Viidan klassikkorunoon "On valo syttynyt ikkunaas". 

Markku Lahtelan Sirkuksen Vol 2. on improtykitystä ja täsmällisiä rakenteita, joita kannattelevat runoudesta (Pessoa, Rantakari ["Tyhjyydestä ei voi neuvotella"], ainakin) poimitut otsikot.

Shannon Rowley, jonka kanssa joskus istuin kahvilla, on julkaissut esikoiskirjansa ja -levynsä Svart Recordsilta. The King Departs. Jotenkin Tom Waitsin, Siekkarien ja merellisen kauhun saartamaa kähinää.

Sitten ei ihan uusia, mutta myöskin taannoisia kahviseuralaisiani edustavat nämä musiikilliset arkistot, joissa kunnianhimoinen sävellys ja henkisluonteinen sanoitus molemmissa yhdistyvät parhaimmillaan upealla tavalla. Eli "The Nameless Archives", josta varmaankin The Sleeping Gold, A Good Friday Spell ja Pathways & The Flowery March ovat semmoista kuunneltavaa, joka varmimmin kestää. Ja toisena Jari-Matti Nurmisen musiikki, josta Order of the Living muun muassa mielestäni aivan todella upeata, "Mindset Archive"

Mulla on sellainen fiilis että olen tästä nyt jotakin varmaan unohtanut, niin ehkä lisään sitten myöhemmin.

Niin tietty, The Rocks, Mopin nykyinen bändi! Kukka- sekä Moppi ja Aivokurkiaiset -bändien laulaja-lauluntekijä teki uuden levyn, Minun Vietnamini tuossa vuoden taitteessa suunnilleen. Levyn julkaisi Arsi, joka istui melkolailla tässä samassa kohtaa Mätäsperällä kuin minä, mutta muutama vuosi aiemmin.

Aava Uusikuun Vedessä palaa ja Rekolan esikoisen rytmien paljastuminen

Aava Uusikuun Vedessä palaa -levy (2011), joka on tehty Mirkka Rekolan samannimisen esikoisteoksen (1954) runoihin avaa ainakin minulle näiden runojen maailmaa merkittävällä tavalla. Nimittäin, koska olen kasvanut sisään moderniin runoon ja sitten sen murtumaan johonkin muuhun (post- tai kokeelliseen, tai mitä se nyt olikaan joskus 2006 kieppeillä), ei minulle Rekolan kahden ensimmäisen teoksen modernia ja vanhempaa mitallista runoa yhdistävä poetiikka ole kovin luontevasti aukenevaa. En lukemalla ilmeisesti ymmärrä runojen rytmiä, huomaan, nimittäin Uusikuun musiikin rytmeihin ja melodioihin puettuna runojen rytmit ja siksi myös merkitykset ja vivahteet nousevat ymmärrettäviksi ja koettaviksi. Levy on muutenkin kuullakseni suomenkielisen kevyen musiikin parhaimmistoa, ihan riippumatta miltä vuosikymmeneltä vertailukohtia haetaan. Parhaat klassikot ja hienoimmat mestariteokset vain ovat samalla tasolla.


Rekola on itse sanonut levystä näin:

"Olin erittäin ilahtunut kuullessani nuoruuteni runoja esitettävän näin omaleimaisella tavalla. Laulujen tuore toteutus sai minut kuuntelemaan niitä ilman varsinaista nostalgiaa. Erityisesti minua ilahduttivat Aava Uusikuun ääni sekä laulujen melodiat ja rytmit.

Runojeni tunnelmat tulevat hienosti esille näissä sävellyksissä. Levyllä jokainen ääni, sana ja tavu tuntuvat olevan juuri oikeilla paikoillaan – luontevasti ja pakottamatta."

Anandassa

Anne Lehtisen haastattelussa Ananda-lehdessä.

Aamulehdessä

Repost 2.4.2009: "prosessissa - ajatus, kirjoitus, kokemus"

Pitäen ajatusta avoinna, seuraten kokemishetkellä ajatuksen ja tunteen taipumista jonkin vielä tuntemattoman puoleensavetäjän suuntaan, voin kirjoittaa kysyen, ehdottaen ja muodostaen tietynlaista olemista ruumiini ja tekstin kudokseen. Tämä prosessi on avoin kuin suoni verenkierrossa: veren hiutaleita harhautuu määrätietoisesti ulos suonen seinämistä, mutta valtauomassa pysyy niin paljon verta, että voidaan puhua suonen seinämistä. Taipumus johdattaa harhaan, mutta siitä luopumalla on vailla johdatusta, vailla jännitettä, joka muuntaisi kieltä ja olemista suhteessa toisiinsa ja kohti jotakin muuta. Taipumus määrää ainakin siitä, mitä luulen tämän muun olevan, samalla taipumus määrää kaaoksensietoni: kuinka laajasti voin myöntää ja sallia tämän muun olevan todellakin jotakin muuta kuin luulen. Kykenenkö seuraamaan sitä, mikä vetää puoleensa ja pidättäytymään sen valtaamisesta, siihen tarketumiseta omistusvimmassa, joka välttämättä estää tarkan havainnon ja minkään tuoreen vaikutelman vastaanoton? Näitä yhtäaikaisia avautumia kielessä ja olemisessa on vaalittava. Ne ovat perin herkkiä - tai pikemmin, en tiedä kuinka kestäviä ne ovat.  Siksi niiden avoimuus on valikoivaa ja siksi niiden salassapito on tiettyyn rajaan välttämätöntä. Salassapitoa on monenlaista. Myös tämä kirjoitus on salassa, vaikka saat lukea tätä. Kielen ja olemisen avautuminen toisiinsa seuraa kenties sisäisessä kokemuksessa tapahtuvasta kaksitahoisesta myöntämisestä tai innostuksesta: ensinnä, kieli on totta, ja toisena, minussa kohtaavat maailmat, jotka kitkaisesti sytyttävät minut tuleen. Kielen totuus on tuntematonta, siihen ei siis ole mitään syytä ankkuroida vääriä toiveita ja luulovarmuuksia. Tuli minussa on elämää, olemisen mahdollistava jännite, siihen on siis hyvä luottaa ja ottaa pelko vain yhtenä liekin sävynä, jonka ympärillä kirkkaammat ja tummemmat sävyt vapauttavat pelkoon sidotun voiman.

Esiinkaivatuista ja lopuksi julkkareista

Ensin kertoilen julkaisusta, lopussa tietoa julkkareista.

Mikä Esiinkaivatut?

Äskettäin ilmaantunut runoteokseni Esiinkaivatut (Palladium) sai lähtölaukauksensa, kun Simo Ollila pyysi minua mukaan yhdellä runolla vuoden 2017 lopussa Tampereen kaduilla esillä olleeseen Mainostaulujen runot -projektiin.

Kaltaiselleni kirjoittajalle yhden runon kirjoittaminen poikkeuksellisen suurelle yleisölle ei ole mahdollista kirjoittamatta samalla kymmeniä sivuja muuta. Ja kun tuo muu alkoi näyttää jonkinlaiselta kokonaisuudelta, jatkoin johtolangan varassa kirjoittamista.

Alkoi kasautua Rakkaat esivanhemmat -työnimellä kulkenut kokonaisuus, joka perkaa menneisyyden ja sukujuurien unohtamista, muistamista ja merkityksiä. Tämä kokonaisuus on teoksen ensimmäisen osan "Perslähdöt" ytimenä.

Osaa II "Arkisia juttuja Suomen vaarallisimmasta puutarhakaupunginosasta" määrittävät sodan ja rauhan pohdinnat itsessä ja maailmassa kahvin ja ahdistuksen äärellä. Kolmas osa "Tanssi pois" on sukellus sisämaailmaan, parantumisen, seksuaalisuuden, oivallusten ja hämmennysten kulku.

Hasso Krull ja juuret

Esiinkaivattujen kirjoittamisessa oli erittäin suurena tukena virolaisen Hasso Krullin esseekokoelma Luomisen hurma ja tekstuuri, Hannu Oittisen suomennoksena, jonka Palladium on julkaissut 2012. Jotenkin sopivaa kudelmassa on, että sain kirjan Simolta.

Olin jo vuosia sitten todennut Jyskylle (Ihalainen, Palladiumin kustantaja), kun hän antoi minulle Gary Snyderin uuden käännösteoksen, että antaisin minäkin hänelle kirjan, mutta kun ei ole. Alkoi näyttää siltä, että jotakin annettavaa on syntymässä.

Hasso Krull kirjoittaa pohtien nykyvirolaisen mahdollisuuksia kohdata virolaista perinnettä, sen mytologiaa, olentoja, merkityksiä. Oma kirjani pohtii samaa jostakin nykysuomalaisesta, peräpohjalais-keminsaamelais-juurettomuus perspektiivistä. Teoksen syntyyn vaikutti olennaisesti myös uuden perheeni kesken tehty matka synnyinseudulleni Sallaan.

On ihmeellistä, että voi löytää perslähtönsä vielä yli kolmikymppisenä. Ne tuntuvat valmiiksi. Mutta mikä tuntuu? Ilon ja voiman lähde ahdistaa ja sattuu jos sitä ei tunne, tunnista, tunnusta. On iloista, että vieraan sukukansan runoilija, minua Krull, voi tukea tällaisella tutkimusretkellä.

Esiinkaivattujen rinnalla ilmestyy pian Kärsimys nyt tapahtui ammoin -runovihko. Se viivästyi hieman aiotusta materiaalisista syistä, mutta tullee julkkareihin mennessä. Se on tymäkkä sarja trauman ja siitä toipumisen kepeästä aiheesta.

Julkkarit!

Juhlistan julkaisuja Tampereella Arthouse Caféssa Kehräsaaressa (Niagaran leffateatterin baari), lauantaina 28.9.2019 kello 18 alkaen. Tilaisuudessa puhuu myös Jysky Ihalainen kustantajana ja runoilija Tiina Lehikoinen haastattelee minua kirjan tiimoilta. Tiedossa on myös runoesityksiä, lisäkseni Reetta Pekkanen on luvannut esiintyä, kenties muitakin. Arthouse Caféssa julkkareiden jälkeen alkaa DJ-ilta, jossa kuulemma soi söpöä musiikkia.

Tervetuloa!

Minkä maahan hautaa

sen maa esiin nostaa

Aika ei siinä ole mitään




*

Mirkka Rekola -lukupiireistä

Vedin tässä keväällä Tampereella kolme Mirkka Rekola -seuran lukupiiriä, joissa kussakin luettiin yhtä Rekolan teosta. Tässä alla huomioita lukupiireistä.

I

Mirkka Rekola -seuran lukupiiri "Kuka lukee kanssasi", ensimmäinen tapaaminen 9.3.2017
Aiheena "Ilo ja epäsymmetria", 1965


Minä olen aistieni runoelma


Kahvila Runon yläkerrassa, lähellä taloa, jossa Eeva-Liisa Manner aikoinaan asui, kokoontui eilen torstaina 9.3. Mirkka Rekola -seuran lukupiiri keskustelemaan Rekolan kokoelmasta Ilo ja epäsymmetria (1965).

Kokoelma on Rekolan neljäs, mutta voinee sanoa, että toinen kirja jossa hänen omin runoilijanlaatunsa ja estetiikkansa alkoi hahmottua. Syksy muuttaa linnut (1961) oli hänen irtiottonsa vanhasta mitallisesta kohti omaperäistä modernia runoa. Samalla näissä kirjoissa on nähty uudenlaisen kokemistavan ja tavanomaisen identiteetin purkautumisen teemoja. Aiheesta voi lukea esimerkiksi Katja Seudun tutkimuksesta Tyhjä pöytä on tilattu (WSOY, 2016).

Lukupiiri oli juuri sopivan kokoinen, että keskustelu säilyi intiiminä, hiljaiset jäsenet saattoivat upota haluamaansa kuuntelijan asemaan ja innokkaimmat jakaa huomioitaan, lukukokemuksiaan ja ääneenlukua toivottavasti kukin kyllikseen.

Ilo ja epäsymmetria kenties juuri epäsymmetrisyyttään on paikoin erittäin haastava luettava. Yhdessä lukien hahmotustavat laajenevat ja ilmaisuista saadut vaikutelmat moninkertaistuvat, mikä on erittäin antoisaa tällaisen runouden äärellä. Tajuamisen tavat, joihin runot viittaavat, joita ne kielellään vihjaavat, tulevat helpommin maistettaviksi tai oivallettaviksi.

Annan esimerkin: Eräs lukupiirin osallistuja luki ääneen tämän parisäkeen, alkuperäiskokoelman sivulta 19:

"Kun veneitä sousi sulavedessä jään ympärillä
tunsin että voin lähteä sieltä"

Mikään runossa tai sen ympärillä ei kerro, mistä "sieltä" puhuja koki voivansa "lähteä". Tämä tuntui lukiessani hämmentävältä ja peräti turhauttavalta, kun valmistauduin lukupiiriin itsekseni. Vaikkakaan en enää muista, mitä osallistuja kertoi runosta, muistan, miten hänen lukukokemuksensa sai minut ymmärtämään runon. Eristyisesti ymmärsin ensi kertaa ilmaisun "lähteä sieltä".

Avartui mahdollisuus, että puhuja kokee eksistentiaalisen alkuperänsä havaintonsa kohteissa. Että olen aistieni runoelma - jos sallitaan tällainen muunnelma Mannerin tunnetusta säkeestä.

Tavanomaisen kielen kannalta parisäe on hyvin epäsymmetrinen ja peräti epätarkka, sen viittaussuhteet ohjaavat hämärään. Epäsymmetriasta aukenee kuitenkin toinen tapa katsoa, ja kenties se on kokoelman otsikon iloa.

Epäilemättä runot ovat paikoin vaikeita. Lukupiiri pyrki sallimaan myös hämmentyneen hiljaisuuden. Usein yhdessä lukien esiin nousi myös muuta kuin hiljaisuutta ja hämmennystä, usein myös yhteisesti ymmärrettyä, jaettuja kokemuksia.

Eräs hauska seikka oli, miten konkreettisen tulkinnan sai seuraava runo, sivulta 42:

"Päiväni
pieni vieras tuli pyörimään tuolilla.
Laskin istuimen alas.
Kun hän lähti, putosin tähän."

Tämän lukija avasi muulle lukupiirille sen hätkähdyttävän ja arkisen tapahtuman, jossa tavanomaista alemmas lasketulle tuolille istuessaan putoaa penkkiin. En ollut tätä (kenties ilmeistä) tulkintamahdollisuutta huomannut. Toisaalta hän totesi myös tulkinnan, jossa viimeisessä säkeessä "pienen vieraan" lähdettyä pudotaan yksinolemisen hetkeen.

Juuri mitään emme lukupiirissä saaneet sanottua kirjasta kokonaisuutena, mutta sen toistuvia teemoja kuten katseen kokemisen kerrostumat, sisä- ja ulkopuolen sulautuminen toisikseen tai niiden välisen eron katoaminen tunnistettiin kyllä monista runoista. Luettavaa riittää, eikä runokirja tyhjene edes yhdessä lukien. Useampi silmäpari näyttää kuitenkin yksittäistä lukijaa paremmin löytävän reitit sisä- ja ulkopuolen erillisyydestä avarampaan näkemykseen. Kiitoksia!

Seuraavaksi lukupiiri tapaa Kahvila Runon yläkerrassa torstaina 6.4.2017, jolloin luetaan Rekolan aforistista kokoelmaa Maailmat lumen vesistöissä. Kolmas ja kevään viimeinen tapaaminen on torstaina 4.5.2017, jolloin luetaan kokoelmaa Kuka lukee kanssasi.



II

Mirkka Rekola -seuran lukupiiri "Kuka lukee kanssasi", toinen tapaaminen 6.4.2017
Aiheena "Maailmat lumen vesistöissä", 1978



Hieman toisenlainen ryhmä kuin ensimmäisellä kerralla kokoontui Kahvila Runon yläkerrassa lukemaan ja keskustelemaan Mirkka Rekolan aforistisesta kokoelmasta "Maailmat lumen vesistöissä".

Teos on matka syksystä kevääseen, joka oli tapaamisen aikaan jo hyvässä vauhdissa. Mustat ja valkeat linnut olivat palanneet Tampereelle.

"Linnut täplittävät jäänraunaa, lokit ja nokikanat, valkeat linnut ja mustat. Ja kun jäät lähtevät, ne nousevat siiville, yöt ja päivät."


Joillakin osallistujilla oli jaettu kaipaus runoilija, ystävä ja opettaja Rekolan luokse. Monille runot tarjosivat lohdutusta, jotakin elämän vaikeuksia ylittävää ymmärrystä ajasta, läsnäolosta, itsestä ja toisesta.
Lohtua löydettiin muun muassa seuraavasta tekstistä, jossa yksinäisyys ja yhteys rinnastuvat, hauraus ja voima tulevat toisikseen:

"Minun oli aina käännyttävä teiltä. Se on merenranta.

Näköisensä se on, autio, kadonneen tilassa. Mutta veneesi vahvistetaan, terälehti on suoja, vedensileä."

Eettinen näkökulma, joka lukupiirin perusteella nousee Rekolan teksteistä, pohjaa siihen, että minä en ole - muuten kuin aina suhteessa sinuun, toiseen.
Kohtaamisten myötä hahmottuu kysyvä elämänmuoto.

Yhdessä lukemisen voimaa ja mahdollisuutta kuvastaa se, miten lukupiirissä nostettiin eräs teksti lähes käsittämättömäksi, mutta kun sitä yhdessä luettiin, saatettiin sen jokaisesta kuvasta unenomaisuuden lisäksi löytää suoria yhteyksiä vanhoihin mystisiin traditioihin
Joku teksti ei auennut jollekulle
Yhdessä se avartui moneen suuntaan ja monella tavalla


"Minä olin huutanut nimesi vanhaan ruukkuun, sinne vain, ja sinne satoi vettä. Se oli pilven hyvä kappale maata. Yöllä se alkoi kävellä, kreikaksi, ei, latinaksi se alkoi kysellä korvia, se halusi juopotella. Se sanoi olevansa se ainoa, mikä on jäljellä täällä ja menevänsä pian rikki. Pilvi minua ympäröi, sama pilvi, minä kiedoin käteni sen ympärillä."

Niin, onko tässä yllä lainatussa tekstissä unen tolkuttomuuksia, vai onko ruukku siinä vanhan egyptiläisen tai juutalaisen hääseremonian rikottava symboli - onko pilvi kenties kristillisen mystiikan tietämättömyyden pilvi - onko juopumus päihtymystä olemassaolosta? Tällaisia ja muita kysymyksiä ihmettelimme.

Lukupiirissä "Maailmat lumen vesistöissä" näyttäytyi tiheänä kudelmana, jossa aforismisarjoissa hahmottui mitättömyyttään ja toisen kohtaamisen ensisijaisuutta ihmettelevän puhujan hahmo. Mitättömyys tai autius, jota sanaa teos toistaa, tässä yhteydessä on ymmärrettävä tilaksi, joka kannattelee ihmistä persoonattomana voimana, johon kuka vain ohikulkija mahtuu.

"Ei nouse autiudesta ihmisiin vaan liikkuu sen tilassa heissä. Ja kaikki pyyhkäistyy, kaikki pyyhkäistyy."

Yhteydessä tähän sisäisen ja ulkoisen samuuteen tai vuorovaikutukseen on myös ajan kokeminen paikkana, johon myös tämä teos lukijaansa viittaa osallistumaan.

Seuraava ja tämän kevään viimeinen lukupiiri kokoontuu tämän viikon torstaina 4.5. klo 18-20, Kahvila Runon yläkerrassa. Luemme kokoelmaa "Kuka lukee kanssasi". Tervetuloa mukaan!



III

Mirkka Rekola -seuran lukupiiri "Kuka lukee kanssasi", 4.5.2017
Aiheena runokokoelma "Kuka lukee kanssasi", 1990


"Elämä joka ei koskaan tule kokonaan esiin"


Keväisen lukupiirimme päätti teos, jonka mukaan piiri oli nimetty. Huomion kiinnittäminen siihen, että sekä yksin että yhdessä lukiessaan on jonkun kanssa, jota ei täysin tunne, on keskeinen tapa jolla lukukokemukset syvenevät. Lukupiirissä ja muutenkin.

Umpikuja, jollaiseen keskustelu voi päästä, jos tavat tulkita tekstiä ovat kovin ristiriitaiset tai kilpailevat keskenään, muistuttaa umpikujaa, johon ihminen voi päästä löytäessään sisäisen ristiriidan, maailmankuvassaan hiertävän sopimattoman havainnon tai ajatuksen. Niin vahva yksilöllisyys tai keskustelutilanne, joka kestää umpikujan ja osoittaa sen avautuvan, kantaa ristiriidan horisontaalisen jännitteen ja umpikujan vertikaalisella näkökulmalla tai kokemistavalla. Minun ja sinun ero suhteellistuu, kun kysytään, mitä olemme. Umpikuja yli voi kiivetä, tai lentää.

Kuitenkin umpikujia on. Kaikkia niitä ei voi ylittää noin vain lehahtamalla.

Joidenkin ali voi kaivautua.

Näitä pohdin muun muassa sen runon seurauksena, jota lukupiirissa ensiksi käsiteltiin. Runo kuvaa runoilijan työtä, sen kahtalaista suhdetta maailmaan. Tässä koko pitkähkö runo:

"Myös tämä tehtävä on annettu, palveluksessa,/
siihen ei hevin suostuta, ja vaikka ajatteluni/
on pitempi, on pitempi kuin vuosisata, ei se riitä,/
ajattelun umpikuja on maailman umpikuja,/
eikä sen profeetta voi olla muuta kuin pyöveli,/
kiusana ne, jotka eivät ole ajatelleet sen vertaa,/
eivät tehneet tätäkään johtopäätöstä./
Tämä joka erkanee umpikujan maailmasta, suhteutuu/
siihen toiselta tasolta, miten se on mahdollista,/
elämä joka ei koskaan tule kokonaan esiin, ei niin,
että sillä olisi ajatteluni alku ja loppu./
Ei mikään hengitä niin kuin ennen, eivät linnut,/
joiden keuhkona on ilma, niiden siivet väsyvät,/
ja minä joka seison tämän puun alla viimeiset lehdet/
silmillä, hyvä on sanoa, etten näe, olen ja en/
ole, Hamlet, joka pitää pääkalloa kämmenellä,/
hänen se on, vaikka on isänsä, elämä, joka ei koskaan/
tule kokonaan esiin, se on kahden ajatukseni välissä."

Tätä epäilemättä monitulkintaista ja lukijaansa risteäville kujilleen eksyttävää runoa lukupiiri pohti melko kauan. Yhtä kauan luettiin monia virkistäviä pikkurunoja, joissa luonnon ja ihmisenä olemisen ihmetys kulkevat rinta rinnan umpikujien yllä.

"Järvellä, ja tuntee rintakehänsä aaltoilussa,/
ei siellä asu kukaan, sydämen seudulla,/
vedenpimeässä siellä ui sininen taivas."

Nämä pienet runot helpottivat muuannen lukupiiriin Mirkka Rekolan tuotantoa tuntemattoman osallistujan oloa, kun hänelle synkät ja ainakin ajattelua haastavat kiperämmät tekstit olivat ensin jääneet hämmentämään.

Kenties runous on paikallaan, kun se osoittaa umpikujat, joissa olemme, kiusaa meidät niiden ahtauteen, ja samalla aukoo muita reittejä, kenties huomaamattamme, siihen kiusaan.

Kiitos kaikille lukupiiriin osallistuneille, erityisesti Katja Seudulle joka kaikkina kertoina saapui paikalle lukukukokemuksineen! Kiitos myös Mirkka Rekola seuralle mahdollisuudesta kokoontua lukemaan yhdessä.

"Runo puhuu meille"

Vesa Haapala sekä 5 muuta kriitikkoa kirjoittavat tämän vuoden ajan pääkaupunkiseudun kirjastojen nettisivuilla Runo puhuu meille -otsikolla kritiikkiä uusista runokirjoista. Pitkäjänteisen ja yhteenkutoutuvan oloista runonluentaa, jollaista mieluusti näkee nyt kun kritiikki-instituution perinteiset kanavat ovat tukkeutumassa. Haapala aloittaa Jyrki Kiiskisen uudella, johon ilmeisesti tulee vertaamaan seuraavaksi Olli Heikkosen uutta kirjaa toiston teemalla. Tällaisia laajempia kirjallisia kaaria kokoavia kriittisiä luentoja nähdäkseni tarvittaisiin paljon enemmän kuin mitä niitä kukaan jaksaa kirjoittaa tai maksaa niiden kirjoittamisesta. Ja kenties vielä perusteellisemmin kuin ko. kritiikkisarja tulee tekemään. Myös keskustelu kritiikeistä tai teoksista kritiikkien valossa tai kritiikkejä vastaan, ja niin edelleen, olisi runoudelle/kirjallisuudelle laajemmin hyödyllistä, joskaan ei kovin tavallista täällä.

Mielenkiintoista on myös kirjaston valinta ottaa roolikseen kirjallisuuskritiikin isännöinti. Tämä on hyvä asia - onhan kirjastoissa jo pitkään kehitetty kirjallisen toiminnan ulkoisia asioita, miksei siis voisi kehittää kirjallisen kirjaston luonnettakin.

Keskustelun puuttuminen on eräs syy miksi en itse ole kritiikkejä tehnyt juurikaan sitten vuoden 2009 tai -10. Nyt hitaasti tunnustelen kriitikon roolin mielekkyyttä ja toimintatapoja, erityisesti siihen ajaa ystävien ja kollegoiden toistuvasti esittämät kysymykset, "etkö sä enää kirjoita kritiikkejä?", "ootko ajatellut vielä kirjoittaa kritiikkejä?", "etkö sä ollut kriitikko?".

"millainen olisi yhdessäluettu matka tuntemattomaan runoon?"

aielause syyskuusta 2014

"kirjoittaa vapaasti kielellisiä havaintoja
kielettömästä maailmasta"

Mitä on etsintä?

Turun Sanomien myötämielisessä kritiikissä kirjastani Ohjattua kerhotoimintaa niille joiden sydämessä läikkyy Jaakko Mikkola kirjoittaa: "Tekijän aiemmassa tuotannossa läsnäolleet henkisyyden teemat pilkahtelevat paikoitellen esiin myös uutuusteoksen riveiltä. Puhujan etsintä ei ole luonteeltaan hengellistä. Subjekti pyrkii havahtumaan vastavuoroiseen sinä-minä-suhteeseen kaiken olevaisen kanssa ja kehittämään läsnäoloaan äärimmilleen."

En yleensä kommentoi kritiikkejä, mutta tämä kohta herättää monia kysymyksiä, joita mieluusti pohdin näin julkisestikin (vai onko harvasti luettu blogi "julkinen" teksti?). Mikkolan luennassa siis tuotannossani on läsnä "henkisyyden teemoja", joita hän lukee myös kerhotoiminnasta, jonka "puhujan etsintä ei ole - - hengellistä". Usein hämmentävä erottelu tai samuus käsitteiden henkisyys ja hengellisyys välillä tuottaa kuvauksessa semanttista hälyä, jota en aivan käsitä. Ehkä ainakin sen verran käsitän, että kerhotoimintaa onnistuu avoimuudellaan jättämään tilaa tekijänsä kannalta kenties yllättävälle luennalle, eli kriitikko kertoo luentaa kuvaillessaan yhtä lailla itsestään kuin lukemastaan

(sillä voisin hyvin sanoa kerhotoiminnan toteuttavan sitä, mitä esitän esseessäni "Runous hengellisenä harjoituksena" vuoden 2010 teoksessani Ei mikään itsessään, ja käytännöllisyydellään mahdollisesti ylittävän sen. Mutta kriitikon eriävä näkemys on tietenkin eräs lukukokemus, jonka sallin, vaikken ehkä ymmärräkään sen sisältöä tai syitä eli tulkintaan johtaneita havaintoja kirjani teksteistä).

Jos luetaan Martin Buberia, "havahtuminen vastavuoroiseen sinä-minä-suhteeseen" on nimenomaisesti hengellistä. Mutta jos hengellistä on "kristillisyys", kuten hengellisyys toisinaan kapeasti suomen kielessä määritellään, ei kirjani kenties sitä ole (ainoa nimeltämainittu henkiolento teoksessa lienee jänisten emuu). Mutta jos "kristillisyys" on rakkauden kaksoiskäskyn mukaista elämää, on se määriteltävissä juuri sanoilla "vastavuoroinen minä-sinä-suhde kaiken - - kanssa".

Vaan mitä on kristillisyys tai hengellisyys, uskoakseni sitä me emme tiedä.

Henkisyyshän käsitteenä on avaran sekava ja voi tarkoittaa mitä tahansa kulttuuritoimnnasta, runoista ja humanismista new age egonpurkupossessioleikkeihin tai Rainbow-heimoiluun tai mindfulness-kliinisyyteen, joten henkisten teemojen käsittely voi periaatteessa tarkoittaa mitä vain tekstiä, jossa ei pitäydytä biomekanistissosiaalisessa taloudessa.

Myös mietin, mitä kaikkea merkitsee Mikkolan kerhotoiminnasta lukema puhujan pyrkimys "kehittää läsnäoloaan äärimmilleen", mutta tämän luennan lähteet tekstistäni voin helpommin arvata. Puhujani saattaisi kurtistaa kulmiaan, ja toivoa, että kehittämistä assosioidaan filmikuvaan enemmän kuin kehonrakennukseen, mutta jättäisi vastuun mielleyhtymistä kuitenkin lukijalle.
 

"Kynnys kutsuu yli"

Nuoren Voiman Runous 2013 -numerossa julkaistiin esseeni "Kynnys kutsuu yli - eräitä kokemuksia runokirjoista", josta on näköjään tekstinäyte lehden sivuilla.

Essee on suppea versio itsestään ja uuden runouden lukemisen kokeilusta, jota enteilin tässä blogissa aiemmin. En siis ollut lukenut uutta runoutta juurikaan ehkä muutamaan vuoteen. Alkuvuonna otin lukeakseni isot pinot viime vuosien runokirjoja lähinnä kirjastosta. (Rajauksena tosin oli, ettei Poesian tai Palladiumin kirjoja, niiden vastaavat kun toimittivat NV:n runousnumeroa.)

Noista pinoista muutamat kirjat jäivät ensivaikutelmien jälkeen tarkempaan lukuun ja noista muutamista neljää käsittelen tuossa esseessä. Jos tilaa olisi ollut, olisin pohtinut esseessä vielä ainakin Antti Salmisen Nollankuoren ja Kai Niemisen Alan oppia -kirjan kynnyksiä ja tapoja koskettaa tai muuttaa lukijaa, ehkä joitain muitakin kirjoja. Kynnystä kuvailen esseessä näin: "Kynnys edustaa havainnon tai ymmärryksen rajaa, jonka ylitys muuttaa lukijaa ja suhdetta kirjaan. Silmän edessä hius hajottaa huhtikuun valoa väreiksi. "

Prosessissa kävi ilmi pari juttua: runouden lukeminen siitä kirjoittaakseen on edelleen varsin raskasta työtä ja runouden lukemisen kuvaaminen toisille ymmärrettävällä tavalla on sekin varsin työlästä. Mielekästä se on siinä määrin kuin siitä oppii itse ja ehkä myös siinä määrin kuin mahdollinen lukija oppii myös jotakin. Pedagogista kirjallisuusesseistiikkaa? No, ehkä sitten niin.

Nyt kävi vanhanaikaisesti niin, etten jaksa muistaa, mitä muuta tästä aiheesta piti sanoa, joten jätän tähän.

Olemisen taiteen ja esitystaiteen ristiriita (Satu Rekolalle)

Sille, joka tekee olemisen taidetta esiintyminen on outo harhapolku. Sama koskee vaikkapa kirjoittamista, joka pyrkii havahduttavaan prosessiin ja sen suhdetta kirjoitusten julkaisuun, kirjalliseen julkisuuteen.

Kuitenkin esiintyminen on yhdessä olemisen muoto. Kenties omituinen muoto ja tarpeettomien tapojen kuorruttama, mutta esiintyminen rakentuu yhdessä olemisen perustalle.

Ihminen ei ole yksin. Ihmisenä oleminen on mahdollista vain suhteessa toisiin ihmisiin sekä ei-inhimillisiin olentoihin.

Niinpä esiintymisen pelkistäminen, yhdessä olemisen ytimen löytäminen siitä, voi auttaa silloittamaan olemisen taidetta esiintyvään taiteeseen tai esitystaiteeseen.

Esiintymisen pelkistäminen saattaa tehdä jotakin tilanteille ja tavoille, joissa ja joilla esiinnytään.

Tässä kaikessa ei ole mitään ns. uutta esitystaiteen kannalta, mutta kenties yksittäisten esiintyjien tai esitysten kannalta uutuutta on jäljellä. Uutuutta olennaisempiakin laatuja voi löytyä.

Esiintymisen pelkistäminen yhdessä olemisen ytimeensä mahdollistaa erilaatuisten esiintymisen tapojen kasvua.

Kokemuslähtöisestä kritiikistä

(Peräisin Kritiikin uutisista 1/2014)

Kulttuurijournalismi on liian henkilökeskeistä. Teoskeskeinen näkökulma mahdollistaa kirjoittamisen kokemuksesta ja vaikutelmasta, mikä on taiteelle välttämättömin inhimillinen rakenne. Taiteen kytkentäkaaviossa nimenomaan kokemusten tai vaikutelmien kiertokulku yhdistää yleisöä, teosta, työtä ja tekijää. Kokemusten pitkäjänteinen ja tarkkanäköinen jakaminen laajentaa sekä kriitikon että yleisön taidekäsitystä ja vastaanottokykyä, mikä taas ruokkii tekijöiden ymmärrystä työstään. Tätä varten olisi hedelmällistä, jos eri alojen taidekritiikissä olisi tilaa esseistiikkaa lähentyville, yksittäisiä teoksia laajempia ilmiöitä tai yksittäisten teosten aivan yksittäisiä piirteitä valottaville teksteille. Kriitikon täytyy voida kuvailla ja tulkita laajimman ja pienimmän mittakaavan kulttuuri-ilmiöitä: yhden tekijän tai ryhmän tuotannon ja vuosikymmenen ilmiöiden laajuudesta yksittäisten säkeiden ja eleiden tarkkuuteen. Tällaisia artikkeleita tarvittaisiin aika paljon – niin ne myös tuottaisivat yleisöä, joka niiltä ensialkuun ehkä puuttuisi.

Tästä näkökulmasta esimerkiksi kirjallisuuden journalismia määrittävä sesonkiajattelu on harhapolku. Kulttuurijournalismin tulisi voida aktiivisemmin nostaa esiin kiinnostavia ja koskettavia teoksia ja ilmiöitä siitä riippumatta, miten ajankohtaisia ne tai niiden tekijät juuri tällä kvartaalilla sattuvat olemaan. Kriitikon näkemyksen täytyy olla laaja ja pitkäkestoinen. Ilman tällaista näkemystä yleisölähtöinen kirjoittaminen typistyy taiteen esittelyksi ja promootioksi. Näkemyksellistä on, kun kirjoittaja kykenee ymmärtämään taidetta suhteessa julkilausuttuihin estetiikkoihin, mutta sitoutumatta niihin kokee teoksia myös henkilökohtaisen taidekäsityksensä lävitse. Ei tarvitse olla kyse taiteentutkimuksesta.

Kokemuslähtöinen, tarkkuuteen pyrkivä journalismi ottaa huomioon lukijan uteliaisuuden ja tarpeen vaikeita kysymyksiä kiertelemättömään elävään kohtaamiseen. Ajattelun ja kirjoittamisen laatu on ensiarvoisen tärkeää. Lähtökohtani on, että havainnoimalla tarkasti ja ajattelemalla selkeästi voi taiteesta kirjoittaa erilaisia yleisöjä kiinnostavalla tavalla. Jos tämä ei ole mahdollista, kulttuurijournalismilla ei nähdäkseni ole mitään syytä tavoitella asianharrastajia suurempaa yleisöä. On kuitenkin selvää, että taiteella ja taidekirjoittelulla voisi olla laajempi yleisö kuin nyt.

Rainer Maria Rilke Kirjeissä nuorelle runoilijalle asettaa kritiikin ja taiteen rakastavan ymmärtämisen vastakkain – tämä vastakkainasettelu on turha. Rakkaus ei merkitse leväperäistä myötämielisyyttä eikä kritiikki sydämetöntä politikointia. Kritiikki, kuten esseistiikkakin, on taidemuoto. Tärkeää on, että kritiikki, esittely, esseistiikka tai haastattelu pyrkii välittämään kokemuksiin perustuvia vaikutelmia teoksesta, sen kontekstista ja/tai tekijästä. Vedin kevään 2013 Kaarinan kirjastossa runopiiriä, jossa tavalliset kiinnostuneet lukijat jakoivat lukukokemuksiaan. Idea, joka myös toteutui, oli tehdä runojen kokeminen ja ajatteleminen helposti lähestyttäväksi.

Tällä voisi olla journalistisia sovelluksia eri muodoissa ja tekstityypeissä. Teoskokemuksen korostaminen ja teoksen ja muiden elämänilmiöiden yhteyksien osoittaminen voi olla joillekin yleisöille innostava kulttuurijournalismin muoto, kun etsitään tapoja tehdä eri taiteita ymmärrettäväksi ja kohdattavaksi. Onko mahdollista kirjoittaa niin, että syntyy uusia yleisöjä? Hypoteesini on, että kokemuslähtöinen, kirjoittaja-katsojan ruumiillista ja tajunnallista kokemusta korostava näkökulma on eräs mahdollisuus tähän.

Suunnaton lintu Rekolan, Trungpan ja Lehikoisen teksteissä – kysymys kirjallisuuden ruumiillisuudesta

(Essee on alunperin julkaistu Kaltiossa 4/2013 -- ja kerro Paavo toki, jos et halua sen olevan esillä tässä. Lehti kannattaa lukea paitsi siksi, että se on hyvä, myös koska esseeni on siinä kuvineen taitettu aikas hienosti. Tässä blogissa vain osa kuvista, joskin tää ensimmäinen kuva Kaltiosta taisi puuttua.)

Etsin ruumiillisesti vaikuttavaa kirjallisuutta, koska olen oivaltanut, miten organismin kyky tajuta sisäisyytensä ja ympäristönsä on keskeistä kirjallisuuden synnylle ja kokemiselle. Kutsun tuota sisäisen ja ympäröivän ruumiillisuutta 'somaattiseksi avaruudeksi'. Se on ruumiillisesti koettu tila, joka pitää sisällään ruumiin kielineen ja äärillään ruumista ympäröivän tilan ja aineen kirjallisuuksineen.

Koska me, lukijat ja kirjoittajat, aistimme kirjoituksen intensiteetit suoraan kehon ja mielen kokonaisuudella, muokkaa kirjoitus suoraan somaattisen avaruutemme kokoa, suuntia, tiheyksiä, painoja ja liikkeitä siellä. Mutta emme huomaa tätä muokkausta, koska emme huomaa somaattista avaruutta, eikä suuri osa kirjoituksesta, jota luemme tee mitään mainittavaa muutosta vakiintuneeseen, mutta epänormaaliin tilaan jossa tajuamme itsemme ja maailman hyvin vaillinaisesti. Vakiintunut somaattinen avaruus on epänormaali, koska se on seurausta tunnottomuudesta, turtumuksesta, ei vastaanottavuudesta, huomiosta tai herkkyydestä. Se on vakiintunut tavanomaisia elämässä selviämisen, persoonan kasvattamisen ja sosiaalisen toiminnan kaltaisia tarpeita varten. Samalla olemme unohtaneet sitä suppeammat ja sitä laajemmat somaattiset tilat sekä sen rytmejä radikaalisti hitaammat tai nopeammat sykkeen, paisumisen, romahduksen tai hengityksen rytmit. Niinpä meidän on varsin hankalaa löytää luettavaksemme tai luotavaksemme kirjoitusta, jossa havahdumme kielen somaattista avaruutta muokkaavaan luontoon.

Lukiessani Mirkka Rekolan kolmatta runoteosta Syksy muuttaa linnut viime keväänä pidin mielessäni, että runoilija itse kertoo kokoelman kirjoittamiseen liittyneen kokemuksen "poistumisesta". Vaikken ollut varma, mitä se merkitsi, se kiehtoi. Kenties oli kyse havaitsijattomasta havaitsemisesta. Tai ehkä jostakin muusta. Valmistauduin siihen että kirjalla voi olla vaikutus, jota en ennalta tunne. Liian harvoin luen sillä tavoin. Yleensä lukiessa havahtuu itseä koskettavissa kohdissa, jos käytössä on vähimmäismäärä uteliaisuutta. Nyt yritin kuitenkin lukea muutakin kuin sitä, mikä minua koskettaa. En yhäkään tiedä ”poistumisesta”, mutta erästä runoa lukiessani tilankokemus avautui kaikkiin suuntiin:

"Olet näkevä toisin, et näin,

tämä olisi ajatuksen lento,

suuren keinusi kuviteltu

ihme että putoaisit

linnun hahmoon

syöksyisit yhdessä kuilussa

kaikki ilmansuunnat

katoamatta."

Myöhemmin luin esseetä, joka lainasi tiibetiläisen Chögyam Trungpan Shambhallah -kirjaa. Trungpa kirjoittaa pelon ja toivon ylittämisestä. ”Outrageousness”, joka tästä seuraa on Sarvamitran suomennoksessa ”riehakkuus”, mutta kääntyy myös ”hillittömyydeksi” – tai ”suunnattomuudeksi”:

"Riehakkuuden vertauskuva on garuda, tiibetiläinen tarunomainen lintu, josta perinteisesti puhutaan lintujen kuninkaana. Garuda kuoriutuu munasta täysikasvuisena ja kiitää kauas avaruuteen levittäen ja kurottaen siipiään yli kaikkien rajojen. Samalla tavoin riehakas soturi, joka on voittanut toivon ja pelon, tuntee suurta vapautta. Riehakas mielenlaatu on siis hyvin nopea. Ihmisen mieli käsittää koko avaruuden. Se ylittää kaikki mahdollisuudet pidätellä ohjaksia. Se suuntautuu vain yhä laajemmalle. Garuda-kuninkaan tapaan riehakas soturi ei kohtaa mitään, mikä estäisi hänen avaraa mieltään.

Riehakkuuden soturi ei pyri mittaamaan avaruutta, koska esteitä ei ole missään. Ihmistä ei huolestuta, kuinka kauas hän pystyy etenemään ja missä määrin hänen pitäisi hillitä itseään. Hän on hylännyt kokonaan oman edistymisensä mittaamisen viitekohdat. Hän on tavattoman vapautunut. Riehakkuus on laaja mieli, joka on ylittänyt tuonpuoleisen."

Ruumiillinen lukukokemus tilan vapaasta aukeamisesta ympärilläni toistui tätä lukiessa. Kokemus ei ollut sama, mutta siinä määrin yhteisellä tavalla poikkeuksellinen, että aloin pohtia, onko tällainen linnun kirjallinen hahmo yleinen, ja miksi en ole ennen kohdannut sitä tällä tavalla. Ibn Arabin universaalin puun oksilta puhuvat neljä lintua edustavat todellisuuden olemuksen prinsiippejä tavalla, jossa lentämisen tai tilan kokemus ei nouse keskiöön. Marja Mattlarin Lintu-kappaleessa linnun suunnattomuus nähdään ulkopuolelta toisessa ihmisessä kuoleman hetkellä. Samaa laatua en myöskään kohtaa Richard Bachin Lokki Joonatanissa: Joonatanin lentämisen vapaus ja lintuus on ensin ajassa kehittyvää, sitten hyppyä rajoitteiden yli, ei tilallista rajattomuutta. Trungpan ja Rekolan linnut ovat hetken suunnattomuudessa, laajentuvassa tässä.

Etsin turhan kaukaa. En muistanut lukeneeni jotain tällaista jo pari vuotta aiemmin. Kun sattumoisin löysin tekstin uudelleen, ymmärsin, että jo ensi kertaa lukiessani olin kokenut Tiina Lehikoisen Isoympyräkatu-kokoelman tekstin ”16.6.2007/klo 06.37” erityisellä tavalla.

"Piirrän kokoistasi valoa, aamu-sinä, jättiläishaukka, männynkäpy, kuukkeli -- sormien oksastoissa taivasvärit, lakeus, lakipiste. Olemme jättiläiskottarainen, sen verran äärettömyttä, yhtä rajaa."

Minulle "[o]lemme jättiläiskottarainen, sen verran äärettömyyttä" kuvaa tätä samaa suunnatonta lintua kuin Rekolan näkemisen lintu ja Trungpan Garuda. Yhdistin Lehikoisen runon muinaisegyptiläisen veistotaiteen motiiviin, jossa valtava Horus-haukka suojelee jaloissaan seisovaa pikkuruista faaraota. Kenties viidennen kerran Lehikoisen tekstiä lukiessani näen sanan "jättiläishaukka", vaikka itsekin naputtelin sen tietokoneelle tekstiä kopioidessani. Näin vain kottaraisen, lempilintuni; en nähnyt lukemiseni rajaa. Keskustelussa Lehikoinen vahvisti egyptiläisen assosiaation: hänelle merkittäviä ovat haukkaveistoksista ne, joissa haukka nousee pään takaa ihmisen ylle.

Yhteistä näille kolmelle tekstille on paitsi linnun ja suunnattomuuden ilmaisut, myös pyrkimys ”läsnäolon” tai ”näkemisen” muutokseen. Trungpalla tämä on ilmeistä – olla lintu on pelon ja toiveen ylittävä mahdollisuus. Rekolan runo lupaa ”näkemisen” muuttuvan – ja sitten muuttaa sen avoimessa lukijassa. Lehikoisella pyrkimys ilmenee epäsuoraan kielellisissä hahmoissa, jotka haastavat tavanomaista käsitystä maailmasta: valon piirtäminen, lintujen jättiläismäisyys, ihmisen raajan samaistaminen puun oksaan ja puhe ”meidän” olemisesta erottelematta subjekteja ehdottavat lukijalle tiettyjä tapoja kokea. Kaikki suunnat on suunnaton, "yhtä rajaa" – rajan kaikkiallisuudessa voi kokea äärettömyyden.

Kenties kirjallinen lintukokemus on linnunhahmoisen vapauden kokemista sisäpuolelta, "lintuna". Sisältä koettavat kielelliset hahmot eivät edes runoudessa ole liian yleisiä, sillä kielen esineellistävät kyvyt ovat yleisemmin käytössä kuin kielen kyvyt herättää meissä sisäinen aistimus ja tunne jonkin toisen olemisesta.

Edellä tarkoitukseni ei ollut vain kuvailla erästä toistuvaa lukukokemusta. Toivon esimerkillä kirjallisten lintujen suunnattomuudesta herättäväni lukijoiden kiinnostuksen siihen, miten kukin kirjoittamisen tai lukemisen hetki haastaa kokemuksen tajuisesta ruumiista ympäröivässä maailmassa. Tällainen käsitys kirjoituksen ja ihmisorganismin yhteydestä sivuuttaa tarpeettomana kysymykset, kuten ”voiko esikäsitteellistä kokea”, sillä käsitteellinen kokemus asettuu vain yhdeksi kerrostumaksi tai sävyksi monitahoisessa tajunnallisessa kokonaisuudessa. Miksi me luemme ja kirjoitamme?

Hartolassa 31.12.2012

Mitkä 10 tämän vuoden runokirjaa pitäisi lukea?

Hyvä lukija, mitkä 10 tämän vuoden runokirjaa mielestäsi pitäisi lukea? En seuraa, mitä runoteoksia nykyään julkaistaan, koskei siihen ole aikaa ja koska luen ja teen muuta. Tästä syystä en myöskään kirjoita tällä hetkellä kritiikkejä - en yksinkertaisesti pystyisi asettamaan kirjoja nykyrunouden kontekstiin. Ilmiselvä syy on, ettei tuo konteksti tunnu kovin olennaiselta. Tästä voisi kirjoittaa paljonkin ja koska minua on viime vuosikymmenellä suhteellisen yleisesti pidetty jotenkin tärkeänä runokriitikkona voisi ajatella, että minulla on jonkinlainen velvollisuus selittää, mitä tarkoitan, ja mieluusti niin tekisinkin. Vaan vetoan tällä erää vain siihen, ettei se tunnu olennaiselta. Ei se ole mikään argumentti, jota tarvitsee perustella. Kuitenkin, toivon lukevani 10 hyvää tänä vuonna julkaistua runokirjaa. Ehdottakaas! Salmenniemen Kivirivit mulla on, ehdottakaa jotain muita.

EDIT 6/2014: tähän liittyen ks. "Kynnys kutsuu yli"

Ilouutinen: Yksinkeltaista on kaksinkeltaista sai Runeberg-palkinnon

Mahtava homma.

Onnittelut Olli-Pekalle & Poesialle!

Samaan syssyyn vois onnitella ntamoa & Maria Matinmikkoa äsköisestä Tanssivasta karhusta. Uusi runous ja palkinnot on hyvä yhdistelmä.

EDIT: otsikossa on virhe; pitäisi olla YksinkeltaiNEN on kaksinkeltaista, kuten kaikki tietävät.

Runopiiri Kaarinan kirjastossa

Vedän tänä keväänä Kaarinan kirjastossa runolukupiiriä. Vietin syksyllä tuntikausia tuossa kirjastossa lukien ja kirjoittaen, ja tulin huomaaman että runous ei ole erityisen hyvin esillä. Esimerkiksi Vaski-kirjastojen yhdistyttyä, tai jostain muusta yhtä omituisesta syystä, kirjaston poistohyllyssä oli sellaisiakin kirjoja kuin Harry Salmenniemen Texas, sakset tai Janne Kortteisen esikoinen. Huomasin julisteen lukupiireistä, eikä sielläkään ollut runous edustettuna - niinpä spontaanisti tarjouduin pitämään sellaista. Ensimmäisen tapaamisen vaikutelma on aivan innostava, itselleni yllättävä ja oman runojen lukemiseni kannalta hedelmällinen.

Pyrin lukupiirissä ilmapiiriin, jossa voi vapaasti ihmetellä ja kertoa lukukokemuksistaan. Se vaatii jonkin verran ihmisten houkuttelua, mutta onnistuu kyllä. Analyysiin ei ole tuollaisessa yhteydessä tarvetta, mutta vaikutelmien julkipuhuminen ja kuunteleminen tuntuu minusta tärkeältä.

Puhutaan aina, että runouden yleisö kaventuu ja vain runoilijat lukevat runoja tai etteivät edes he. Mutta mitä voisi tehdä yleisöjen kasvattamiseksi, tuottamiseksi, kouluttamiseksi tai houkuttelemiseksi esiin? En tiedä, mutta tuntuu tarpeelliselta tehdä tällaista kokeilua. Millään tavalla tämä ei rasita poetiikan pohtimisen tai runojen kirjoittamisen työtä, luultavasti päin vastoin runolukupiirin vetäminen ruokkii kirjoittamistani, siinä määrin erilaisesta runouden parissa tapahtuvasta työskentelystä on kyse. Sen näkeminen, miten erilaiset lukijat kokevat runoutta, on mielenkiintoista.

Ilmeisesti ihmisillä on erilaisia tarpeettomia käsityksiä kuten "runous on vaikeaa, en ymmärrä sitä", "runous on liian henkilökohtaista jaettavaksi", "runoutta voi ymmärtää vain kirjallisuudentutkija", tai jotakin. Kuitenkin elämme ns. tietoyhteiskunnassa, jonka perustoiminnot jo ovat  mentaaliselta rakenteeltaan monimutkaisempia ja vieraampia ihmisorganismille psyykeineen kuin suurin osa runoudesta.

Kynnys runouteen tai runonlukijaksi ryhtymiseen on juuri niin matala kuin kukin itselleen sallii.