menkää katsomaan, 1.-23.3., tampere

Epäilemättä kiinnostava ja potentiaalisesti vavahduttava näyttely avataan tänään Taidesalonki Husassa Tampereella. Näyttelyssä on töitä Olli Marttilalta, Teemu Mäenpäältä, Iida Airasmaalta, Kalle Leinolta ja Antti Ruuhelalta (enpä löytänyt tähän hätään erityistä linkkiä Ruuhelaan liittyen), eli yhdeltä vanhalta mestarilta ja liudalta nuoria lahjakkuuksia.

kanna raskasta ja haurasta kodistasi ihmisten ilmoille

heitä joenrannalta tai jonkin veden ääreltä ohikulkevaan veneeseen kirja

lue tuntemattomalle ääneen marguerite duras’n ei muuta

lue rautatieasemalla heinrich böllin erään klovnin mietteitä rekvisiittana samat esineet kuin klovnilla kirjan lopussa

Hän on minua paljon lyhyempi. Kohtasin hänet arvaamatta keittiön ovensuussa. Pimeässä huoneessa luulin häntä tuolinkarmilta roikkuvaksi mustaksi villapaidaksi, mutta kun hän kääntyi kasvotusten, en pelästynyt. Hän liikkui hitaasti ja katsoessani hänen paljaita kasvojaan ja tummaa turkkia, johon hän oli pukeutunut, minusta tuntui kuin kasvomme olisivat yhtyneet. En ollut nähnyt ketään niin pientä. Palasin sänkyyni ja hän seurasi perässä. Ojensin hänelle viltin, johon hän tarttui ja kävi nukkumaan nojatuoliin kuin kissa.

Hänen läsnäolonsa on kuin pyhää vierautta. Minun ei tarvitse katsoa häntä, jotta tuntisin oloni varmaksi, voin puhua itsekseni ja hänkin kuuntelee. Tätä ennen en ole puhunut ääneen ollessani yksin. Jos hän avaa huoneiston ovet rappukäytävään ja häipyy sulkematta ovia, jään hengittämään, keitän teetä. En kaada hänelle. Hän kaataa itse, jos palaa. En voi olla varma.

Hänen turkkinsa ulottuu maahan asti ja estää häntä nostamasta jalkojaan kovin korkealle. Hän on liikkeissään hillitty. Hänen aikansa on mennyt, kallioiden aika. Hänen kasvonsa ja kätensä ovat tummat, jalkapohjat kuivat ja kovat. Hitaasti vaihtuvat ilmeet muokkaavat ihon uurteita, vanhemmiksi, syvemmiksi. Olen täysin lumoutunut, saatan istua vastapäätä häntä kauan ja kun hän nousee lattialta, missä istui polviensa päällä, turkki kahahtaa ja minä jään tuijottamaan tyhjää paikkaa, joka matolle jää. Hän ei tuoksu, hän on kuin viikkojen odotus: montako hengitystä vielä ennen kuin kohtaamme?

hiukset ja hyönteiset, hiusten kosketus

ihminen ja kuolleiden kuolleiden lähestyminen

ruokkii tuhat lasta parkkihallissa

tyhjästä kasvaa rasvattu puu

Joonas Salusjärven "Ahtaan paikan provokaatio" on veistos tai pieni installaatio

Ahtaan paikan provokaatio

Tässä näemme miehen lasikaapissa. Hän on alasti, niin kuin ihminen on. Kaapin pohjalla on vaatemytty, violettia ja mustaa. Aiemmin paikalle tulleet kertovat, että alun perin hänellä oli toisenlaiset vaatteet, jotka hänen käskettiin vaihtaa tuohon asialliseen pukuun. Asialliseen, mutta lastenvaatteilta näyttävään pukuun.

Nyt hän on alasti. Hän on kiivennyt lasikaapin seinämiä takaperin ja roikkuu kaapin seinämissä. Hän painaa naamaansa lasia vasten. Hänen kielensä on punainen ja valkea, posket pullottavat puhalluksesta. Myöhemmin hän saattaa veren painuessa päähän pyörtyä ja tipahtaa lasikaapin pohjalle. Mutta tästä ei voi sanoa mitään varmaa, ei tiedetä, aikooko hän kivuta pohjalle omin avuin. Jos hän kuolee ja jää roikkumaan tuohon asentoon, hän luultavimmin kuivuu.

AIVOARKKI

Minä muistan Uudentuvankatu kuduen pimeän vaatekaapin täynnä paperia
Minä muistan valkoisen seinän Amiraalistonkadun treenisalissa
Minä muistan takapihalla sinut istumassa bussipysäkillä, sinä lauloit
Minä muistan musteeseen tulvivan maidon

Minä muistan repineeni täällä pakkausteipit pahvilaatikon ympäriltä
Minä muistan mustan saven ehkä hajonneen

Kirjallisuuden kaupallistuminen on johtanut taiteen ja tieteen julkisuuden kannalta melkoisen absurdiin kirjavuodenkiertoon, jonka väjäämätön eteneminen ja spektaakkelinomaiset kalendaaririitit ovat määritelleet kirjan elinkaaren hyvin lyhyeksi. "Perinteinen suomalainen kustannusmaailma", jonka hahmoon suuret kaupalliset kustantajat mielellään verhoutuvat, jää yhä enemmän pienkustantajien toiminta-alueeksi. Etenkin olennaisen tietokirjallisuuden ja myös kaunokirjallisuuden osalta tämä on nähtävissä.

Book on demand -menetelmä ohittaa kirjavuosikierron, sillä teokset ovat saatavilla aina, eivät vain uutuusajankohtanaan. Book on demand -julkaisu on toisaalta myös ns. perinteistä kustantamista nopeampi menetelmä. Perinteisestihän käsikirjoituksen valmistumisen, julkaisupäätöksen ja kirjan painamisen ja jakelun välillä kestää erinäisiä kuukausia. Digitaalinen painotekniikka mahdollistaa nopeamman toiminnan. Nopeus herättää osittain perusteltuja kysymyksiä laadunvalvonnasta.

Toisiakin keinoja kirjavuosikierron ohittamiseen on, nimittäin tahallinen hitaus, jonka saavuttaa vaikkapa ottamalla haltuun koko kirjan tuotantoprosessin kuten J. K. Ihalainen Palladiumeineen on tehnyt.

Kun ajatellaan suomalaista kirjallisuutta ja kustannusjärjestelmää ja niiden välistä suhdetta, voi väittää, että sellaisena kuin se on totuttu tuntemaan, sitä ei enää ole, eikä vielä sata vuotta sitten ollut. Tämä on linjassa kaiken muunkin kulttuurisen muutoksen kanssa. Taide ja teollisuus tai kaupankäynti eivät ole niistä riippumattomia.

blogimerkintä suoritettu.

teoreettinen fragmentti, joka voisi liittyä muuhunkin kuin uskontoon

Uskonnot ovat yksilöiden olemisen tapoja muuttavia ja tuottavia sosiaalisia järjestelmiä. Sosiaalisuus voidaan nähdä eriasteisena: sekä insituutiot että ystävyyssuhteet ovat sosiaalisuutta. Sosiaalisuus ei merkitse kommunikoivuutta ja ymmärrettävyyttä vaan lähinnä subjektien välisyyttä, vuorovaikutusta. Järjestelmä terminä on jäykkä ja herättää mielikuvia suhteellisen pysyvistä instituutioista, jotka ovat vain eräs uskonnon tai uskonnollisuuden muoto, joten voitaisiin puhua myös jostain muusta, kuten verkostoista, rihmastoista tai muista orgaanisemmista kokonaisuuksista. Olemisen tapoja on myös lukemattomia erilaisia ja siksi uskonnollisuus ei vaadi minkään yliluonnollisen uskomuksen läsnäoloa, vaan lähinnä jotakin arvoja, käsityksiä, tajunnantiloja, emootioita tai käytäntöjä, jotka mielletään perustaviksi ja luovuttamattomiksi. Siten uskonnollisuuden ulkopuolelle eivät rajaudu urheilun, kapitalismin, tieteen, taiteen tai muodin kaltaiset banaalitkaan sekulaarit olemisen tapoja tuottavat sosiaaliset ilmiökentät. Uskonto on ihmisten toimintaa suhteessa itseensä, toisiinsa ja erilaisiin ei-inhimillisiin ympäristöihin. Se, millaista, mihin keskittyvää tai miten ilmenevää tämä toiminta on tai vaikuttaa olevan, vaihtelee riippuen paitsi kulttuurisista tekijöistä, myös tarkastelijan näkökulmista.

Uskonto tai uskonnollisuus ilmenee aina lukuisissa konteksteissa, jotka ovat vuorovaikutteisessa suhteessa toisiinsa aineenvaihdunnan kaltaisesti. Konteksteja ei siis voi erottaa kuin keinotekoisesti, mutta niiden väliset rajat voivat silti olla melko selviä. Selvät rajat ovat kuitenkin yleensä vähintäänkin puoliläpäiseviä, eri tavoin ylitettäviä. Esimerkiksi kehon kontekstin rajat vaativat jatkuvaa ylittämistä, jotta rajojen ylläpito olisi mahdollista: keho joka ei ota vastaan tai poista mitään ei ole keho vaan ruho. Eri kontekstit ovat paitsi rinnakkaisia, usein myös eri tavoin sisäkkäisiä tai hierarkkisia. Hierarkioita kontekstien välillä on kenties samanaikaisestikin useita erilaisia, riippuen näkökulmasta. Kirkollinen esimerkki: instituution näkökulmasta diakoni on piispan alainen, mutta paikallisseurakunnassa diakonilla voi olla suurempi vaikutus, ja yksittäisen seurakuntalaisen ajatusmaailmassa voi vallita henkinen hierarkia, jossa piispa ja diakoni asettuvat samalle tasolle . Samalla tavalla tutkijan näkökulma vaikuttaa siihen, miten uskonto näyttäytyy. Mm. spatiaalinen analyysi tai gennepiläinen rituaaliteoria tuovat aika yviä tapoja hahmottaa konteksteja ja niiden vuorovaikutusta.

Kaikki ruumiit ja kokemukset voidaan suhteuttaa yhteisöön tai sen rajoihin. Jokin kokemus voi jossakin yhteisössä olla transsendentiksi määriteltävä, kun taas toisessa yhteisössä se on arkipäiväinen. Tällaiset kielellis-kulttuuriset määrittelyt vaikuttavat siihen, miten yksilö havaitsee, kokee ja kielellistää kokemaansa. Sosiaalinen ja yksilöllinen konteksti ovat toisistaan riippuvaiset, voisi sanoa että niiden alkuperä on toisissaan. Jostain syystä sosiaalisuus on nykyisin paljon paremmin ymmärretty ja siksi korostetun merkittäväksi nostettu alue. Kaikki inhimillinen oleminen vaatii kuitenkin kokemuksia, jotka taas ovat väistämättä kehollisia. Kognitiiviset prosessit kuten muisti tapahtuvat koko kehossa, eivät vain aivoissa. Ihmisen kehollinen ilmaisu ja mentaaliset kehonrajat voivat olla hyvin vaihtelevat ja ristiriidassa keskenään, ne ja niiden ristiriitaisuudet ovat tärkeä osa ihmisen olemisen ja kokemisen tapaa. Kaikki uskonnollisuus, kuten ihmisen ja yhteisön oleminen ja kieli muutenkin, perustuu kokemuksellisuuteen. Kokemuksellisuuteen liittyy vieraus, eli tiedollinen epävarmuus ja ajallinen muutos, joita voidaan pyrkiä hallitsemaan erilaisin käytäntein ja käsittein. Kieli ei ole erotettavissa kokemuksesta, vaikka minkä tahansa kokemuksen täsmällinen kielellistäminen onkin äärimmäisen ongelmallinen asia. Jos tehdään havainto, läsnä ovat myös kieli ja kokemus. Esikielellinen on myös havainnon tuolla puolen - kieli tunkeutuu kaikkeen havaintoon, se ei ole erotettavissa aisteista.

miten hyvä on olla jossain itseään suuremmassa

(negatiivista) ruokaa koomapotilaille


lasipurkin pohjalla hiekalla
margariininapillinen sokerivettä
kun ensin ei opi tuntemaan ikkunalasia
ja tulee sitten saalistetuksi
tyhjään hillopurkkiin
alkaa kirota sitä että on saanut siivet
imemällä sokeria ja vettä
ja pesemällä itseään
aika kuluu, pyristelee kuolemaa vastaan
siksi nälkä jäädyttää silmät valkeiksi
ei enää tarvitse pitää kiinni
roikkuakseen lasissa

syökö koomapotilas, muurahaiset söivät
siltä silmät
taas junalla läpi
aina uudestaan parantuvan immenkalvon
lähestyen värisevää kaupunkia, identiteettikriisin
hypotalamuksen
vuoristojenkokoisilla kivihyllyillä
hissit rikki, neljännessä kerroksessa
sinne kerran kannetussa pyörätuolissa istuu
mies joka ei yllä katsomaan ovisilmästä
ei enää halua ulos
loputtomien perse- ja säärilaumojen
tuijotusta ruokottomalle naamalle
sataa kärsimystä ja yksinäistä
häpeää - ei
vaikka punaisin kynsin kaivauduttaisiin
kasvoja peittävien irtokerrosten läpi
valkeat silmäverkot
särkyneen selkärangan kärjessä tuskasta tulehtunut aivopoimusto
sen hypotalamus
käsittelee unen ja valveen rajalla
muistiin kuroutuvaa näkyä jossa terveet kädet ammentavat
punaisesta pesusoikosta viileää vettä kasvoille
kelluvaa päästäistä väistellen

jotenkin pärjää suoneen pulppuavalla nesteellä
ja toisaalla ei voi olla varma
kuka kuluttajista on kuluttaja
koomassa
toisin kuin yleensä luullaan
voi kävellä
liikuttaa silmiään
jopa puhua
normaalisti
hengitys on kuitenkin automaattista
aistimusten vastaanotto
ennakkomainonnan mukaista
ja kun se on kerran työnnetty alas
ruoka katoaa, edes nälkää ei jää

ololo

Olli-Pekka Tennilän ololo! Juuri ntamolta.

Ololon fragmentaarinen hitaus muistuttaa Guillevicin sarjallista minimalismia, kokonaisuudentaju ja puhujan rentous tuovat mieleen Saarikosken Hämärän tanssit ja periksiantamattoman kysyvä suhde kieleen Paul Celanin. Teoksen typografisesti tarkka ja kuriton kirjoitus on hahmojen ja merkitysten muodostumisen herkkää havainnointia, jossa korostuu kirjoituksen ja lukemisen ajallinen luonne.

Ololo on nähdäkseni eräs kiinnostavimmista uusista runoteoksista - mielletään uutuus sitten melkein millä perspektiivillä tahansa.

Olen lukenut Olli-Pekan runoja jo pitkään, joten itselleni tuoreiden, tarkkojen havaintojen teko siitä on vaikeaa näin äkisti. Palaan asiaan toiste, mutta nyt annan äänen jollekin muulle. Ismo Puhakka luonnehtii teosta ntamon sivulla näin: "Kun pieniltä, haurailta ja kuolleilta näyttävien ilmiöiden rinnalla jaksaa viipyä kyllin kauan niiden sisältämä elämä ja rikkaus paljastuvat."

Ntamo julkaisi tänään myös Tiina Lehikoisen, JP Sipilän ja Rea Lehtosen teokset. Onnittelut teille kanssa!

"titanik marraskuussa"

Astuin sisään ja jäin odottamaan. Kuvittelin että he aikoivat keskustella myöhään yöhön suuresta muodosta, laivan kannella tuijottaen pysäytettyä merta, pysähtynyttä jäävuorta. Joku kaatoi punaviiniä kuraiselle kengälleni. Liian synkkää. Mutta heille esitettiin kysymyksiä, jotka oli laadittu leikkisällä ruumiinavauksella ja muovisella kaukoputkella. Koko huone ohjelmoitui teeskentelemään että emme ole haaksirikkoutuneet. Puin päälleni ylettömän hitaasti ja astuin viisi askelta ulko-ovelle. Poistuin, siinä hetkessä kahden paon yhtymäkohdassa. Kaikki tavat paeta tämän sekunnin kuurosta, jonka on yletyttävä pohjattomaan pelkoon, pohjattomaan rakkauteen.

Puistossa kivet olivat, tulin niiden vaikutuspiiriin, se oli hidasta ja epävarmaa, pysähtymisesta riippuvaista, hiljaisuuden tila-aisti.

Kun heräsin, kuolleita oli viisi enemmän. Ensin en käsittänyt mihin olin nukahtanut. Myöhemmin, tänä aamuna, heräsin, se oli keveämpää, olin jo unohtanut, vaikka tiesin mihin heräsin.

"itseään syövä sormi"

Kynsien syönti voi liittyä siihen, että on jotakin annettavaa tai jonkin psyykkisen aineenvaihdunnan ulostustarvetta, joka ei pääse ulos luonnollista kautta, kuten kirjoituksena, puheena, tekoina tai muulla ilmaisulla, mutta joka ei myöskään voi pysyä sisällä tajuntakehossa aloillaan ja alkaa kiertää muotoaan muuttaen, mutta samalla energiaa ja erilaisia hivenaineita menettäen niin kuin ulosteelle käy jos sitä syö. Samalla myrkyt kerääntyvät ja niiden polttaminen ja prosessointi vaatii yhä enemmän energiaa, painetta ja lämpöä. Erikoinen kierre.

Olen viime aikoina ollut innoissani Talking with Angels -kirjasta, joka riippumatta alkuperästään ja syntytilanteestaan (profetointi, kanavointi ja sen sukuiset kielellisen ilmaisun tuottamistavat ja runoudet ovat eräs jatkuvan kiinnostuksen kohde ja aivan oman huomionsa arvoisia seikkoja), joihin lukijalla ei ole suoraa pääsyä, esittää enkelit intensiivisinä, kiiltokuvaesineydestään vapaina dialogisen opetuspuheen ja ahtaiden maailman- ja minäkuvien polttamisen hahmoina, joiden ihmiselle suunnattua puhetta lukiessa tulee ajatelleeksi, kuinka voisi löytää samankaltaisen lempeän, ankaran, ehdottoman ja ymmärrystä tulvivan suhteen omaan pikkumaiseen pelkuriegoonsa, josta ei voi päästä eroon, jonka hallitseminen on mahdotonta väkivalloin ja jonka tuomitseminen vain kiihdyttää kynsienpureskelun regressiivistä ja hivuttavaa, joskin lähinnä symbolista itsetuhoa.

Lapsuudessa leikit ja lorut iskostuivat häneen kuin iilimadot, mutta sillä erotuksella että pahaa-aavistamattomat imijät tulivatkin sulatetuiksi vilkkaaseen pojan verenkiertoon. "Laiva on lastattu" oli eräs näistä leikeistä. Se oli syöpynyt hänessä sellaisiin psyykkisiin puskureihin, jotka aktivoituivat aikuisenakin ihmissuhderistiriitoja tai muita ongelmia ajatellessa, ja mieleen juolahti usein lause, jota suu ei kyennyt pitämään sisällään, kuten tänäkin aamuna hän istuessaan paikallaan tuli ajatelleeksi eilistä keskustelua, joka ei mennyt aivan niin kuin joku olisi halunnutp, ja tokaisi vakavalla äänellä tuntemattomalle yleisölle: "Laivat on lastattu."

hautuumaallako turhautuminen hautuu

Aloitin tämän blogin kirjallisen työskentelyn ja ajattelun apuvälineenä sekä osana prosessia, jonka yksinkertainen päämäärä oli ja on edelleen turhautumisen vähentäminen suhteessa tekstien julkaisemiseen ja sen sellaisiin julkis-taiteellisiin ja muihin seikkoihin. Tällä hetkellä minua ei kiinnosta laittaa tänne blogiin kuin kuvia ja ehkä jotain "runoja" - tai, kiinnostaa kyllä, ja eräitä laajempia poetiikkaan ja esimerkiksi taidekritiikkiin liittyviä tekstejä on jo jonkin aikaa ollut valmisteilla. En ole kuitenkaan varma, onko tämä oikea paikka niille teksteille. En myöskään ole varma, ovatko käsitykseni ja muotoiluni ja mielipiteeni sellaisia, että niiden julkituominen olisi välttämätöntä. Tässä blogissa ei tosin moni muukaan asia ole välttämättömyydestä, mikä osittain suoraan seuraa päämäärästä vähentää turhautumista ja suhtautua asioihin kevyesti, mutta koska turhautumisen vähentäminen on pohjimmiltaan suunnankorjausele, jonka varsinainen päämäärä on olennaisuuden ja välttämättömyyden havaitseminen, on kyseenalaista, kannattaako ei-välttämättömiä seikkoja tuoda julki tässä yhteydessä. Mielipiteissä esimerkiksi on sellainen ongelma, että ne ovat satunnaisia, hetkellisiä, provosoivia ja rajaavia, ja jotta sen kaltaista ainesta olisi mielekästä suoltaa, tulisi olla jonkinlainen varmuus siitä, että juuri kyseinen mielipide satunnaisuudessaankin johtaa kohti olennaisempia seikkoja. Ja se nyt ei ole aivan varmaa. Tämä kaikkinainen sekavuus johtaa tietysti siihen, että tällä hetkellä tämä blogi tuottaa turhautumista, lähinnä juuri julkisuudellaan. En ole varma, haluanko, parahin lukija, jakaa kaikenmaailman pohdintoja kanssasi. Onko siis niin, että tämä blogi tulisi jäädyttää tai jotain? Tuskin, mutta koetan muodostaa tähän jonkin tuoreemman suhteen ja lähestymistavan. On kyse myös siitä, että on aika paljon muutakin tekemistä juuri nyt ja kirjalliseen työskentelyyn keskittyminen ei ota onnistuakseen sillä täysipainoisuudella, joka mahdollistaa blogin kaltaisen sivutuotteen ylläpitämisen. Blogihan voisi olla muutakin kuin sivutuote, jolloin motivaatio sen kanssa räpläämiseen olisi helposti korkeampi. No katotaan nyt.