Anandassa

Anne Lehtisen haastattelussa Ananda-lehdessä.

Maan pimeä yö, B galleria, Turku, 8.-21. elokuuta 2016

Maan pimeä yö 
on sarja piirroksia ja tussimaalauksia,
joka on esillä B gallerian projektitilassa Turussa elokuun 9.-21. päivinä 2016.


Kuvat ovat siveltimällä ajattelua, yrityksiä ymmärtää rakkauden kaksoiskäskyä,
hetkiä, joissa sotku leviää ja hahmojen yhteinen hahmo tarkentuu.

Avajaiset tiistaina 9.8. klo 17-19, tervetuloa.
Kuva Petri Laakso.

inventaario kala suussa?

sinä päivänä kun itseään ei-uskonnollisiksi kutsuvat selkeästi uskonnolliset ryhmät lakkaavat tiedostamattaan tai tietoisesti soveltamansa perhedynamiikan ja perheroolien ymppäämisen oppimistilanteisiin

nätti sää, oravat liikkeellä, saukko ui kaupunkijoen kivipengerten viertä

niin kuin tänään

kirskulinnut taivaalla

mustat valkovillavuorelliset nahkarukkaset käsissään juoksee olkapäitään eteenpäin rintakehän suojaksi ja niskaa etukaarelle hätäännyksen tukokseksi jännittävä radanvarsipolkua

viedessään lasta harrastuksiin nauhoittaa salaa toiminnan analysoidakseen sisimpänsä esilletuloa

myöhemmin mokkula tippuu usb-liittimestä lattialle ja säilyy

aikataulut peittyvät suunnitelmiin, ajat peittyvät suuntiin, nukkumapaikka pakkasenpuolella

Erottelu / yhdistävät tekijät ovat perustavampia kuin erottavat tekijät

Ilmeisesti ei sellaista valtakulttuuria olekaan, joka ei näkisi omiaan ylempinä kuin vieraita. Ja jos puheissa ihmisoikeuksista ja ihmisten tasa-arvoisuudesta mainitaankin, käytännöissä erottelut toteutetaan ja koetaan. Harvassa lienevät myös ne alistetut kulttuurit, joissa ihmisten yhdistäviä tekijöitä korostettaisiin erottavien tekijöiden yli. Erottelut ryhmien - olivat ne etnisiä, sukupuolisia, uskonnollisia, taloudellisia tai muita - perusteella ovat aina liian karkeita erotteluja. Meidät tulee erotella paljon tarkemmin, itsessämme: kunkin on nähtävä sisäiset ominaisuutensa, toimintonsa, jäsennyksensä, virtauksensa ja assosiaationsa. Erottelu voi tapahtua vain meissä itsessämme ja se on vietävä paljon pidemmälle, syvemmälle kuin olemme tottuneet tai kuin meille on opetettu tai kuin olemme oppineet. Ahneus on erotettava toivosta, viha näkökyvystä, inho myötätunnosta, häpeä itsetunnosta, ylimielisyys rohkeudesta... Kun erottelu viedään loogiseen johtopäätökseensä, ovat yhdistävät tekijät, samuuden muodot ja liikkeet, tulleet näkyviin. Ylemmät ja alemmat ovat meissä sisäisesti, ja niiden tunnistamattomuus projisoi ne ulkopuolellemme. Valheelliset ja totuudelliset ovat meissä. Ne jotka yrittävät ja ne jotka luovuttavat, kaikki meissä, ja vielä enemmän. Mikä ne meissä synnyttää? Siinä ei välillämme liene suurta eroa. Mikä niistä meitä hallitsee? Vai kenties jokin muu?

Mutta tätä erottelua ei ole vielä tehty minussa eikä sinussa (vaikkenhän minä sinua tunne). Kuolemaan liitetään tarinoita, joiden perusteella kuolemassa tuo erottelu tapahtuu kullekin, vastoin omia aikeita. Entä jos aion erotella jo nyt, tänään kun vielä elän?

mistä mihin olet vapaa?

katkelma viimevuotista kirjettä vuoden vaihduttua

rinnakkainen kysymys on, mitkä ovat ne taidot, asenteet ja menetelmät, joilla nykyihminen pystyy kohtaamaan tietoa maailman, kansojen, ihmiskunnan ja ekosysteemien eli maapallon kriiseistä ja tuhon aavistuksista, hukkumatta negatiivisiin tunteisiin ja voimattomuuteen. miten kysyä mahdollisuuksia ja voimaa näissä jännitteisissä ajoissa?

tätä voisi jatkaa, mikä tapahtuukin ajallaan.

voikaahan hyvin kaikki,

partituuri vapaaseen käyttöön 6.12.2015 helsingissä

Y

ison Y-muotoisesta katajasta ja polkupyörän sisäkumista kyhätyn ritsan jäteöljyllä valellut kärjet palavat haisevaa tummaa savua kun keppiin ylävartaloaan nojaa ajokaistan reunaan ylirasituksesta luhistunut ympärillään asvalttiin ja kiveykselle auenneesta repusta levinneitä talipalloja jotka houkuttelevat variksia, naakkoja, puluja ja ehkä myöhäisen lokin jotka soihtukulkueista ja vastamielenosoituksista huolimatta rohkenevat iskeä nokkansa räntäsateessa vielä pehmeään rasvaan

Y

aielause syyskuusta 2014

"kirjoittaa vapaasti kielellisiä havaintoja
kielettömästä maailmasta"

m e t o d i

Metodi

kun saan impulssin laulaa

laulan improvisoiden ja äänittäen
lause tai säe tai säkeistö kerrallaan

ja niiden välissä miettien juuri niin kauan kuin tarvitsee
aloittaakseni uuden lauseen tai säkeen

tavallaan kirjoittaen laulua
ja säveltäen melodiaa

hetkellisten havaintojen, muistojen ja päähänpälkähdysten saattelemana

välillä voi vetästä jonkun soolon jotain muuta
tai vaikka kommentoida jotain
jatkaa tai lakata

Tällaisen metodin huomaan luoneeni taskussa kulkevan äänittimen kanssa
Niin olen kai aina laulanut, mutta nyt olen tunnistanut sen ja ehkä ottanut tietoisempaan käyttöön, sekä saanut talteen

kääntämättä jää (Kimmo Ylöselle)

sikäli kuin omaa hajuaan ei tunnista
voi itseltään piiloutua
ja piiloutuessaan hajuihinsa
nenältään
syödessään jotain ulkomaisia makeita hedelmiä
muuttaa hajuaan
tai kun alavatsaleikkauksen jälkeen
virtsankarkailun tullessa tiheäksi
kuin juomalasin täyttäminen
ei enää tunnista
huoneeseen muuttanutta
pistävää pilveä
pälvikaljuisia zhu zhu petsejä mekkaloimassa
lastensängyssä kiemurtelevien unien
ympärillä
ja näppäriä runoilijoita, jotka laatii
tällaisia amerikkalaisen
saati japanilaisen
nukketuotannon huomioonottavia
huulikireitä säkeitä
sitäpaitsi onko sellaisia kirjoittelijoita vielä jossain?
seinän takana surmataan hyttystä
se sotkee kämmenet
käsien omaan vereen
äänetön kännykkä hiertää hermoston sähkökemiaa
en olisi uskonut
että saunakuntoni
on enää edes näin hyvä; reilusti yli
alikapeiden maalien
du ska översätta dit hela livet och sen pituinen se
vetoketjut niskassa tai takapuolessa
kananmunia ja pannu
hukatut esineet
löytymättömät esineet
pilaantumattomat maitotuotteet
muovikalvotetut pahvilootat
sirpaloituvat kiteet
niiavat ranta-aitat
salaisuudet ja paljaat jalkapohjat
soratiellä hypähdellessä
reitille läsähtää korkeuksissa sulateltu hyönteisenjäänne
ja siihen voi pysähtyä
tunnustamaan heikkoutta
tunnustelemaan rajoja
auringon ylivoimaa
kuumuuden vaivihkaista
sisäelinten kääntämistä
hymyä huolimatonta
kun aallot näkökentässä
läheisten ja etäisten kaislikoiden välissä
yksilöityvät koko poukaman laajuudelta
ja korppi
nimeää
karkeilla melodioillaan
kaikki sukulaiseni

gradu

Graduni epävirallisten hoitojen sääntelykysymyksestä on julkaistu sähköisesti.

En ole varma, miten suhtaudun siihen mahdollisuuteen, että analyysiäni käytetään poliittisen keskustelun välineenä. Selvää tietenkin on, että poliittista aihetta tutkiessa näin voi käydä. Olen helpottunut ja tyytyväinen, että tuo on nyt valmis.

yksikkö = monikko

kevät 2013

Beth Gibbons ja laulun ruumiillinen muoto

Beth Gibbonsin asento, kun hän laulaa kirkkaan hauraalla äänellään New Yorkissa 1997, on täsmällinen ja tyypillinen masennuksen kuva. Korkeimmat nuotit jäävät kurkkuun kiinni; se on osa esityksen draamaa, vaan ei tulkintaa. Kaikki hänen selkäpuolensa lihakset nilkoista päälaelle vaikuttavat jännittyneiltä; polvet notkolla, lantio eteentyöntyneenä, selkä ja hartiat köyryssä, niska taakse taipuneena. Hän kurtistelee kulmiaan: sama jännitysten ketju jatkuu takaa ja päälaelta otsalle asti. Kun kuva rajautuu hänen ylävartaloonsa ja päähänsä, voisi kuvitella että hän istuu pöydän ääressä, johon tukee kyynärpäänsä. Mutta hän seisoo, ja miltei roikkuu mikrofonitelineen varassa. En välty kysymykseltä, miten hänen laulutaiteensa muuttuisi, jos... mutta eihän se kuulu minulle. Selvää on, että monen Portisheadin kappaleen laulussa kireä, passiivisaggressiivinen sävy, joka on tulkintaa, höydyntää Gibbonsin kehollisen tilan tai tavan rajoitteita. Kehon ollessa paljolti suljettuna ja hengityksen siten pinnallista, kaulan resonaattorit ovat kireässä äänensävyssä täydessä, mutta epäilemättä kuluttavassa käytössä. Kun rintakehä on painuneena ja lantio jännittyneenä, pallean hengitystyötä -- ja siten myös äänenmuodostuksen kaikupohjana -- auttavat kaulan lihakset. Kirkkaimmat sävyt ja korkeimmat nuotit ovat tällöin erityisen vaikeita tuottaa.

Asentoni kun kirjoitan tätä on merkillinen; Beth Gibbonsin asento on klassinen. Istun lattialla matalalla tyynyllä, oikea jalkapöytä ja sääri nojaavat lattiaan, oikeaan jalkapohjaan nojaa vasen kantapää ja vasen poski nojaa vasempaan polveen. Vasen olkavarsi nojaa vasempaan reiteen.Yläselkäni on erityisen jännittynyt, jopa kipeä, leukani puristavat hampaita yhteen. Nousen, kävelen vaatekaapille, otan puhtaat alusvaatteet, menen suihkuun, puen ulkovaatteet ja kävelen bussipysäkille. On uusikuu, huomenna alkaa mustan vesikäärmeen vuosi.

kirje

Minun pitäisi kirjoittaa kirjaa, jolla on nimikin. En kirjoita, kirjoitan sinulle. Jatkuvaa kirjettä, palastelen aikaa kieleksi. Sanoiksi. Monet niistä voin arvata, ja annan niiden painua. Silloin huomaan lumen, se on painunut tiellä tiiviiksi, aidanvierellä se on kevyttä, vain pinnan pakkanen kovettaa.

Ei oikeastaan tapahdu mitään. Vastapäisen talon seinustalla tikapuut ovat sen näköiset, että ne on pystytetty kissalle, jotta se pääsisi talon välikattoon. Sen näköiset, ettei niitä ole kavuttu aikoihin. Ehkä oravat kulkevat niitä useammin kuin kissa. Ehkä naapurin kissa useammin kuin talon kissa.

Kahdeksantoistavuotias kissa, takkuinen, kankea vanha kissa, joka ei yllä nuolemaan selkäänsä, vatsaansa. Ne takuttuvat, paksu ja kova rakenne valtaa turkin, kasvaa kuin hidas kangas kissan ympärille. Sen alaselässä on kipuja, eikä se halua että silität sen hännänjuurta.

Kirjoitan itselleni, poissaolosi on mielen taustalla ikään kuin tilana, jossa kynä liikkuu piirtääkseen jälkiä, sanoja, paperipinnan kaltaiseen itselleni suomaani läsnäoloon. Läsnäoloni on pehmeää ja rajallista, en kuitenkaan tunne sen rajoja. Haluan että ne sulavat. Annan niiden sulaa. Valua ylleni, sisääni, sillä minä olen huokoinen, reikäinen.

Revitty uni. Pinnistävän muistin työ keskellä unta, kävellessäni joukon kanssa... yritän muistaa sinut, että olet, sinun hahmosi, tuntuman sinusta minussa, sitten sinun nimesi, kertoa sinusta - ja muistan nimesi väärin. Muistan oikein jonkin äänteellisen rytmin, etäisesti, mutta en huomaa unessa virhettäni. Hahmosi on sama, yhtä läheinen, yhtä sumea, etäinen, sisälläni. Mikään muistoni, tunteeni tai ajatukseni sinusta ei ole sinä.

Mikään uneni hahmoista ei ole kukaan teistä, jotka siemennätte unennäköni, synnytätte itsennekaltaisia toisia hahmoja mieleeni, joka nukkuu. Enkä minä ole yksikään unennäkijä, jonka olen kohdannut itsessäni.

On hyvin vaikea muistaa kiittää todellisuutta, esimerkiksi ruisleivästä ja voista. Kiitos. Myöhästyneet onnittelut ruumiilleni ruisvoileivästä! Se maistuu vielä suussani, kieli voi kaivaa hampaankolosta kastuneita leivänmuruja. Ehkä sinunkin kielesi yltäisi niihin.

En ole menossa tästä mihinkään. Ei tämä johda mihinkään. Olet jo mennyt nukkumaan. Toivon, että olet saanut unen, lempeän pään, joka painuu kylkiluihisi, ne antavat myöten, toismaailmallinen kaasupilvi, hyvä uni, se on sisälläsi ja se ei ole sisälläsi. Uneksuu. Sinä ja se. Yhdessä, jakamaton uni.

Muistimme monta kertaa ihmetellä kaiken aikaa tapahtuvan paljoutta niinä päivinä kun olimme yhdessä. Kahden järven välissä, korkealla niiden yllä, korkeamman ja matalamman järven yllä, niiden välissä. Miten maailmassa kaiken aikaa purskahdetaan itkuun, haukkomaan henkeä, nauruun, taivutaan suostutteluun, orgasmiin, taivutetaan oksaa, käynnistetään moottoreita. Joka hetki. Muistimme ihmetellä, luetella esimerkkejä. Jakamatta kaikki etenee toistuakseen, perääntyy palatakseen, palaa muuntuakseen, katkeaa alkaakseen, päättyy syttyäkseen, ajautuu päätökseen, kääntyy uudeksi, hyytyy, karahtaa, siirtää huomiota hetkessä toiseen hetkeen.

Seinän takana on pakkanen. Seinän takana on piano.

Hyvä olla.

Hyvä unohtaa päämäärät, kirjoittaa vain.

Pysähtymättä kynnykselle, johon lattiaa hiihtävät varpaat tökkäävät. Töksähdyksen aistimus on kuin yksi kopaus, joka siirtyy luita myöten nilkkaa, säärtä ja reittä ylös lantioon, värähtelee edelleen rankaa pitkin aivoihin, torson pehmeisiin lihaksiin, tajuisiin elimiin. Villasukka tekee siitä pehmeän. Ja sitten, saman jalan varassa toinen jalka nousee ja ylittää kynnyksen.

Olemme toisessa huoneessa. Lämpötila muuttuu ja se otetaan vastaan vaatteilla, niiden läpi. Sinun olemisesi tuntuu täällä. Päätän niin. Valan sitä ruumiiseeni päätöksen läpi kuin kaataisin paksua marjamehua suppilon läpi vihreään seitsemän ja puolen desin lasipulloon, joka heijastelee lampun kellertävää valoa.

En ole ottanut askeltakaan. Istun jalkapohjat lattiassa ja ajattelen sinua, vain erästä hahmoa, jälkikuvaa, jälkiaistimusta. Tuntuma.

Tuntuu, että joku on yläkerrassa. Tiedän, että yläkerrassa ollaan.

Kylänraitilla ei kulje ehkä ketään. Kuulen puhetta ylhäältä, liikkeitä. Sinä et ole siellä, mutta sinuuden voi siirtää siihen hahmoon, joka siellä on. Tiedämme tämän. Sinä hengittää kaiken aikaa miljardein erikokoisin keuhkoin ja kiduksin. Planeetan järisyttävä hengityskirjo.

Vakaa vapiseva ymmärrys. Tällä hetkellä pihavalot sammuvat.

Jatkan. Mitä? Sitä, että sormet eivät ajattele, vaan kenties kasvot. Sormet palautuvat mieleen ja rummutuksen kaltainen ääni korostuu. "Ajatukset katkeaa aisteilla. Aistit ajatuksilla." Ruumis kirjoittaa, mieli ottaa vastaan vaikutelmia kaikilta suunnilta, joita se voi suunniltaan menemättä sietää, kestää, kestäköön vielä, vielä muutamia aisteja, äänet, värit, valot, ihon ja sen yllä ja alla oleva tila ja liha, liikkuvat jalat, ponnistuksessa vavahtelevat reidet, jotka vapauttavat jotakin, mikä muistuttaa rintakehän jännitteistä, ei juuri minkäänlaiset tuoksut, lämpö talvivaatetuksen sisällä ja paljailla kasvoilla ja kämmenselillä tuntuva huoneviileys, ruisleivän ja valkosipulin ja inkiväärin ja vihreän teen jälkimaut kielellä, joka on hieman palaneen tuntuinen... ei tämä kaikki mahdu samaan hetkeen, jossa unohdan myös sinut. Yö, hetkeä valtavampi.

Hetkinen. Avai... avaim... avais... aiv... ai... aih, aah... ...vistus, aist... mis... mi... mih... puhallus, ja pöydällä paksuja kovakantisia kirjoja, joiden kannet pysyvät alhaalla painovoimassa. Muistamme maan. Se on tämän talon alla, tämänkin talon. Vavistus, kun tajuan sen, ja tajuan huonetilan päälakeni yllä, kattoon asti pelkkää huoneilmaa. Yli metri. Sitten katto, ja yläkerta. Toisia huoneita. Toisia ruumiita toista lattiaa vasten. Tässä hetkessä. Näin laajennan sitä. Yössä. Hetki hetkeltä hetki laajenee ja supistuu, laajetessaan supistuu toisaalta, mitä muistankin, unohdan toista. Unohdan sinut, kirjoitan sen. Sisään näihin lauseisiin, jotka aavistuksen ajan tuntuvat pallealihaksen tasalla, lähinnä vasemmalla puolella selkärankaa. Vasemman ja oikean ero on perustava siinä missä minun ja sinun ero, kumpaakaan en osaa selittää. Yhteyden voi kutoa esiin, hitain siirroin... opin niistä sinulta. (Katselin, kuinka amerikanaasialainen mies opetti neuroottista sokeaa koiraa syömään rauhallisesti, manipuloi sen käyttäytymään tyynesti, odottamaan ruokaa, syömään hillitysti - televisiossakin, ammattiylpeyden kuorruttamanakin siinä on jotakin kiitollista.)

Sinä - viimeksi jo kaksi olentoa samassa. Enkä minä eroa kummastakaan. Joistain syistä kaikki järjestyy kuten kaikki on, joistain syistä aistin järjestyksen tämän ruumiin kautta, välittämänä ja tähän ruumiiseen keskittyneenä. Ja silti unohdan, että sormet kirjoittavat. Mieli kirjoittaa. Kirjoittaa. Mikä? Lause.

Sinulle, mmm... muistelen. Ylähuuli loiva v - tietty ilme, silmien muuntumat... kova kallo ja vuolas katse. Miten ne ovat tässä, hetkessä ne ovat, hetken.

Ja kauempana nukut, toivottavasti, syvää unta.

Ei varsinaisesti tapahdu mitään. Mandariininkuoret kohoavat pöydästä pöydän varassa. Kokonaisten mandariinien kuoret, kahdet avatut pallonkaltaiset. Kuivuvat, taipuvat pöydällä kuin hitaassa orgasmissa... josta ne eivät tule pääsemään pois... särkymällä, halkeamalla, maatumalla ne päästävät enstaattisen nautintonsa.

Kuvittelen. Muodostan kuvitelmia havaintojen ympärille. Eritän mielteitä. Ne ravitsevat itseään minulla, mieleni kautta niihin vuotavilla tunteiden ja vaikutelmien jännitteillä. En lepää. Sen huomattuani lepään hieman enemmän, en lakkaa kirjoittamasta. Se ei juurikaan muutu. Lause, ja lause, kappale.

Ja kappale. Kirje, ei kirje, mutta kirje. Sinulle, ei sinulle, mutta sinulle. Et ole se, mutta sinä olet siellä, minne kirje, kappale, lause kirjoittuu, minne kirjoitus suuton työntyy, jää, jäätyy... liukas polku lähteeltä koivujen ohi järven rantaa myöten ja sitten rannasta pois leikkipuistoon. Sitten ylös rinnettä. Järvien välissä.

Voi jatkaa. Ei ole kiire. Ei tarvitse. Voi.

Pysyä ja ottaa vastaan.

Suu kiinni kirjoittaa! se ei lopu näin. Kurotan käden, painan kirjaa pöytää vasten niin, että saan ujutettua sormenpäät sen alle, tartun kansiin ja nostan kirjan lähemmäs itseäni. Avaan sen ja luen, sivun tai kaksi. On harvoja kirjoja, joita viitsin lukea, joita jaksan lukea muutamaa riviä enempää, joita jaksan lukea hyppimättä vähän väliä muutaman rivin yli, kiirehtien pois sen kielestä, mahdollisuuksista, joita se pitelee. Luen tätä kirjaa sivun, pari. Nyt kun avaan sen. Pidän kirjaa ilmassa, lähellä leukaani, silmät alas kohdistettuina. Lukiessa kirja alkaa painaa vähemmän. En muista sinua. Palaat mieleeni. Luen hetken ja ajattelen sinua. Et ehkä lukisi tätä kirjaa.

Sitten suljen kirjan. Jokin minussa on ilahtunut.

Kirjoitan: kyllästän ruumistani kielellä, jonka annan pois. Runo on yksiääninen, kääntäisin Paul Celanin lauseen. Ei ääni pysy samana, se on hetki, joka ei saippuakuplan tavoin puhkea törmätessään kuusenneulasiin tai parvekkeen kaiteeseen, vaan muuttaa muotoaan, kokoaan, tiheyttään, tilavuuttaan, sakeuttaan, väriään, suuntaansa... elää kitkasta. Jokin muu hetki, voin toivoa ja kuvitella, uskoa ja rakastaa, jokin muu hetki muodottomana hengittää kaikenmuotoiset hetket (kuin ilmakehä ottaa vastaan kaikki pakkasessa alaspainuvat savut ja hiiren puuhkutuksen).

Ei ole kyse mistään. Kysymys ei koske mitään. Se jatkuu. Ehkä kuten jokin uni, joka jatkuu heräämisestä riippumatta, unennäkijän häipymisestä muuttumatta... sinä nukut. Heräät vielä, ja jokin unesta jatkuu sinussa, kuten elämäsi päivä sukeltaa uneen jota näet.

Autotietä yöllä kulkee rusakko, kylän läpi matkustava yön eläin, jättäen autonjäljistä erottumattomia hyppypainalluksiaan tiiviiseen lumeen. Se kulkee ikkunani ohi, vasemmalta oikealle ja häviää seinän taa. Se ei koskaan ajattele minua. Kirjoitan sen tähän, sen pitkät korvat kuitenkin lyhyet kuin kaksi ohimoilta sojottavaa hiussaparoa. Jokainen hyppy liikauttaa korvia, pakkasessa kuulee toisin kuin helteessä.

"runouskeskustelusta" ja vaikea kysymys

Seuraavan linkin takana on pitkällistä ja monipolvista, dramaattistakin Varjonyrkkeilyä runouskeskustelusta, jota Kasper Salonen tämän hetken viimeisimmässä kommentissä kiittää, mutta kommentoi: "Kaiken tän luettuani ja mitä moninaisempien ajatusten herättyä tuli mieleen (paitsi että pitäisi mennä nukkumaan) että sopisikohan mulle paremmin muutaman uuden runon lukeminen tai jonkun mun oman tekeleen editointi, kuin tähän keskusteluun liittyminen."

Tämän voisin allekirjoittaa (joskin suluissa lukisi muuta kuin "nukkumaan" ja voisihan sitä lukea uusien sijaan vanhoja runoja).

Nettikeskustelun tukirankana on loputtomasti assosioivien mielien tekstuaalinen yhteenliittymä. Loputtomasti assosioiva mieli ei voi ajatella mitään spesifiä ja tärkeää, pelkistynyttä ja tarkkaa, vaan lähinnä yleisiä aiheita. Kaikki yksityiskohtainen luenta ja analyysi vaatii muutakin kuin loputonta assosiointia. Nettikeskustelun moottorina on tunteellisesti reagoiva persoona, joka kiinnittää itsetuntonsa usein juuri loputtomasti assosioivan mielen kohteisiin. Tämä tukiranka-moottori-koneisto tuottaa taukoamatonta selvitystä (esim. tämä postaus taitaa enimmäkseen olla sitä), joka parhaimmillaan tuottaa puitteita tarkalle ajattelulle, uusille havainnoille ja muulle sellaiselle, mutta itsessään on silkkaa ja loputonta harhaisten minäkuvien ylläpitämistä tunnereaktioiden ajamalla assosioinnilla. Tästä syystä koen, että jonkin runokirjan avaaminen tai muutaman säkeen kirjoittaminen on olennaisempaa kuin runouskeskustelu netissä.

Miten nettikeskustelussa sitten voisi paneutua johonkin tunteellisesti vähemmän automaattiseen ja ajattelultaan tarkempaan kirjoitteluun?

Lisäys:
"Emme voi olla toistemme itsetunnot", kirjoitin jossain - ihanteellisessa keskustelussa kukin on itse vastuussa reaktioistaan ja ilmaisuistaan - mutta keskustelu ja ajattelu on silti jotakin enemmän kuin itseriittoisten yksilöiden vaihtoa. En sanoisi, että keskustelu jaettua ihmisten kesken, koska sen kokonaisuus nimenomaan ei ole jaettua. Ihanne... (Tämäkin kaipaa lisäyksiä, ehkä myöhemmin, ehkä ei.)

Lisäys 2:

Tärkeää julkisessa taidekeskustelussa olisi erottaa yksityinen persoona ja julkinen työ, ja jos se tuntuu mahdottomalta, synnyttää niiden välille mahdollisimman vähän negatiivisia kierteitä ylläpitävä suhde. Mikä on kirjallisen työn päämäärä? Suhteessa päämäärään voi nähdä, mitä tarvitsee tehdä ja mitä ei.

Kuuro Bresson

(Ehkä tämä on vähän tämmöinen heinämiesnäyttely, pahoittelut siitä, mutta olkoon...)

Robert Bresson, olkoonkin nero, kuvan ja ruumiin eron ymmärtäjä, ynnä muuta, on Antti Nylénin hyväuskoista fanitodistusta tarkasti lukemalla ollut myös ruumiillisesti kuuro. Nylén uuden kirjansa Halun ja epäluulon esseet sivulla 263 lainaa Bressonia: "Liian usein unohdetaan ihmisen ja hänen kuvansa ero ja vastaavasti se, ettei mitään eroa ole kuultavissa ihmisen äänessä valkokankaalla ja tosielämässä."

Bresson on tietenkin oikeassa, että ihmisen ja ihmisen kuvan ero unohdetaan liian usein, siitä ei ole epäselvyyttä. Varmaa kuitenkin on, että ihmisiä, heidän ruumiidensa ääniä (ja myös omia ääniään) ruumiillaan kuunteleva ihminen havaitsee valtavia eroja äänitteen ja todellisessa tilassa liikkuvan äänen välillä. Tällainen ilmeisesti järjestelmällinen havainnontavan virhe asettaa Bressonin koko mainion taiteen epäilyttävään hämärään.

Tiedän, että esimerkiksi performanssi- ja äänirunoilija Ide Hintzelle äänite ei riitä dokumentiksi ihmisäänestä. Oma kokemukseni on, että äänenpaineen suuntaaminen ruumiista tilaan (ja toisiin ruumiisiin) on huomattavasti täsmällisempää ilman äänenvahvistimia tai nauhureita. Äänite ei täysin estä sen kuulemista, missä ja miten ääni ruumiissa soi, mutta vaikeuttaa ja sumentaa sitä olennaisesti.

Siksi "tallennettu puhe" ei ole "luontoa", ei millään muotoa. Jopa äänitteen vaikutelma on yleensä hyvin erilainen kuin "luonnollinen" ääni, jos vain kuuntelee. Nylén uskoo Bressonin virheen, koska sen tekee Bresson - muuten hän ei ehkä olisi tullut ajatelleeksi äänen ja äänitteen olemista, ne ja niiden ero kun liian usein unohdetaan.

Jos ette tiedä mitä tehdä, olkaa yhdessä hiljaa, aikeitta.

Kaikki me olemme haaksirikkoisia.

"yksilökeskeisyydestä" - mihin?

Jos luovutaan yksilökeskeisyydestä, mikä on houkuttelevaa, pelottavaa, kiihottavaa ja olennaisentuntuista, täytyy nostaa esiin julmettu kysymys siitä, millaisia kokemisentapoja, millaisia vapauksia, millaista olemista, millaista sellaisuutta tai mitä ikinä tämä ei-yksilökeskeinen sitten on tai synnyttää? Millaista monikeskisyyttä? Millaista tyhjyyttä? Millaista hahmottomuutta tai aineenvaihduntaa? 

Jos luovutaan yksilökeskeisyydestä, mitä silloin ovat minä ja sinä? Vai onko kyse minäkeskeisyydestä luopumista - luopumista siitä luulovarmuudesta, että olen mitä ajattelen olevani? Ja sitten avautumista sinulle, joka minä olen itseni ymmärtämättä tai sinulle, joka sinä olet minun huomaamattani.

Oli yksilökeskeisyydestä luopumisessa kysymys mistä tahansa näistä olemisen painopisteen siirtymistä tai jostakin muusta, se vaikuttaa järkyttävällä ja ihmettelyä herättävällä tavalla myös kokemuksiin ja käsityksiin vuorovaikutuksesta, olentojen välisyydestä, erosta tai yhteydestä, jotka riippuvat toisistaan. Siirtymä olemisessa on siirtymä kielessä: syntyy toisia runouksia, toisella tavalla tosia, erilaisia kuin se, mitä runoudeksi sanottiin tai sanotaan. Kirjoitetaan uusia kirjeitä. Kirjoitetaan uudet lait, toisenikäiset uutiset.