" - - kineettisyys. Runo on energiaa, joka siirretään sieltä mistä runoilija sen sai (lähteitä on oleva useampia) runon välityksellä aina lukijalle asti. Ok. Tällöin runon itsensä on oltava kaikilta osin korkeaenerginen konstruktio ja kaikilta osin energian purkausta. Eli: kuinka runoilija saavuttaa saman energialatauksen, kuinka hän, mikä on se tapa, jolla hän syöttää säkeeseen yhtä paljon energiaa kuin häntä itseään alun perin ajoi, ja kuitenkin ainoastaan säkeelle tyypillistä energiaa, joka ilmiselvästi on toisenlaista kuin energia, jonka lukija, yhtälön kolmas muuttuja, ottaa vastaan."
Jos olisin
Kaikki kulkee ruumiin läpi -esseetäni kirjoittaessa ollut tietoinen Olsonin esseestä, olisin kirjoittanut siitä tähän tapaan: Kineettisyyden lähtökohta on täsmällinen, hyvin lähellä Jean-Luc Nancyn Corpuksen teoretisointia ja käytännöllinen huomio ruumiin ja kirjoituksen suhdetta luodattaessa. Toisen teesin maksiimi, että muoto on sisällön toteutuma, tuntuu itsestäänselvyydeltä, eikä herätä minussa juuri mitään. Kolmas teesi kuitenkin on jo hyvin etäällä ensimmäisen teesin käytännöllisyydestä. Miksi havainnon pitäisi välittömästi johtaa toiseen havaintoon? Mitä mieltä tuollaisessa tempon määrittelyssä on? Beat-runouden ja sen johdannaisten poetiikalle tuollainen maksiimi varmasti on mitä käytännöllisin ja epäilyt ylittävä, mutta minkä tahansa muun poetiikan kannalta voi olla äärimmäisen välttämätöntä, että havainto systemaattisesti pysäytetään, tai että havainto johtaa takaisin itseensä, tai että havaintoa pyritään välttämään kaikin tavoin, tai että havaintoa pitkitetään ja että se vaivihkaa muuntuu toisenlaiseksi niin, että ehkä ollaan siirrytty jo toiseen havaintoon, tai mitä tahansa muuta.
Se, mitä Olson kutsuu kineettisyydeksi mahdollistaa juurikin tällaisten havainnon ja tempon muunnosten tunnustelun, käytännöllisen kielellis-ruumiillisten pulssien ja virtauksien, siirtymien ja taantumien aistimisen. Kineettisyyden samaistaminen nopeatempoiseen muka uusien havaintojen sarjatuleen on vain volyymiharha: intensiteetti voi muodostua niin monesta muustakin asiasta kuin reaktiivisesta varioinnista tai mitä se havainnoista havaintoihin siirtyileminen sitten onkin (sehän voi olla montaa). Kineettisyyden samaistaminen nopeatempoiseen sarjatuleen on sama harha kuin se, mikä tuottaa loputtomasti geneeristä punkkia, rokkia tai poppia, joka muodoltaan muistuttaa monia nerokkaita taideteoksia (
Patti Smith: Land/Horses), mutta tuntumaltaan, energialtaan tai kokonaisvaikutelmaltaa on jotakin täysin muuta.
Olsonin kolmannen teesin harha tuottaa kulttuuria, säkeenmuodostuksen mekaniikkaa, joka sumentaa ensimmäisen teesin ehdottamaa avointa havainnointia ja säkeenmuodostuksen orgaanisuutta korostavan työskentelyn mahdollisuutta.