runon synty: miten sisäinen impulssi johtaa kirjoituksen ulkoisuuteen

Aiemmat tekstit, otsikolla "orgaanisen pelon aineenvaihdunta", kirjoitin välittömästi luettuani uutisen ääniaseen käyttämisestä mielenosoittajia vastaan Pittsburghissa, sillä uutinen herätti minussa voimakkaan mielikuvan ruumiin lävistävästä, lihaksiin runnovasta ja hengityksen rytmiin sekaantuvasta äänestä. Tämä mielikuva nosti esiin kauhua ja pelkoa ääniasetta kohtaan ja raivoa niitä idiootteja vastaan, jotka valjastavat minkä tahansa teknisen välineen kuvittelemansa oikean järjestyksen ylläpitämisen palvelukseen ja jotakin haastavaa kaaosta vastaan. Tämä kehollinen, emotionaalinen ja mentaalinen impulssi yhdistyi assosiaatioin aiempiin ajatuskuvioihin, joihin liittyi keskeisesti ajatus siitä, että nuoren miehen keho on jo tuhansien vuosien kulttuurisessa perinteessä muokattu sotilaan ruumiiksi, palvelemaan väkivallalla jotakin aina uhattua ja aina pönkitettävää valtaa. Koen, että nykyisessä maailmassa tuotetaan sellaista nuorta sotilasruumista, joka välttämättä jonkin yhteiskunnallisen käänteen yhteydessä tai tiettyjen sosiaalisten paineiden kriittisen massan ylittyessä kääntyy sen tuottanutta järjestelmää vastaan. Esimerkkejä tästä ovat kouluammuskelut ja muut yksilöiden henkilökohtaiset sodat yhteisöjään vastaan. Tämä koskettaa minua, sillä tunnistan itsessäni potentiaalin silmittömään, itsetuhoiseen ja ulospäin suuntautuvaan väkivaltaan. Pystyn elämään sen kanssa, eikä se juurikaan hallitse toimiani, pikemmin se on tasapainottava voima, joka muistuttaa olemiseni hauraudesta ja levollisuuden epävarmuudesta, ja siten auttaa palaamaan tekoihin ja tapoihin, joilla ylläpidän levollisuutta ja olemista ja vähennän levottomuutta ja itsetuhoisuutta. Näistä teoista tai tavoista esimerkkinä voisi olla juuri kirjoittaminen: raivon ja kauhun impulssi johtaessaan runoon on käännetty ainakin osittain luovaksi voimaksi (tätä kirjoittaessa kehoni tuntuu myöntävän tämän: se hengitti syvään), ja raivon energia on muunnettu ainakin alustavasti rakkautta tai kohtaamista palvelevaksi energiaksi.

Sivuhuomiona, 90-luvun rock-musiikissa Jeff Buckleyn The Sky Is A Landfill, jossa lauletaan "I'm not afraid of this machine" ja Rage against the machinen tuotanto luotaavat sosiaalisen raivon ja kauhun impulsseihin reagoimisen spektriä. Buckley ei pelkää yhteiskuntakonetta, kun taas Zack de la Rochan raivo tuota konetta kohtaan on välttämättä kauhun ylläpitämää. Molempien tunteiden suunta on samankaltainen, vapaus, mutta esteettis-emotionaaliset keinot kenties melko erilaiset. Tätä voisi analysoida pidemmällekin, mutta tuntuu nyt menevän spekulaation puolelle ilman tarkempia kuunteluhavaintoja. Yleisesti haluan todeta hypoteesinä, että en usko kauhun ja raivon tai edes kriittisyyden johtavan mihinkään todella vaihtoehtoiseen tapaan olla, joka vaatii rakkautta ja luovaa tarkkaavaisuutta kasvaakseen. Raivo ja kauhu voivat vain osoittaa ne kohdat, missä täytyy pysähtyä, eivät niitä suuntia, joihin olemista pitäisi suunnata tai yhteisöjä idättää.