(noin kahdeskymmeneskolmas laulu)

todellisuuttani suurempi

(jota voin kutsua ja jolle avata)

siirtää ja pysäyttää minua, tapahtumien tarkkuudella

syvässä ajassa, minua joka olen vain suhteessa siihen kaikkeen

tullen ravituksi kaikin kuviteltavissa olevin

ja todellisuuteeni mahtumattomin tavoin

se, jota kutsun, päästää koko ruumiini istuinkyhmyjeni vakautta vasten lepäämään

syvässä ajassa, laajenevassa tilassa

ja antaa minun koskettaa janoisella kielelläni

jotain kaiken ajaksi ja tilaksi kutsutun läpi virtaavaa

mitä itse en voisi toiselle antaa vaikka haluan

minussa kasvaa lapsi josta tulee isäni ja äitini

miten muuten kuvata kasvavaa

joka ei kaipaa aikaa eikä vie tilaa

ja se, jolle avaan, herättelee lasta oikealla hetkellä

aikaa lävistämään

ja minäkin tunnen sen kosketuksen

juuri silloin

tajunnan kukoistavan vierauden kauniissa tyhjyydessäni

joka hehkuu kuin kuuma hiillos riippumatta tuhansista litroista marraskuunkylmää jätevettä

mikä huuhtoo sisuskaluja - se puhaltaa hiiliin ja antaa niiden palaessaankin kasvaa

ja mihin se koskee, kipu on sietämätön: siinä lepään

kuin nojaisin kaikkeni ympäröivään lämpimään lumihiutaleeseen, puhtaaseen iloon ehkä

siellä missä väkivalta ja rakkaudettomuus jähmettää ruumiini nälkäiseksi riu'uksi

se minkätahansalaiset hetket lävistävällä varmuudella

juottaa ja syöttää kutsuvaa, avautuvaa suutani

ja selkärangan sauvan kärjestä, kallon laelta

se koskettaa vielä kerran, sykäys

joka samassa tappaa ja synnyttää

sen kyllästämänä hehkun ja lämmitän kaiken ympärilläni

tahdostani riippumatta

mikään syntymäni ja kuolemani välillä ei pysäytä sen ravitsevaa huolenpitoa

ja ajaton paikaton kauneuden valta on ympärilläni

sen sallimana kaikissa hetkissäni