maanantai 30. syyskuuta 2019
Repost 2.4.2009: "prosessissa - ajatus, kirjoitus, kokemus"
Pitäen ajatusta avoinna, seuraten kokemishetkellä ajatuksen ja tunteen
taipumista jonkin vielä tuntemattoman puoleensavetäjän suuntaan, voin
kirjoittaa kysyen, ehdottaen ja muodostaen tietynlaista olemista
ruumiini ja tekstin kudokseen. Tämä prosessi on avoin kuin suoni
verenkierrossa: veren hiutaleita harhautuu määrätietoisesti ulos suonen
seinämistä, mutta valtauomassa pysyy niin paljon verta, että voidaan
puhua suonen seinämistä. Taipumus johdattaa harhaan, mutta siitä
luopumalla on vailla johdatusta, vailla jännitettä, joka muuntaisi
kieltä ja olemista suhteessa toisiinsa ja kohti jotakin muuta. Taipumus
määrää ainakin siitä, mitä luulen tämän muun olevan, samalla taipumus
määrää kaaoksensietoni: kuinka laajasti voin myöntää ja sallia tämän
muun olevan todellakin jotakin muuta kuin luulen. Kykenenkö seuraamaan
sitä, mikä vetää puoleensa ja pidättäytymään sen valtaamisesta, siihen
tarketumiseta omistusvimmassa, joka välttämättä estää tarkan havainnon
ja minkään tuoreen vaikutelman vastaanoton? Näitä yhtäaikaisia avautumia
kielessä ja olemisessa on vaalittava. Ne ovat perin herkkiä - tai
pikemmin, en tiedä kuinka kestäviä ne ovat. Siksi niiden avoimuus on
valikoivaa ja siksi niiden salassapito on tiettyyn rajaan välttämätöntä.
Salassapitoa on monenlaista. Myös tämä kirjoitus on salassa, vaikka
saat lukea tätä. Kielen ja olemisen avautuminen toisiinsa seuraa kenties
sisäisessä kokemuksessa tapahtuvasta kaksitahoisesta myöntämisestä tai
innostuksesta: ensinnä, kieli on totta, ja toisena, minussa kohtaavat
maailmat, jotka kitkaisesti sytyttävät minut tuleen. Kielen totuus on
tuntematonta, siihen ei siis ole mitään syytä ankkuroida vääriä toiveita
ja luulovarmuuksia. Tuli minussa on elämää, olemisen mahdollistava
jännite, siihen on siis hyvä luottaa ja ottaa pelko vain yhtenä liekin
sävynä, jonka ympärillä kirkkaammat ja tummemmat sävyt vapauttavat
pelkoon sidotun voiman.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti